Tulojen ja menojen jakaminen

Mutta onko sekään rakkautta, että itse maksattaa kulunsa toisella, ja se toinen raataa töissä yhteisen hyvän eteen? Ja toinen ei kanna korttaan kekoon? Minusta ei.

Olen itse suhteellisen hyvätuloinen, enkä todellakaan suostuisi elättämään miestä. Jos yhdessä asutaan, asumiskulut maksetaan puoliksi. Piste. Omia menoja voi sitten toteuttaa oman rahatilanteen mukaan. En minä ainakaan maksaisi esim. miehelle etelänmatkaa omasta pussistani. Lähtisin mieluummin sitten vaikka reissuun jonkun kaverin kanssa. Kyllä se katkeroittaa, jos alkaa tuntea olevansa hyväksikäytetty.

Minusta on outoa, että vielä 2000-luvullakin monet naiset jotenkin automaattisesti odottavat, että mies elättää.

Mikäs suhde se tuollainen on? Et taida välittää miehestäsi piirun vertaa. Minä en todellakaan oleta että mies elättää, oletan että molemmat kykyjemme mukaan pyrimme tekemään töitä ja kantamaan kortemme yhteiseen kekoon. Me kuitenkin säästämme sitä rahaakin yhteistä tulevaisuutta varten, ei niin että minä säästän omia lomamatkoja varten ja mies omiaan. Ei se ole mikään parisuhde.

Mistähän tuo malli on opittu että pidetään omat rahat ja oma elämä niin erillään toisesta kuin vain mahdollista? Kuten joku täällä sanoikin, jos sänky jaetaan, niin miksei rahoja? Ei tietysti tarvitse jonkun luuserin mukaan lähteä joka maksattaa kaiken sitten vain toisella, mutta normaalissa tasapuolisessa parisuhteessa tätä vaaraa ei ole (tai ei pitäisi olla, jos näin käy niin sittenhän voi pakata kamansa ja lähteä).

Minä olen kolmekymppinen kuten miehenikin, yhdessä olemme olleet viisi vuotta. Rahat ovat olleet heti yhteenmuutosta lähtien yhteisiä. Molemmat olemme myös ehtineet olla työttöminä (eri aikaan) jolloin toinen on sitten hoitanut laskut yms. Mieheni on myös opiskellut kun minä olen ollut töissä, ja silloin minä olen maksanut enemmän. Ei tulisi mieleenikään lähteä matkalle yksin tai jonkun kaverin kanssa vain siksi että mies ei pystyisi maksamaan omaa osuuttaan matkasta, ihan naurettavaa! Ei sekään olisi kovin kivaa jos minä olisin työttömänä ja söisin vain puuroa kun mies ostelisi taulutelevisioita ja söisi ravintoloissa. Molemmat ollaan tietoisia kuinka paljon kummankin tileillä on rahaa, ja kortteja käytetään ristiin sen mukaan kummalla on enemmän. Esim. voin ottaa mieheni kortin ja tankata auton jos hänellä on rahaa ja minulla ei yms. Kaikki suuremmat hankinnat aina keskustellaan ja sovitaan yhdessä.

Minä ainakin opin omilta vanhemmilta että molemmat työskentelee ja rahat jaetaan. Tottakai äiti oli välissä kotona kun sai lapsia, mutta ei isä silti lähtenyt reissuun yksin kun äidillä oli vähemmän rahaa. Isä jäi myöhemmin työttömäksi ja sitten äiti kävi töissä, eikä siitä mitään tappeluita laitettu pystyyn.

Mitä jos se elämän rakkaus vaikkapa sairastuu eikä kykene tekemään töitä, sittenkö puoliso käy siitä lähtien yksin matkoilla kun toinen saa odotella kotona? Käsittämättömän itsekästä touhua, yhteen ei pitäisi muuttaa jos ei raha-asioista osata sopia. Luulen että suurin ongelma on kommunikaatiossa, ei osata sopia miten yhteisiä rahoja hoidetaan (esim. itse ei päätetä että ostan sen television vaan siitä keskustellaan). Onneksi olen itse löytänyt keskustelu- ja kompromissikykyisen miehen jonka kanssa ei tarvitse turhista tapella.

 

Mukavaa lukea myös sinun, nuoren ihmisen mielipide parisuhteen onnistumisesta.

