Tulistuva lapsi

Onko muita kirjan lukeneita/kohtalotovereita?

Luin kesällä tuon kirjan ja tunnistin sieltä kyllä tyttäreni. Neiti on kohta 5 v ja "uhmaa" ollut viimeiset kolme vuotta. Paitsi kyseessä ei ole normaali uhma.

Kirjan luettuani tajusin, että lapsellani on "kehityshäiriö" jos niin voi sanoa. Ymmärsin, että häneltä puuttuu kyky käsitellä turhautuneisuuden tunteita. Jos joku asia ei mene niinkuin neiti haluaa, seuraa raivari. Ja oma tahto on kova. Esim. sana EI ei mene millään jakeluun. Jos haluaa vaikka kaupasta jotain niin vaikka sanoo sata kertaa "ei osteta" niin jankutus jatkuu ja jatkuu ihan kotiin saakka ja usein seuraa raivari. Joskus isompi, joskus onneksi pienempi. Ja koskaan ei ole annettu periksi joten siitä ei ole kyse että kiukuttelemalla saisi tahtonsa läpi.

"Lapsi käyttäytyy hyvin jos lapsi osaa". Tuota lausetta kirjassa toistettiin ja se on kyllä totta. Meidän neiti ei osaa. Häneltä puuttuu se taito. Kirjassa oli hyviä neuvoja ongelmatilanteiden välttämiseksi/käsittelemiseksi. Mutta se jäi vaivaamaan, että meneekö tuo koskaan ohi? Vai onko tässä tiedossa vuosikausiksi neuvotteluja, raivareita ym ym...

Ja miten ihmeessä voisi "opettaa" tuota neitiä sietämään pettymyksiä?

Perheessä on myös 3-vuotias, jonka uhma on "normaalia" ja melko ponnetonta verrattuna siskoon.

Mutta kun joka päivä jompikumpi kiukkuaa niin oma jaksaminen on välillä aika tiukilla..

Kohtalotovereita?

 

En ihan suoraan allekirjoittaisi väittämää "lapsi käyttäytyy hyvin, jos lapsi osaa". Meillä lapset pian 6v ja runsas 3v, osaavat kyllä käyttäytyä hyin, mutta kun aina eivät HALUA!!
Eli elävässä elämässä, toisin kuin kirjassa, tuo menisi realistisemmin "lapsi käyttäytyy hyvin, jos lapsi haluaa.."
Kuvaamasi "kohtaukset" kuulostavat melko normaaleilta. Itse kannoin tämän vanhemman lapseni pari viikkoa sitten kaupasta ulos huutavana ja sätkivänä. Tehtävä ei ollut helppo, kun painoa jo 25kg... Nuorempana ei tällaisia kohtauksia saanut ja olenkin sanonut, etä meillä vietetään varhais murrosikää.

Toki lapsilla on kehityshäiriöitä, eivätkä kaikki myöskään "osaa olla". Silloin on vanhempien tehtävä opettaa sitä olemista, vaikka hermot ja jaksaminen ovatkin koetuksella. Lapsilla, kuten meillä aikuisillakin, on erilaiset persoonallisuuden piirteet, eivätkä kaikki tulisielut todellakaan omaa kehityshäiriötä..

Voimia teille ja jaksamista pikku pippurinne kanssa! :hug:

 

Sorry, oli vähän ylimalkaisesti kirjoitettu mutta tarkoitus oli herättää keskustelua kirjan lukeneiden kesken. Siinä kirjassa tarkoitettiin nimenomaa tuolla väittämällä sitä, että lapsi käyttäytyy hyvin turhauttavassa tilanteessa jos lapsi osaa. Eli kun tulee tilanne joka ei mene niinkuin lapsi haluaa, niin hän ei osaa käsitellä tunteitaan.

Neiti itse tiedostaa tilanteen ja surkeaa on, kun häntä itseään harmittaa myös kiukkukohtaukset. Kun asiasta ollaan puhuttu, niin sanoo aina, että "kun en minä voi sille mitään että se kiukku tulee". Ei pysty siis hillitsemään itseään ollenkaan. Hyvä tietysti on, että itse tietää tilanteen.

