Heipä hei! Täällä myös yksi toukokuun tiitiäistä odottava. Olen seurannut keskustelua taustalta jo lähes alusta asti, mutta en ole uskaltautunut mukaan. Enkä vieläkään ilmoittaudu virallisesti tuohon teidän listaan, katsotaan sitten nt-ultran jälkeen, joka tämän viikon lopussa. Toisaalta on tuntunut, etten olisi mitään muuta kirjoitettavaakaan keksinyt kuin omanapaista valitusta pahoinvoinnista ja väsymyksestä.
12 raskausviikkoa poksahti viime viikolla ja toivoin pahoinvoinnin loppuvan, mutta ei. Tässä raskaudessa pahoinvointi on ollut tosi hallitseva ja kaikki voimat vievä... esikoisen odotuksesta reilut kolme vuotta sitten en muista tällaista. Tilanne oli tietysti toinen, kun pystyin lepäämään enemmän ja mulla oli rauhallisempi työ ym. Joka tapauksessa tässä raskaudessa mua on ihan harmittanut se, kun en ole pystynyt yhtään nauttimaan. Ja nyt tuntuu, että milloinkahan pystyn... loppuuko tämä koskaan. Ja vaikka tiedän, että pahoinvointi on merkki hyvin etenevästä raskaudesta, niin silti olen ihan järjettömän huolissanikin. Tuntuu ettei vauvalla voi olla kaikki hyvin, kun musta tuntuu tältä ja itse voin näin huonosti sekä fyysisesti että henkisesti. Meillä on muutenkin perheessä aika haastava elämäntilanne, asutaan evakossa oman talon valmistumista odotellessa ja mies on tietysti lähes kaiken vapaa-ajan raksalla. En oikein voi kieltääkään, koska haluan tietysti päästä omaan kotiin mahdollisimman pian. Voitte muuten uskoa, että tuntuu makaaberilta valittaa äitinä olemisen raskautta juuri näinä aikoina, sunnuntain tapahtumien jälkeen... anteeksi täytyy ihan pyytää.
Vauva on meilläkin kovasti toivottu ja odotan innolla, että voisin taas olla oma itseni ja nauttia tästäkin ajasta. Tuntuu pahalta etten siihen kykene. Mun äiti kehotti mua silittelemään masua ja vauvaa, vaikka miten pahalta itsestä tuntuisi. Tajusin, ettei moinen ole käynyt mulla mielessäkään. Olen yrittänyt vaan selvitä päivästä ja viikosta toiseen ajattelematta vauvaa oikeana ihmisenä, joka todella kasvaa mun sisällä. Esikoisen odotuksesta muistan aivan toisenlaiset tunteet, vaikka toisaalta kaiken hahmottaminen on tietysti helpompaa nyt toisella kerralla. Tunnen huonoa omatuntoa myös esikoisen takia, raukka kun joutuu olemaan paljon mun kanssa kahdestaan ja musta ei kyllä ole iltaisin mitään iloa. Olen lohduttanut itseäni sillä, että päiväkodissa on kyllä virikkeitä ja puuhaa eikä kasvu/kehitys/mielenterveys vaarannu, vaikka pari kuukautta mentäisiinkin lastenohjelmien voimin... tai montako kuukautta tässä nyt ikinä vielä meneekään.
Mutta musta on kiva käydä lukemassa teidän ihania ja iloisia raskauskuulumisia, jospa oman ilonikin jostain vielä löytäisin.
Vieläkö täällä toukokuisissa on kellään muulla päivittäistä pahoinvointia? Mulla on tällä hetkellä sellaista iltapainotteista. Aamupalan pystyn syömään töissä ja sitten alkaa sellainen päivän mittaan paheneva etominen, jota pystyn vähän lääkitsemään syömällä jotain suolaista usein. Mutta illalla viimeistään kaikki tulee ulos.
Sori tämä mun synkkä kirjoitus, mutta ajattelin nyt vihdoin laittaa lusikkani soppaan eikä parempaa ollut tähän hätään tarjolla.