Huomaan että ette ole pelkkiä "panoja"..kuten kuvittelen aika monen parin nykyään olevan....

 

Miten vitussa tämä ikuinen keskustelu on taas käynnissä? Onhan tästä jo jappastu sadoissa ketjuissa. Ellien arkisto on pullollaan näitä "tulojen ja menojen-jakamiskeskusteluita"

Lukekaa niitä, persaukiset!
"...meillä yhteiset tulot ja menot jaetaan niin, että..."

Joillakin vaan näyttää olevan hirveä hinku päästä kertomaan oikein INTERNET:issä, kuinka heidän huushollissaan hoidetaan tulo- ja menopuoli. Ketä kiinnostaa?

Samat ihmiset vastaavat riemuiten kysymykseen: "Kui usei harrastatte sekxii ja kui vanhoi ootte ja kauanko ootte olly yhessä..." Kiviäkin kiinnostaa.

 

Luulen että suurin ongelma on kommunikaatiossa, ei osata sopia miten yhteisiä rahoja hoidetaan (esim. itse ei päätetä että ostan sen television vaan siitä keskustellaan).

Ensin annat ymmärtää että on olemassa vain ja ainoastaan yksi oikea tapa käyttää suhteessa rahaa, ja sitten kuitenkin sanot että asiasta pitäisi sopia. Vai onko sinulle sopiminen sitä, että lopputulos on jo etukäteen tiedossa?

En ymmärrä tätä näkökulmaa, että se oma tapa hoitaa raha-asiat olisi ainoa oikea, ja kaikki muut itsekkäiden rahanahneiden paskojen tapoja, joissa suhteet on tuhoon tuomittu. Minusta kun suhde on tuhoon tuomittu vain silloin, kun osapuolilla on ihan erilainen katsantokanta asioihin ja kompromisseja ei pystytä tekemään. Jos taas asiat SOVITAAN yhdessä ja yhdessä päätetään mikä on tähän omaan suhteeseen paras tapa, silloin menee paljon paremmin. Ja yhä, sopiminen EI ole sitä, että (toisen mielestä) lopputulos on jo päätetty ja on olemassa vain yksi ainoa oikea päätös.

Jos ap on muuttanut miehensä kanssa yhteen sopimatta miten raha-asiat hoidetaan, eikä asiasta pystytä tekemään enää tässä vaiheessa kompromissia, on SE suhteen tuho. Ei se, että mies haluaa pitää rahat erillään. Jokaisella kun on oikeus päättää miten itse tienaamansa rahat käyttää - ilman, että kenelläkään muulla on oikeutta tuomita häntä itsekkääksi tai ahneeksi. Enemmän kai se osapuoli on ahne, joka haluaa päästä "ansiottomasti" toisen rahoista osingoille, ja vielä syyllistää rahoistaan tarkemman kaikin mahdollisin keinoin.

 

Ensin annat ymmärtää että on olemassa vain ja ainoastaan yksi oikea tapa käyttää suhteessa rahaa, ja sitten kuitenkin sanot että asiasta pitäisi sopia. Vai onko sinulle sopiminen sitä, että lopputulos on jo etukäteen tiedossa?

En ymmärrä tätä näkökulmaa, että se oma tapa hoitaa raha-asiat olisi ainoa oikea, ja kaikki muut itsekkäiden rahanahneiden paskojen tapoja, joissa suhteet on tuhoon tuomittu. Minusta kun suhde on tuhoon tuomittu vain silloin, kun osapuolilla on ihan erilainen katsantokanta asioihin ja kompromisseja ei pystytä tekemään. Jos taas asiat SOVITAAN yhdessä ja yhdessä päätetään mikä on tähän omaan suhteeseen paras tapa, silloin menee paljon paremmin. Ja yhä, sopiminen EI ole sitä, että (toisen mielestä) lopputulos on jo päätetty ja on olemassa vain yksi ainoa oikea päätös.

Jos ap on muuttanut miehensä kanssa yhteen sopimatta miten raha-asiat hoidetaan, eikä asiasta pystytä tekemään enää tässä vaiheessa kompromissia, on SE suhteen tuho. Ei se, että mies haluaa pitää rahat erillään. Jokaisella kun on oikeus päättää miten itse tienaamansa rahat käyttää - ilman, että kenelläkään muulla on oikeutta tuomita häntä itsekkääksi tai ahneeksi. Enemmän kai se osapuoli on ahne, joka haluaa päästä "ansiottomasti" toisen rahoista osingoille, ja vielä syyllistää rahoistaan tarkemman kaikin mahdollisin keinoin.

