Hei!
Itselleni suurin tuki on ollut ehdottomasti pari läheisintä ystävää ja perhe. Asiasta puhuminen rehellisesti on myös auttanut ja säästänyt ehkä niiltä kiusallisilta kysymyksiltä. Alkuun oli se jumalaton vauvakuume ja siksi tuntui että joka menkkojen alkaessa pääsi itku. Lähellä moni alkoi odottamaan vain muutaman kuukauden "yrittämisen" jälkeen ja aina ensmimäinen ajatukseni oli "miksi en minä". Olen myöskin saanut seurata sivusta montaa suhdetta jossa on asiat edenneet vauhdilla ja sitten ihmetelläänkin kun ei tunnetakkaan sitä kumppania kunnolla ja nyt on lapsikin siinä sopassa... Neljä vuotta on meillä tätä yrittämistä takana ja jossain vaiheessa vaan oivalsin, että ennenkuin se lapsi tulee , jos tulee, niin eletään mieheni kanssa sellaista elämää että ompahan sitten tarinoita kerrottavana mitä kaikkea ollaankaan puuhasteltu. Nuoria vielä olemme joten kaikki on mahdollista. Jos meidät on tarkoitettu elämään kahdestaan niin eletään se sitten niin, että voidaan vanhoina miettiä että olipahan hervottoman hauska reissu vaikka jotain puuttuikin matkasta.