Mutta tänään ei ole tullu vielä raivareita!!! =) Ois tietty parempi olla hiljaa koska varmaa kohta räjähtää... :$

 

Hyvä kirja ja paljon toimivia ajatuksia... Mutta tuskallista luettavaa amerikkalaisen tyylinsä vuoksi :x

Perusasiat ovat kuienkin kirjassa selkeästi. Ja lapsi käyttäytyy oikein, jos osaa. Se, että ei aina kuitenkaan käyttäydy aikuisten mielestä hyvin, ei suoraan tarkoita sitä, että lapsi haluaisi tehdä väärin. Hän vain on onnistunut opettaa aikuisille käyttäytymismallin, jossa aikuista ärsytetään, kunnes päästään haluttuun tulokseen. =)

 

Minulla on 6v. poika joka tulistuu pienistäkin asioista.

Joskus tulen siihen tulokseen,että on vihainen itselleen jos joku ei onnistu,mutta purkaa sen kumminkin vanhempiin.

Kaupassa tuttua tuoa jankutus ja suuttuminen sen jälkeen.

Suuttuessaan saattaa paiskoa tavaroita ja manailla.

Tässä vain muutamia..

Olen itsekkin miettinyt,jotta helpottaako tämä koskaan?

Voimat on usein lopussa...

 

Itse en ole kirjaa lukenut,mutta tunnistan samoja piirteitä 6-vuotiaassa tyttäressäni. Luonne on ollut tulinen aivan pienestä lähtien,mutta tuntuu vain pahenevan mitä enemmän ikää tulee,luulisi olevan päinvastoin?

Raivokohtauksia tulee nykyään niin paljon,etten pysy laskuissa mukana. Saa raivarit kun pyydän ruokapöytään,jos ruoka ei satu olemaan sitä mieleisintä,toki lapset varmaan protestoivat kyseisestä asiasta muutenkin,mutta en ole vielä tavannut ketään muuta joka kyseisen asian takia saattaa tulla ja heittää ruokaa täynnä olevan lautasensa lattialle.

Hajottaa omat ja sisarusten tavarat suuttuessaan. Sylkee potkii ja kirkuu kun tilanne on pahimmillaan. Mutta mikä kuitenkin pahinta,käy ajoittain sisarustensa tai toisten lasten kimppuun. Olen myös kiinnittänyt huomiota että tuntuu kuin hän ei pystyisi käsittelemään sanaa ei ja sen tarkoitusta.

Meillä psykologi ja erityislastentarhan opettaja ovat viimeksi olleet seuraamassa tyttöä tämän ollessa 4-vuotias ja silloin jo oli epäilyksiä jonkunlaisesta impulssi-ja tarkkaivaisuushäiriöstä,mutta sovimme palaavamme asiaan täällä esikouluiässä ja lokakuulla sitten häntä tulee samainen psykologi eskariin vähän seurailemaan.

Ymmärrän kyllä tuntemukset siitä että oma jaksaminen on tiukilla,niin on minullakin.Ei jaksa aina yrittää vain ymmärtää ja ymmärtää kun tuntuu että sanoit tai teit mitä tahansa,aina on sama kohtaus vastassa. Kun on kolme muutakin lasta keneen pitäisi ehtiä keskittymään,tuntuu että mehut menevät kaikki tähän yhteen pakkaukseen.

Jaksamisia muillekin kohtalotovereille,ihanaa ettei sitä kuitenkaan ole ihan ainut tässä tilanteessa oleva :saint:

 

:'( Hei meilläkin tota tulistumista jatkuvasti. Aamu alkaa raivoamisella ja päättyy myös monesti sillä. Yritän että kun nukkumaan mennään ei olisi riitaa. Mutta ei tarvitse sanoa kun väärä sana pojan mielestä niin siitä alkaan kiukuttelu ja tavaroiden heittely ja läpsiminen. Yleensä laitan siinä vaiheessa jäähylle. Mutta sovimme riidan ennen nukkumista kuitenkin. Itselläni on 2 vanhempaa lasta eivätkä he ole olleet tälläisiä raivopäitä. Tämä on pikkuhiljaa tullut tällaiseksi raivoamiseksi. Poika ei ole aina ollut tällainen. Rupee vaan ottaa pattiin kun joka paikassa saa riidellä ja yrittää hillitä poikaa. Se kun ei katso aikaa eikä paikka kun siltä pultti menee. :headwall:

 

Onko se luonne lapsessa syntyjään, vai olenko mä opettanut poikani huutamaan? Hän on kylläkin 2v9kk eli selvästi uhmaikäinen, mutta silti mieheni väittää että olen itse huutamalla (tähän olen todellakin syyllistynyt, kun mulla pinna menee niin ääntä lähtee) opettanut hänet sellaiseksi? Vai olisiko sama lopputulos vaikken olisikaan korottanut omaa ääntäni?