Joo, sama paska jatkuu...

 

Kokemusta on ja jätin kyseisellä tavalla toimineen miehen. Mies ei välitä sinusta tosissaan ja haluaa näköjään elää ns. kevytsuhteessa. Parisuhteessa molemmilla tulisi olla suht. samanlainen elintaso tuloista riippumatta. Kämppisuhteessa on jääkapissa omat ruuatkin ja omat rahat.

Mies haluaa vain rusinat pullassa ja sinä mahdollistat sen. Puhu miehelle järkeä ja jos ei tajua, niin tiedät varmaan itse mikä on parasta sinulle.

 

Ensin annat ymmärtää että on olemassa vain ja ainoastaan yksi oikea tapa käyttää suhteessa rahaa, ja sitten kuitenkin sanot että asiasta pitäisi sopia. Vai onko sinulle sopiminen sitä, että lopputulos on jo etukäteen tiedossa?

Miten niin etukäteen tiedossa? Eli tarkoitin sitä, että kun ne rahat on yhteisiä niin niiden käytöstä sitten pitää myös olla valmis sopimaan. Monet eivät välttämättä halua laittaa rahojaan yhteen koska niiden käytöstä ei sitten osata sopia (tai ei haluta sopia) yhdessä. Esim. jos minä haluan television ja menen ottamaan rahat siihen yhteiseltä tililtä, ilman keskustelua miehen kanssa, niin se ei ole tietysti oikein. En tarkoittanut siis sopimista siitä onko erilliset vai yhteiset tilit, vaan tosiaan siitä että KUN on yhteinen tili, sillä olevien rahojen käytöstä on osattava ja haluttava sopia yhdessä.

En ymmärrä tätä näkökulmaa, että se oma tapa hoitaa raha-asiat olisi ainoa oikea, ja kaikki muut itsekkäiden rahanahneiden paskojen tapoja, joissa suhteet on tuhoon tuomittu. Minusta kun suhde on tuhoon tuomittu vain silloin, kun osapuolilla on ihan erilainen katsantokanta asioihin ja kompromisseja ei pystytä tekemään. Jos taas asiat SOVITAAN yhdessä ja yhdessä päätetään mikä on tähän omaan suhteeseen paras tapa, silloin menee paljon paremmin. Ja yhä, sopiminen EI ole sitä, että (toisen mielestä) lopputulos on jo päätetty ja on olemassa vain yksi ainoa oikea päätös.

Niin, tämä toimii meillä. Ei tapella koskaan rahasta ja elintaso on tarkalleen sama molemmilla riippumatta siitä onko toinen välissä työtön tai opiskelija. Tässähän nimenomaan aloittajan tapauksessa asiasta ei ole sovittu ja se aiheuttaa sitten hankausta suhteeseen.

Jos ap on muuttanut miehensä kanssa yhteen sopimatta miten raha-asiat hoidetaan, eikä asiasta pystytä tekemään enää tässä vaiheessa kompromissia, on SE suhteen tuho. Ei se, että mies haluaa pitää rahat erillään. Jokaisella kun on oikeus päättää miten itse tienaamansa rahat käyttää - ilman, että kenelläkään muulla on oikeutta tuomita häntä itsekkääksi tai ahneeksi. Enemmän kai se osapuoli on ahne, joka haluaa päästä "ansiottomasti" toisen rahoista osingoille, ja vielä syyllistää rahoistaan tarkemman kaikin mahdollisin keinoin.

Osittain se, että mies haluaa pitää rahat erillään on suhteen tuho. Koska hän näyttää tällä, ettei välitä kumppanistaan. Jos meillä olisi mieheni kanssa erilliset tilit ja mieheni olisi työtön, siirtäisin rahaa hänen tililleen kuukausittain palkastani. Miksi minä haluaisin nähdä rakastamani ihmisen kituuttavan puuroa syömällä samalla kun itse shoppailisin ja matkustelisin? Mitä rakkautta se sellainen on? Minä koen rakkauden mm. toisen tukemisena, ilman että siitä saa mitään. Tämä voi olla henkistä tukemista kriiseissä tai rahallista tukemista kun toisella menee huonommin. En kokenut koskaan että mieheni yrittäisi "päästä osingolle", koska kun hän oli työttömänä hän kyllä haki töitä aktiivisesti eikä lusmuillut kotona minun piikkiini. Samoin tuolloin tietysti molempien elintaso hieman laski, joten kumpikaan ei ostellut silloin mitään turhaa. En kuitenkaan katkeroitunut siitä tai syytellyt siitä miestäni.

