NOSTAN tätä meidän pinoa, eletäänhän edelleen toukokuuta.
Samalla kerron onnella ja ilolla, että meidän pikkuinen tyttö syntyi
23.5. klo 12:38, eli rv 39+4. Mittoja tälle sydäntenmurskaajalle kertyi
46 cm, ja 3172 grammaa.
Tiistai-iltana supistelut alkoivat yhdentoista aikaan, mutta epäsäännöllisinä enkä uskonut että ne vielä mihinkään johtaa. Aamulla neljän jälkeen piti kuitenkin mies herättää kun koko yön valvottuani totesin että ne kivuthan vaan pahenee.
Hyvinkään sairaalalla oltiin vähän ennen kuutta, matkalla supistukset tuli 5 min. välein ja kirosin että olis pitänyt lähteä aikaisemmin. Sairaalalla ne kuitenkin taas harveni, joten oletin että lähettävät vielä kotiin. Ei kuitenkaan, 3 cm auki oltiin.
Saliin päästiin heti, ilokaasua lärviin, sähköimpulssia selkään ja jossain vaiheessa sain kerjättyä epiduraalin. Miehelle ilmoitin epiduraalin vaikutuksen alettua että eihän tuo nyt niin paha ollutkaan, voisin melkein lähteä tähän uudelleenkin. Voi sitä ekakertalaisen naiiviutta, luulin todella etten enää tuntis mitään!
Epiduraali vähensi suppareita, joten laitettiin oksitosiini. Vähän myöhemmin uusi epiduraali kun sen vaikutus loppui. Klo 10.30 paikat oli auki 4 cm, ja tasan tuntia myöhemmin jo täydet 10! Tää tuli mulle järkytyksenä, en olisi uskonut että noin nopeasti tapahtuu. Menin itse pieneen shokkiin, kun en oikeasti pystynyt ymmärtämään että kohta pitää synnyttää.
Vauva oli vielä vinossa, joten lääkäri kävi oikasemassa. Sen jälkeen meninkin ihan holtittomaksi, kun ponnisteltiin enkä olisi uskaltanut ja iski hätä ja paniikki. Lopullinen ponnistelu kesti n. 30 minuuttia, nopeammin varmasti olisi hoitunut jos en olisi itse joka välissä hannaillut ja anellut imukuppia, leikkausta ja kaikkea mahdollista jotta ei olisi itse tarvinnut uskaltaa.
Jossain välissä vauvan sydänäänet laski, oli pienellä napanuora kiertynyt kaulan ympärille mutta onneks vaan löysästi. En revennyt lainkaan, eikä tarvinnut leikellä. Muutama hassu tikki tuli pariin nirhaumaan jotka kätilö löysi. Pisteitä tuli neidille yhtä vaille täydet, ja tuo yksi miinus tuli siitä kun minuutin verran kesti ekan huudon tulo. Se oli selkeästi vaan yhtä hämmästynyt kuin äitinsä!
Salissa rauhoituttiin sitten aika kauan, en muista siitä juuri mitään kun olin vaan niin hämmentynyt koko hommasta. Vauva tuntui tosi vieraalta asialta, vaikka se nyt vihdoin siinä silmien edessä olikin ja automaattisesti tein vaan kaiken mitä käskettiin.
Perhehuone saatiin onneksi jo ekaksi yöksi, ja äitini kävikin jo heti synnytyspäivänä katsomassa tulokasta. Kaksi yötä vietettiin sairaalassa, ja perjantaina lääkärintarkastuksen jälkeen saatiin puhuttua itsemme ulos. Nyt siis onnellisesti kotona, ja kaikki hyvin.
Mulla meni kyllä itsellä sairaalassa mielialat ihan miten sattui, onneksi oli mies koko ajan hoitamassa vauvaa apuna. En olis millään selvinnyt normaalihuoneessa yksikseni... Nyt kun kotiin on päästy, olen alkanut tajuamaan mitä on tapahtunut ja suurella rakkaudella ihailen kaunista tyttöä. Se on minun tytär! <3