Meillä on "hieman" uhmaa ilmassa. Tyttö 3v 9kk raivoaa lähes 24/7, asiasta kuin asiasta. Hän tönii pikkuveljeään, haukkuu JOKAISTA ihmistä tyhmäksi, repii, riuhtoo, raapii, käskee kaikkia olemaan hiljaa, passuuttaa! "Äiti tee sitä, tee tätä.." ja kun en tee, saa raivarit. Raivarit kestää 10-30min ja näitä tulee 1-3 kertaa päivässä.
Lapset aloittivat tarhan viime viikolla ja muutimme heinäkuun alussa uuteen kotiin ja kaupunkiin. Tiedän, että tämä on pahentanut uhmaa. Se, että tiedostan tämän olevan osaksi syytäni, ei suinkaan paranna omaa oloani. Tiedän erittäin hyvin, miten PITÄISI uhmatilanteessa toimia. Tiedän erittäin hyvin, että ihan sama mitä teen ja yritän, teen sen joka tapauksessa tytön mielestä väärin. Näin ollen raivareita ei voi välttää, enkä siihen pyrikään. Haluaisin vaan tietää, että onko olemassa ihmisiä, jotka eivät sekoa kun se huuto vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuuuuuuuuuu... Puoli tuntia suoraa huutoa on _aika_ pitkä aika.
Jos yritän puhua tytölle uhman aikana, esim. rauhoitella sanomalla: "Sua kiukuttaa nyt tosi paljon, sä oot ollu tosi reipas koko päivän ja nyt sua uuvuttaa." tyttö karjuu ja käskee minun olla hiljaa, ei kuulemma halua kuulla sanaakaan. Saattaa tukkia minun suuni omalla kädellään. Jos koetan pitää häntä sylissäni, hän potkii, hakkaa, raapii ja vaatii päästä pois. Jos en ota häntä syliin, hän kulkee perässäni, hakkaa, roikkuu ja repii vaatteita ja huutaa haluavansa syliin. Aina en voi ottaa, enkä aina oikeasti edes jaksa..
Meillä on käytössä jääypenkki, meillä on palkintotarrataulu (hienosti sujuneista asioista tarra, ja kun taulu on täynnä, saa palkinnon. (Ollut lähinnä leluja viime aikoina, barbeja, poneja, legoja..) Viime aikoina taulu ei ole juuri täyttynyt. Yritän olla tytön kanssa aina kun pikkuveli on poissa. Yritän keksiä kivaa tekemistä kuten askartelua, mutta aika harvoin jaksan yrittää, kun pelkään sitä helvetillistä raivaria, joka tulee heti jos ei jokin asia onnistu tai jos pitää lopettaa..
Nyt kun kouluni ei ole vielä alkanut, olen päivät kotona sillä välin kun lapset ovat tarhassa. Päiviä pidetään lyhyempinä nyt. Käytän koko aamupäivän valmistautuessa raivareihin, jotka alkavat heti kun päästään kotiovesta sisään. Eilen raivarit tulivat sarjassa, kello yhdestä kello kolmeen saakka. Olen onnitellut itseäni jo muutamaan otteeseen, että pystyin olemaan koko tuon kaksi tuntia täysin rauhallinen.
Viikonloppuna tilanne oli vähän toinen.. Viikonloput ovat juuri ne pahimmat, raivarit tulevat täysin puskista! Tarhapäivien jälkeen sen tietää, että kotona räjähtää, viikonloppuna se voi alkaa koska vain ja yleensä ne tulevat juuri silloin, kun vähiten odottaisi tai jaksaisi. Hermostuin tytölle ihan täysin! Huusin vain takaisin, että ole hiljaa nyt, nyt en jaksa enää YHTÄÄN kuunnella! Nyt äitillä menee hermot! Jäähylle istutin tyttöä, ja siinäkin vain istui ja karjui suoraa huutoa ja haukkui minua. Lopulta pissasi alleen!
En kestä yhtään, kun hermoni menevät. Inhoan sitä, etten voi toimia niin kuin pitäisi. Syytän itseäni koko ajan jos hermostun vähänkin. Ja jos hermostun paljon, syytän itseäni niin paljon, ettei henki kulje. Olen varma, että tyttö vihaa minua, että hänelle jää traumoja tappeluista eikä hän halua koskaan enää nähdä minua, kun on vanhempi. (Minun isäni oli sellainen, enkä ole häneen väleissä enää ollenkaan. Ja minusta on tulossa samanlainen.. Entä jos minullakaan ei pian ole lapsia?) Riidan päätteeksi kuitenkin pyysin tytöltä anteeksi ja selitin, että äitillä menee välillä hermot ihan kokonaan, mutta äiti silti rakastaa hirveästi. Ja että totta kai pitää kiukutella, jos siltä tuntuu. Tiedän olevani helvetin ristiriitainen. Ja nyt riidan jälkeen, tyttö piirtää kuvia kissasta, jonka suu on ammollaan ja hampaat näkyy. Näen siinä kuvassa itseni. Ja olen kauhuissani. En haluaisi näyttää lapseni silmissä sellaiselta.
Isälleen tyttö ei juurikaan kiukuttele. Kun isä tulee töistä kotiin, tyttö huutaa: "MÄ EN TYKKÄÄ SUSTA!" eikä hyväksy tätä juuri mihinkään. Illalla isä "ei ole maailman paras sadun lukija". Tuntuu että tyttö kiukuttelee minulle kaikki nekin kiukut, jotka isälle haluaisi kiukutella..