Myötä ja vastamäessä, katsokaas.

 

Niin, tämä toimii meillä. Ei tapella koskaan rahasta ja elintaso on tarkalleen sama molemmilla riippumatta siitä onko toinen välissä työtön tai opiskelija. Tässähän nimenomaan aloittajan tapauksessa asiasta ei ole sovittu ja se aiheuttaa sitten hankausta suhteeseen.

Kuvasit tekstilläsi mainiosti, mitä tarkoittaa sitoutuminen ja yhteisen elämän eteen eläminen. Tätä järjestelyä monet eivät kuitenkaan tahdo, koska se vaatisi päätöksen elää yhdessä loppuelämä kumppanin kanssa niin myötä- kuin vastamäissä.

Päätöstä helpompi ratkaisu on kevytsuhteilu. Kevytsuhteilun vääjäämätön seuraus on aina ero.

 

Meillä on sellainen tilanne, että miehellä on vakituinen virka ja noin 2500 euron tulot

Jaahas, että hukassa tilanteen kanssa, kun kaikki pitäisi maksaa puoliksi, kuten ennenkin.
Ystäväpiirissäkin, kaikki menot vaan puoliksi tuloista riippumatta, mutta mies ei vaan tule asiassa vastaan.
Hmm…

Sitten varsinkin tulevaisuus pelottaa kovin. Tilanne tulee muuttumaan ja tienaakin miestä paremmin ja olisi valmis luopumaan rahoista yhteisen hyvän vuoksi.
Hmm…

Kaiken huippu on vielä se, että koska miehen tulot aiemmin vaikuttavat asiaan, joutui silloin siitä kärsimään, onneksi ei enää!
Hmm…

Raha ei sittenkään huolestuta vaan se voiko jakaa elämän ihmisen kanssa, joka ei ajattele "meitä" yksikkönä, niin, kyllä eroa on mietitty monesti.
Hmm…

Ennen mieskin opiskeli ja käytössä oli yhteinen tili ja omat tilit omia menoja varten. Nyt hän kävi ulkomaanmatkalla kaverinsa kanssa, eikä ollut rahaa lähteä mukaan.
Hmm…

Jos kyse ei ole mistään "nuorten kotileikistä" ja olet miehen kanssa keskustellut tulojen ja menojen jakamisesta monta kertaa, mutta hän vaan pitää omaa hyväänsä tärkeämpänä, niin
opiskele, jätä se sika! ja tee kesällä töitä!

Vaikuttaa kummallisen pihiltä mies, vaikka haluaisi elää "leveempää elämää".

 

Muutamat kirjoittajat ehdottivat etta ahneus ja saamapuolella olo kirvoittavat naita kommentteja etta kummallakin pitaisi olla sama elintaso suhteessa henk. kohtaisista tuloista riippumatta. Tasa-arvoa kannattavana naisena sanon nyt kylla etta olen itse ollut seka saajana etta rahoittajana parisuhteessa, enka ole muuttanut nakokantaani maksajana ollessani. Minulle on naisena ihan yhta tarkeaa kuin Mies-nimimerkille etta puolisoni - minulle rakas ihminen - voi tuntea olonsa turvatuksi ja etta en jata hanta selviytymaan raha-asioissa yksinaan vaikkapa tyottomyyden tai sairauden kohdatessa. Me olemme pari ja turvaamme toistemme selustan. En myoskaan osaa mitenkaan kuvitella nauttivani itse lomamatkasta jolle miehellani ei olisi varaa lahtea. Yritan kuvitella mita liikkuu sellaisen ihmisen paassa joka jattaa rakkaan (?) ihmisen yksin kotiin lusikoimaan kaurapuuroa ja nauttii itse kalliista ravintolaillallisesta.

