tukea sairaana?

[pipi]

Mitenhän tässä toimisi.

Minulla on ihan OK mies ja perhe. Työtätekevä, rehellinen terveysintoilija. Mutta ei kovin empaattinen vaikka itse niin uskookin. Tavallisesti se ei minua haittaa, koska ihmisissä on luonteenpiirteitä, joille ei itse voi kovin paljon mitään. Mutta nyt kun olen lähes parinkymmenen vuoden yhteiselon jälkeen sairastunut vähän pitemmäksi aikaa, niin tuntuu ikävältä. Hän ei tunnu uskovan, että olen oikeasti väsynyt vaan luulee ainakin jollain tasolla että kunhan lusmuilen. Hän ei koskaan kysy miten voin tai mitä se lääkäri sanoi ja kerran, kun puhuin hänelle omaa huoltani itsestäni, niin hän vain sanoi, että onhan näitä ihmisillä sairauksia, moni tuttu on kuollutkin. Rivien välistä siis luin että älä viitti valittaa, ei sulla mitään ole. Aiemminkin kun olen ollut vähän kipeä, niin olen oppinut välttämään sen kertomista koska se on yleensä vaikuttanut niin, että hän heittäytyy hankalaksi eikä tee enää omaakaan osuuttaan hommista. Pelkääkö hän jotain? On kai tottunut, että minä olen kuin kallio, tyyni ja hyvinvoiva.
Asiasta puhuminen saanee aikaan vain päinvastaista kuin mitä toivon. Vetäytyminen omaan kuoreen on vastoin luonnettani ja loppujen lopuksi typerää.

 

[muistellen]

Kyllähän sitä aina kaipaisi toisen olkapäätä ja tukea vaikeina hetkinä, mutta joku kumma se vaan estää toista tulemasta puolitiehen vastaan. Eli sama juttu oli meilläkin minun sairastuessani. Tosin en minä energiaani pettymykseen pitkään tuhlannut, vaan päätin sitten vain tsempata päivän kerrallaan ja lopetin kertomasta miten voin. Ajattelin, että siinähän sitten punnitaan suhdettamme ja onko elomme kuinka merkittävää, mutta kun paranemiseni alkoi näin asiat vähän eri tavoin ja sen voin sanoa, että sairastaminen on aika yksinäistä puuhaa vaikka siinä olisi millainen enkeli vierellä tahansa.Kaikkea ei voi millään jakaa, koska sanat eivät aina riitä.

Minulle oli loppujen lopuksi tärkeintä, ettei kukaan hätyytellyt tai asettanut odotuksia. Ehkä se sitten oli yhden sortin tukemista sekin? Mitenkäs teillä on arki järjestetty?

 

[Suzannah]

Hyvä "pipi"

älä sorru lukemaan rivien välistä ja tulkitsemaan suuntaan tai toiseen miehesi sanomisia tai sanomatta jättämisiä. Sellaisessa ajaa kiville todella herkästi, ja riittävän pitkälle kun "päätellään" toinen toistensa tekemisiä ja motiiveja, saatatte päätyä niin katkeraan kivikkoon, että lähelle pääseminen ja luottaminen on todella vaikeaa!

Kumppanin sairastuminen on koko perheelle ja aikuisten parisuhteelle koettelemus. Siinä sitä ihmisyys ja kumppanuus punnitaan.
Kokemuksesta tiedän, että kannattaa ihan selvin sanoin kertoa, mitä tässä toipilaan tilassasi jaksat (tehdä) ja mikä arkeenne tähän asti kuulunut (työnjako) vaatii uutta sopimista. Tehdä-sanojen tilalle voi myös laittaa henkisen tuen antamisen ja jaon suhteenne tunne-arjesta.
Samoin ihan selvin sanoin kannattaa kertoa, mitä odotat puolisolta myötäelämisen tekoina. "Haluan että kuuntelet, kun kerron mitä lääkärissä tänään puhuttiin ja miltä se minusta tuntui".
Ykstyisasioiden kunnioittamisen ja välittämisen osoittamisen välinen raja on joskus hyvin häilyvä. Mitä intiimimmästä sairaudesta on kyse, sitä enemmän meihin vaikuttaa oman lapsuuden ja eletyn elämän mallit toisen alueelle kysymyksin tai elein tunkemisesta. Samoin sairaudet herättävät kurjia oman kuolevaisuuden tunteita kanssaihmisissä, tai muistoja lapsuuden läheisten sairastamisista - oli siinä järkeä tai ei. - Tämähän pätee myös potilaaseen itseensä!

Kerro siis mitä odotat, ja ota se mitä tarvitset paranemiseesi ja jaksamiseesi. Katkeroitua ei ainakaan kannata!

 

[pipi]

Viisaita tyyppejä oletta.
Minulla ratkesi eilinen onneton ole siihen, kun mies makaili lattialla telkan edessä. Menin viereen ja sanoin, että tarvitsen kainaloa, on paha mieli. Sinne minä sitten pääsin ja sain silityksiä päälle. 10 minuuttia ja elämä taas tuntui hyvältä. Kun vielä lisäksi murrosikäinen poika imuroi pienestä pyynnöstä eikä kukaan muukaan vaatinut palvelua.