Jaksaako kaikki muut ottaa kiukut esimerkillisesti vastaan? Olenko ainoa, jolta hermo jää puristuksiin?
Lapset aloittivat tarhan viime viikolla ja muutimme heinäkuun alussa uuteen kotiin ja kaupunkiin. Tiedän, että tämä on pahentanut uhmaa. Se, että tiedostan tämän olevan osaksi syytäni, ei suinkaan paranna omaa oloani. Tiedän erittäin hyvin, miten PITÄISI uhmatilanteessa toimia. Tiedän erittäin hyvin, että ihan sama mitä teen ja yritän, teen sen joka tapauksessa tytön mielestä väärin. Näin ollen raivareita ei voi välttää, enkä siihen pyrikään. Haluaisin vaan tietää, että onko olemassa ihmisiä, jotka eivät sekoa kun se huuto vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuuuuuuuuuu... Puoli tuntia suoraa huutoa on _aika_ pitkä aika.
Jos yritän puhua tytölle uhman aikana, esim. rauhoitella sanomalla: "Sua kiukuttaa nyt tosi paljon, sä oot ollu tosi reipas koko päivän ja nyt sua uuvuttaa." tyttö karjuu ja käskee minun olla hiljaa, ei kuulemma halua kuulla sanaakaan. Saattaa tukkia minun suuni omalla kädellään. Jos koetan pitää häntä sylissäni, hän potkii, hakkaa, raapii ja vaatii päästä pois. Jos en ota häntä syliin, hän kulkee perässäni, hakkaa, roikkuu ja repii vaatteita ja huutaa haluavansa syliin. Aina en voi ottaa, enkä aina oikeasti edes jaksa..
Meillä on käytössä jääypenkki, meillä on palkintotarrataulu (hienosti sujuneista asioista tarra, ja kun taulu on täynnä, saa palkinnon. (Ollut lähinnä leluja viime aikoina, barbeja, poneja, legoja..) Viime aikoina taulu ei ole juuri täyttynyt. Yritän olla tytön kanssa aina kun pikkuveli on poissa. Yritän keksiä kivaa tekemistä kuten askartelua, mutta aika harvoin jaksan yrittää, kun pelkään sitä helvetillistä raivaria, joka tulee heti jos ei jokin asia onnistu tai jos pitää lopettaa..
Nyt kun kouluni ei ole vielä alkanut, olen päivät kotona sillä välin kun lapset ovat tarhassa. Päiviä pidetään lyhyempinä nyt. Käytän koko aamupäivän valmistautuessa raivareihin, jotka alkavat heti kun päästään kotiovesta sisään. Eilen raivarit tulivat sarjassa, kello yhdestä kello kolmeen saakka. Olen onnitellut itseäni jo muutamaan otteeseen, että pystyin olemaan koko tuon kaksi tuntia täysin rauhallinen.
Viikonloppuna tilanne oli vähän toinen.. Viikonloput ovat juuri ne pahimmat, raivarit tulevat täysin puskista! Tarhapäivien jälkeen sen tietää, että kotona räjähtää, viikonloppuna se voi alkaa koska vain ja yleensä ne tulevat juuri silloin, kun vähiten odottaisi tai jaksaisi. Hermostuin tytölle ihan täysin! Huusin vain takaisin, että ole hiljaa nyt, nyt en jaksa enää YHTÄÄN kuunnella! Nyt äitillä menee hermot! Jäähylle istutin tyttöä, ja siinäkin vain istui ja karjui suoraa huutoa ja haukkui minua. Lopulta pissasi alleen!
En kestä yhtään, kun hermoni menevät. Inhoan sitä, etten voi toimia niin kuin pitäisi. Syytän itseäni koko ajan jos hermostun vähänkin. Ja jos hermostun paljon, syytän itseäni niin paljon, ettei henki kulje. Olen varma, että tyttö vihaa minua, että hänelle jää traumoja tappeluista eikä hän halua koskaan enää nähdä minua, kun on vanhempi. (Minun isäni oli sellainen, enkä ole häneen väleissä enää ollenkaan. Ja minusta on tulossa samanlainen.. Entä jos minullakaan ei pian ole lapsia?) Riidan päätteeksi kuitenkin pyysin tytöltä anteeksi ja selitin, että äitillä menee välillä hermot ihan kokonaan, mutta äiti silti rakastaa hirveästi. Ja että totta kai pitää kiukutella, jos siltä tuntuu. Tiedän olevani helvetin ristiriitainen. Ja nyt riidan jälkeen, tyttö piirtää kuvia kissasta, jonka suu on ammollaan ja hampaat näkyy. Näen siinä kuvassa itseni. Ja olen kauhuissani. En haluaisi näyttää lapseni silmissä sellaiselta.
Isälleen tyttö ei juurikaan kiukuttele. Kun isä tulee töistä kotiin, tyttö huutaa: "MÄ EN TYKKÄÄ SUSTA!" eikä hyväksy tätä juuri mihinkään. Illalla isä "ei ole maailman paras sadun lukija". Tuntuu että tyttö kiukuttelee minulle kaikki nekin kiukut, jotka isälle haluaisi kiukutella..
Jaksaako kaikki muut ottaa kiukut esimerkillisesti vastaan? Olenko ainoa, jolta hermo jää puristuksiin?