Naille hyvaksikayttoa epaileville sanoisin etta harskit laskujensa maksattajat ovat ihan oma lukunsa, eika alkuperaisessa kirjoituksessa siita ollut kyse. Seurustelusuhteet ovat eri asia, mutta vakiintuneessa parisuhteessa ei yksinkertaisesti voi pitemman paalle elaa itsekkaalla mun rahat/sun rahat periaatteella. Viimeistaan sitten korttitalo kaatuu kun tulee lapsia. Mies-nimmari listasikin tukun absurdeja tilanteita joihin siina lopulta jouduttaisiin.

 

Naille hyvaksikayttoa epaileville sanoisin etta harskit laskujensa maksattajat ovat ihan oma lukunsa, eika alkuperaisessa kirjoituksessa siita ollut kyse. Seurustelusuhteet ovat eri asia, mutta vakiintuneessa parisuhteessa ei yksinkertaisesti voi pitemman paalle elaa itsekkaalla mun rahat/sun rahat periaatteella. Viimeistaan sitten korttitalo kaatuu kun tulee lapsia. Mies-nimmari listasikin tukun absurdeja tilanteita joihin siina lopulta jouduttaisiin.

Totta puhut, Kaisahan ei aina ole puhunut, muuttelee mieltään ja melkein avoimesti syö sanojaan, etkä huomaa mitään? Absurdimpaa voi odottaa, jos haluaa.

 

Mikä tahansa systeemi on OK, jos kumpikin osapuoli sen kokee oikeudenmukaiseksi. Kerronpa tähän omasta elämästäni kahdesta merkittävimmästä parisuhteestani, joissa raha-asiat on hoidettu eri tavalla:

Avioliitto
Avioliitossa ollessani meillä oli yhteinen tili. Alussa systeemi toimi mainiosti, koska kummallakaan ei ollut kovin paljon rahaa. Kaikki raha meni pakollisiin kuluihin ja jos saatiin rahaa säästöön, tehtiin sillä rahalla kesälomareissu esim. vuokraamalla mökki tai remontoitiin kotia. Ongelmia tuli siinä vaiheessa, kun rahaa alkoi jäädä säästöön enemmänkin. Miehen mielestä rahat olisi pitänyt sijoittaa järkevästi (rahastot, osakkeet) tai käyttää niitä kodin remontoimiseen (kymppitonnien isot remontit), kun taas minä olisin vihdoin halunnut myös nauttia elämästä (ulkomaan reissuja, kuntosalijäsenyys, vähän laadukkaampia vaatteita). Tästä aiheutui riitoja, koska koin koko ajan, että minun rahankäyttöni ei ole järkevää. Kun tili oli yhteinen, niin koin, että minulla ei ole omaa rahaa ollenkaan. Tästä aiheutui riitoja, koska miehen rahan käyttö oli järkevää ja minun ei.

Avoliitto
Avioeron jälkeen olin avoliitossa. Tässä suhteessa meillä oli tiukasti erilliset rahat. Ostimme ruoat puoliksi ja jaoimme myös sähkölaskun, yhtiövastikkeen yms. kulut puoliksi. Ongelmia aiheutui siitä, että kun tarvitsimme esim. uuden sängyn, niin miehen mielestä emme sellaista tarvitse. Oma selkäni oli taas ihan rikki huonosta sängystä, joten ostin uuden sängyn omilla rahoillani. Kun ero aikanaan tuli, minulle jäi jäljelle sänky, jota mies kuitenkin oli ilmaiseksi käyttänyt. Painavana ihmisenä hänen puoli sängystä oli jo aika lailla "loppuun maattu". Tämä tapahtui myös muiden huonekalujen osalta. Näin jälkikäteen ajateltuna tämäkään ratkaisu ei tuntunut hyvältä, koska miehen ei tarvinnut investoida kalusteisiin, pesukoneeseen yms. lainkaan, koska minä ostin ne. Suurempituloisena miehelle jäi runsaasti rahaa käyttää esim. omaan reissaamiseen ja harrastusten käyttämiseen, joihin minulla ei ollut varaa. Kaiken huippuna oli auto, joka oli minun maksamani. Mies ei autosta maksanut, koska hän ei sitä kuulemma tarvitse. Jos olimme jonnekin menossa, niin tietysti menimme sitten minun autollani. Joskus hän saattoi maksaa bensat. Eron jälkeen mies osti oman asunnon ja hommasi sinne tuliterät kalusteet käteisellä, kun minä makselen esim. jääkaapin ostosta vieläkin...

