K
kukaolen
Vieras
Mä olen ihan sekaisin. Mun ajatusmaailmassa ei juuri nyt ole mitään järkeä :-´( MIKSI mä ajattelen näin? siksi että haen elämään muutosta, mutten tiedä mitä ja miten.
Olen naimisissa neljättä vuotta. Meillä on 2 pientä yhteistä lasta ja mulla vähän isompi esikoinen.
Mies tuntuu etäiseltä. Varmaan ihan normaalia kun on pienet lapset. Tässä taannoin tulin taas pian raskaaksi pillereistä huolimatta ja päädyttiin aborttiin. Minä kadun sitä ihan valtavasti. Aborttia olen vastustanut aina ja oli shokki joutua päätöksen eteen itse. Miten saatoinkaan uskotella itselleni että se oli järkevä ratkaisu!? Olen vihainen miehelle ja tahoitisn huutaa ja itkeä hänelle tästä. Hän ei tukentu. Hän vain tuumasi että hänestä abortti olisi tehtävä. En syytä häntä, minähän sen lopullisesti tein. Tai syytän silti. Yritin puhua asiasta miehelle, hän ei puhu. Hänestä missään ei ole mitään vikaa, ongelmaa, puhumista. Hän pakenee arkea omiin projekteihinsa.
Olen ollut töissä vanhempainvapaan jälkeen nyt puolisen vuotta. En harrasta mitään erityistä. Ei ole omaa aikaa, en käy missään. Lapset ja koti on tärkeintä.
Nyt harkitsen eroa.
Toisaalta haluaisin vielä kerran olla raskaana! Ihan hullua. Varmaan kaikki sanoo nyt että älä edes haaveile lapsesta tässä tilanteessa. Ei se suhdetta korjaa. Ei korjaa ei. Miksi minä niin kovasti haluaisin vielä vauvan? Mies on hyvä isä. Ehkä suhde paranee? Nyt on stressiä rahasta varsinkin, ehkä se tekee tilanteesta nyt niin vaikean. Ehkä kaikki muuttuu paremmaksi? miten? milloin?
Päätettiin myydä liian kallis asunto. Ei mitään tietoa missä ja miten tulevaisuudessa asuisimme. Tästäkään mies ei puhu! Heittelee hölmöjä kommetteja että vaikka Helsingissä tai Ivalossa. Ei kovin realistista.
Onko mulla joku 30-kriisi?!
Olen naimisissa neljättä vuotta. Meillä on 2 pientä yhteistä lasta ja mulla vähän isompi esikoinen.
Mies tuntuu etäiseltä. Varmaan ihan normaalia kun on pienet lapset. Tässä taannoin tulin taas pian raskaaksi pillereistä huolimatta ja päädyttiin aborttiin. Minä kadun sitä ihan valtavasti. Aborttia olen vastustanut aina ja oli shokki joutua päätöksen eteen itse. Miten saatoinkaan uskotella itselleni että se oli järkevä ratkaisu!? Olen vihainen miehelle ja tahoitisn huutaa ja itkeä hänelle tästä. Hän ei tukentu. Hän vain tuumasi että hänestä abortti olisi tehtävä. En syytä häntä, minähän sen lopullisesti tein. Tai syytän silti. Yritin puhua asiasta miehelle, hän ei puhu. Hänestä missään ei ole mitään vikaa, ongelmaa, puhumista. Hän pakenee arkea omiin projekteihinsa.
Olen ollut töissä vanhempainvapaan jälkeen nyt puolisen vuotta. En harrasta mitään erityistä. Ei ole omaa aikaa, en käy missään. Lapset ja koti on tärkeintä.
Nyt harkitsen eroa.
Toisaalta haluaisin vielä kerran olla raskaana! Ihan hullua. Varmaan kaikki sanoo nyt että älä edes haaveile lapsesta tässä tilanteessa. Ei se suhdetta korjaa. Ei korjaa ei. Miksi minä niin kovasti haluaisin vielä vauvan? Mies on hyvä isä. Ehkä suhde paranee? Nyt on stressiä rahasta varsinkin, ehkä se tekee tilanteesta nyt niin vaikean. Ehkä kaikki muuttuu paremmaksi? miten? milloin?
Päätettiin myydä liian kallis asunto. Ei mitään tietoa missä ja miten tulevaisuudessa asuisimme. Tästäkään mies ei puhu! Heittelee hölmöjä kommetteja että vaikka Helsingissä tai Ivalossa. Ei kovin realistista.
Onko mulla joku 30-kriisi?!