 

[mariannenanne]

"Minulla ratkesi eilinen onneton ole siihen, kun mies makaili lattialla telkan edessä. Menin viereen ja sanoin, että tarvitsen kainaloa, on paha mieli. Sinne minä sitten pääsin ja sain silityksiä päälle."

Onko noin yksinkertaista? Itse en ole kipeä, mutta joku mieltäni on vaivannut jo kauemman aikaa, ja useasti on itkuinen olo. Muutenkin olen huono puhumaan onglemistani, en kai tahdo muita niillä vaivata. Siitä seuraa automaattisesti maailman yksinäisin olo. Tahtoisin että joku halaa ja lohduttaa. Sitten kun poikaystäväni harvoin edes huomaa mun itkeskelevän, tulee halaamaan ja luulee sen johtuvan jostain hänen tekemättömistä tiskeistään, selittelee aikansa miksei tehnyt niitä, sitten taas jatkaa omia touhujaan kun huomaa itkuni laantuneen.
Olenko mä ihan hirveä ihminen kun haluaisin häneltä vielä enemmän? Tukea, oikeata kysymystä siitä, mikä mulla on, sitä että hän jaksais kuunnella. Joskus sitten kun saan sanottua mikä mättää, niin vastauksena on joku ratkaisu. Että näin ja näin pitäisi tehdä yms.
Tiedän että helpommalla pääsisin kun vaan avaisin suuni, mutta se on mulle oikeasti todella vaikeeta. Tuntuu että mua ei ees oteta tosiissaan sillon kun ilman kyyneleitä/huutoa asioita yritän esittää... vaikeaselkosta, olen taas hieman sekaisin tän illan itkeskelyjen jäljiltä...

 

[pipi]

Meitä on niin erilaisia. Minä olen aina ollut melko helppo tapaus. Keskimäärin perusonnellinen ja pahat fibat menee aika nopeasti ohi. Ja sitten siitä miehestäni tiedän, että hän halua keskimäärin minulle hyvää - siis jos ei jostain syystä ole huonolla tuulella - ja näyttää sen sillä tavalla miten pystyy. Jos saisi rakentaa ihannepuolison juuri minua varten, niin toki se toimisi toisella tavalla, mutta kun se on mahdollista vain mielikuvituksessa. Kun muistaa, että toiset ihmiset ei ole sellaisia kuin minä haluaisin vaan sellaisia kuin ne oikeesti on, niin usein kommunikointi helpottuu. Joskus tuo muistaminen on vaan liian vaativaa. Ja sitä kaipaisi jotain enemmän (tai vähemmän).

 

[Anni62]

Mulla on mies aina tukena kun sairastun, tukee kyllä muutenkin aina. Ilman hänen apuaan en olisi selvinnyt pahoista paniikkioireistakaan, lääkitys kyllä olemassa.
Aina kun on paha olla hän on tukena ja turvana.
Mulla on ollut elämässäni kaikenlaista huolta ja murhetta, mutta yhdessä ne on läpi käyty ja selvitty.
Elämä rullaa eteenpäin ihan mukavasti kun tietää, että toinen on varmasti tukena jos jotain sattuu.

 

[--neito--]

Mulla on äiti ihan samanlainen. Kakarana kun tuli kipeäksi, niin äidin ekat kommentit oli tyyliä "älä valehtele, mene nyt takas siivoamaan huoneesi". Kerran tulin kipeäksi poikaystäväni luona, kuume nousi korkeaksi ja soitin äidille että voisiko tulla hakemaan mut kotiin. Äiti tuli, mutta oli tosi nihkeä (matka oli n. 5-10 km), mutta suoraa bussia ei mennyt. Jouduin petaamaan oman sängyn, kun lakanat olivat otettu pois. Kun sain sen tehtyä, kömmin sänkyyn. Äiti tuli edelleen vihaisena, että tossa kuume mittari. Kuumetta oli loppujen lopuksi lähemmäs 40 ja seuraavana päivänä selvisi, että mulla on angiina. Äidillä muuttui äänikellossa vasta kun selvis että kuumetta oli reippaamin.

 

[itkusilmä]

Meillä kanssa mies puree hammasta ja kiukku sihisee sisällään -sen näkee päällepäin. Ja minä poloinen kun joskus olisin tarvinnut lohdutuksen tai pari lämmittävää sanaa. Mutta meillä ei kuule muuta kohteliasta, kuin "ota suihin"

 

[itkusilmä]

siis minä olen tällänen kamala valittaja. Kumma on, että -80-luvun lopusta saakka on pitänyt kynsin ja hampain omastaan kiinni. En ymmärrä, jos kerran olen niin helvetin kamala valittaja.

 

[RJV]

Kyllä tämä on kamalaa luettavaa, miten suuri joukko miehistä ei ymmärrä parastaan ja kohtele naisia kunniottaen. Oikein nolottaa olla mies.
Voiko tuohon vastata jokin mies, miksi naista ei kunnioiteta ja pidetä hyvänä?
Naisille, koittakaa kestää, ja elää toivossa, että tulee päivä kun kaikilla naisilla on hyvä olla.