Ongelma lienee siinä, että nykyaikana ei voi tietää, kuinka kauan suhde kestää. Minä en ainakaan halua enää yhtään suhdetta, jossa minulle ei jää omaa rahaa.

 

Miten vitussa tämä ikuinen keskustelu on taas käynnissä? Onhan tästä jo jappastu sadoissa ketjuissa. Ellien arkisto on pullollaan näitä "tulojen ja menojen-jakamiskeskusteluita"

Lukekaa niitä, persaukiset!
"...meillä yhteiset tulot ja menot jaetaan niin, että..."

Joillakin vaan näyttää olevan hirveä hinku päästä kertomaan oikein INTERNET:issä, kuinka heidän huushollissaan hoidetaan tulo- ja menopuoli. Ketä kiinnostaa?

Samat ihmiset vastaavat riemuiten kysymykseen: "Kui usei harrastatte sekxii ja kui vanhoi ootte ja kauanko ootte olly yhessä..." Kiviäkin kiinnostaa.

Olenkin jo toisaalta odotellut todella mielenkiintoista..ennen käsittelemätöntä aihetta parisuhdeasioihin.
Ole kiltti ja tee avaus.

Mielestäni ei kuitenkaan tarvitse tuomita näitä ketjuja, joihin ihmiset viitsivät ottaa kantaa..

 

Millaista olisi olla kytsarin kanssa sillai...vaikka olemma kumpikin tahoillamme parisuhteessa...

 

Tässähän ei ole tiedossa kuin toisen osapuolen näkökanta. Mies voisi mahdollisesti kertoa, kuinka yli kolmekymppinen ikiopiskeleva puoliso ei ole koskaan tehnyt päivääkään palkkatöitä, häslää rahojensa kanssa ja ei hirveästi edes kiiruhda valmistumaan. En sano että näin on, mutta toisen osapuolen näkökulmaa kuulematta on järjetöntä tuomita ap:n mies ja sanoa, että kyse on vain rakkauden puutteesta.

Minusta ainakin kuulostaa epäilyttävältä, että tuossa iässä ollaan vielä täysin tulottomia opiskelijoita, eikä valmistuminen ilmeisesti edes häämötä näköpiirissä, oman alan osa-aikaisistä töistä puhumattakaan. On siis mahdoton sanoa, onko ap:n kohdalla kyse "hyvästä" syystä olla pienituloinen, vai onko hän todellakin tällainen sankari, jolla ei ole itsellään aiettakaan alkaa vastata elatuksestaan, kunhan vuosikymmeniä opiskelee "kaikkee kivaa" eikä tulevasta palkkatyöstä ole tietoakaan. Koska ei kai tämä tilanne olisi ongelma, jos valmistuminen jo häämöttäisi ja olisi tiedossa että itsekin saa kohta palkkaa?

Hämmentävää myös on, että ensin ap väitti miehen tulojen estävän hänen asumisTUKENSA saannin, ja kun häntä korjattiin etteivät puolison tulot ole vaikuttaneet opiskelijan asumislisään enää vuoteen/pariin, ei tätä ongelmaa enää sitten ollutkaan... Näin hyvin hän siis on rahavirroistaan perillä? Vai olisiko sittenkin kyseessä provo, joka ei ole viitsinyt edes ottaa selvää opiskelijan tukien nimistä ja myöntämisperusteista..?

 

Nyt kun mies on töissä, hän haluaisi elää "leveempää elämää", mutta kaikki pitäisi silti maksaa puoliksi.

Lähde menemään. Niin kuin joku jo sanoi, raha ei ole tässä the issue. Jos miehellesi ulkoinen on tärkeämpää kuin sisäinen, niin viime kädessä häviät varmasti.

Kyseessä on joko tyypillinen henkinen amis tai sisimmältään köyhäksi jäänyt ulkoistaja, joka kuvittelee pystyvänsä mittaamaan parisuhteellekin arvon.

Parempi sinun on elää köyhänä yksin kuin miehen rinnalla, jolta puuttuu sosiaalinen ja emotionaalinen älli. Typeryksiin ei kannata aikaansa tuhlata.

 

No, vaikka joku inhoaakin että raha-asioita esitellään netissä, niin sanonpa silti miten meillä tehdään: erilliset tilit ja rahat, myös erilliset, eri suuruiset asuntolainat, jotka otettu molempien henk koht maksukyvyn ja muun varallisuuden puitteissa. Ruokakulut ja muut juoksevat kulut jaetaan kulutuksen mukaan --> syöt enemmän, maksat enemmän... ja vastike/sähköt toki puoliksi. Isommat hankinnat jompi kumpi ostaa kokonaan, vuorotellen niin että tasoittuu pidemmällä aikavälillä. Sisustusjuttuja ostan enemmän minä, koska pidän sisustuksesta ja haluan rahojani siihen käyttää. Elektroniikkaa ja tietokonetavaraa ostaa enemmän mies, koska hän pitää näistä asioista. Molemmat silti hyötyvät toisen hankinnoista.

Rahoista ei ole tarvinnut ikinä miettiä, onko sitä vai ei ja kenellä sitä on, koska olemme elämisemme aina tulojen mukaan mitoittaneet. Tulotasomme on aina ollut suht samanlainen ja siksi olen hieman jäävi arvioimaan tilannetta - olisi kyllä tosi absurdi ajatus, että tuolla ap:n miehen tulotasolla pitäisi vielä toista aikuista alkaa rahoittaa.

Täällä on puhuttu paljon puolison tukemisesta ja "yhdessä selviytymisestä", kun elämässä tulee vastoinkäymisiä, kuten sairautta tai työttömyyttä, tai kun perheessä on lapsia. Nyt kuitenkin AP on lapseton opiskelija, ja viimeksi kun tarkistin, niin opiskelu oli vapaaehtoista niin opiskelun keston kuin valittavan oppiaineenkin puolesta. On siis ihan ihmisen omassa päätäntävallassa, millaiseksi se tulotaso muodostuu opintojen aikana sekä niiden päätyttyä. Jos on päättänyt valmistua matalapalkka-alalle, on otettava seurauksista ihan itse vastuu. Ei ole vastoinkäyminen, että on itse valinnut mennä opiskelemaan ja/tai valinnut ammatin, jossa pitää tehdä paljon työtä vähällä palkalla. Aivan eri asia kuin että pyytämättä ja yllättäen työpaikka menee alta tai sairastuu jonka tuloksena menettää työkykynsä (sairastumisen ja vammautumisen varalta on kylläkin vakuutuksia, tiedoksi kaikille).

 

Hämmentävää myös on, että ensin ap väitti miehen tulojen estävän hänen asumisTUKENSA saannin, ja kun häntä korjattiin etteivät puolison tulot ole vaikuttaneet opiskelijan asumislisään enää vuoteen/pariin, ei tätä ongelmaa enää sitten ollutkaan... Näin hyvin hän siis on rahavirroistaan perillä? Vai olisiko sittenkin kyseessä provo, joka ei ole viitsinyt edes ottaa selvää opiskelijan tukien nimistä ja myöntämisperusteista..?

Täällä oli hiljan hyvin samantapainen aloitus, jonka kirvoittamassa keskustelussa kauhisteltiin nimenomaan tuota, että aloittajan mies kehtasi lähteä kaverinsa kanssa matkalle eikä matkustanut nimeomaan varattoman puolisonsa kanssa.

Ylipäätään jaksaa hämmästyttää kummastuttaa taas kaikki. Se että rahat ovat periaatteessa erilliset, ei estä ketään täyspäistä maksamasta pienempituloisen puolisonsa matkaa siinä kun maksaa lastensakin matkat sitten kun niitä lapsia joskus on. Se että on sun ja mun rahat, ei estä myöskään maksamasta toisen laskuja jos toinen on tilapäisesti varaton.

Itse edustan tätä kylmää linjaa, että jääkaapissa kaikki on yhteistä, laskut hoidetaan yhdessä, mutta perusmenojen jälkeen kukin saa tehdä omalla palkallaan ihan mitä lystää. Palkka on sen kuka sen on ansainnutkin.

Ja minä ansaitsen meillä yhden kolmasosan siitä mitä mieheni. Silti saan pienelläkin palkallani itselleni kaiken mitä haluan, ja vähän päällekin. Omahan on tietoinen valintani tehdä töitä niin vähän kuin mahdollista ja viettää paljon vapaa-aikaa minulle mieluisten puuhien parissa.

 

Joo, ei kannata pihiin tyhjätaskuun tuhlata aikaansa. Kyllä sä Kaisa vielä löydät rikkaamman ja maksukykyisemmän miehen itsellesi.
Lycka till vaan!

 

Ja minä ansaitsen meillä yhden kolmasosan siitä mitä mieheni. Silti saan pienelläkin palkallani itselleni kaiken mitä haluan, ja vähän päällekin. Omahan on tietoinen valintani tehdä töitä niin vähän kuin mahdollista ja viettää paljon vapaa-aikaa minulle mieluisten puuhien parissa.

Tilannettasi ei voi verrata aloittajan tilanteeseen, koska sinä olet tahtonut vaihtaa rahan vapaa-aikaan. Eri asia on tilanne, jossa kumpikin tekee suunnilleen saman määrän töitä, mutta palkoissa on suuri ero. Esimerkkinä nyt vaikka mainitut diplomi-insinöörin ja poliisin palkat. Poliisi joutuu vielä työskentelemään surkeisiin aikoihinkin.

Aloittaja sekä opiskelee että tekee kesäisin työtä. Aloittajan mies ainoastaan tekee työtä. Ja opiskelu on kuitenkin monin verroin raskaampaa kuin työnteko. Silti mies ei tahdo auttaa kumppaniaan. Tuota miestyyppiä tuskin edes naisen burnout hetkauttaisi.

Valitettavasti on niin, että jos ihmisellä ei ole kykyä asettua toisen asemaan ja tahtoa tälle hyvää, niin sitten ei ole. Sellaisten ihmisten kanssa ei kannata pitkää parisuhdetta perustaa. Siitä ei saa palkaksi kuin katkeruuden.

 

Tilannettasi ei voi verrata aloittajan tilanteeseen, koska sinä olet tahtonut vaihtaa rahan vapaa-aikaan. Eri asia on tilanne, jossa kumpikin tekee suunnilleen saman määrän töitä, mutta palkoissa on suuri ero. Esimerkkinä nyt vaikka mainitut diplomi-insinöörin ja poliisin palkat. Poliisi joutuu vielä työskentelemään surkeisiin aikoihinkin.
.

..ja aloittaja opiskelee koska häntä uhataan veitsellä.. ja poliisin on ollut pakko valita ammatikseen poliisi..

 

..ja aloittaja opiskelee koska häntä uhataan veitsellä.. ja poliisin on ollut pakko valita ammatikseen poliisi..

.. ja ainoa keino tahtoa toiselle hyvää ja asettua tämän asemaan on rahan antaminen..?

 

Tässähän ei ole tiedossa kuin toisen osapuolen näkökanta.

Niin, kuulema haluaa leveetä, mutta ei niin leveetä että ap mahtuisi matkalle (kolmantena?). Mies on voinut ajatella matkaa kavereitten kesken, mutta sellainen on epäilyttävää, hyi! Esiliinallekin voisi olla tarvetta.

Hämmentävää myös on, että ensin ap väitti miehen tulojen estävän hänen asumisTUKENSA saannin, ja kun häntä korjattiin etteivät puolison tulot ole vaikuttaneet opiskelijan asumislisään enää vuoteen/pariin, ei tätä ongelmaa enää sitten ollutkaan... Näin hyvin hän siis on rahavirroistaan perillä?

Kun ap on kuulema keskustellut asiasta ystäväpiirissään ja miehen kanssa keskustellut asiasta monta kertaa, niin tietämys vaikuttaa hataralta siihen nähden.

Samaan aikaan kun hän itse ajattelee eroa, miettii että mies ei ajattele yksikkönä (me).
Miehen tärkeysjärjestys ja oma asema siinä näyttää olevan projektin ydinkysymyksiä.

Vai olisiko sittenkin kyseessä provo, joka ei ole viitsinyt edes ottaa selvää opiskelijan tukien nimistä ja myöntämisperusteista..?

Olisikohan saanut jo riittävästi kokemuksia/mielipiteitä tarpeisiinsa?

 

Millaista olisi olla kytsarin kanssa sillai...vaikka olemma kumpikin tahoillamme parisuhteessa...

...ei voi tietää...ei ei!

 

...ei voi tietää...ei ei!

Selvää...?..