Tottuuko uusperheessä elämiseen ikinä?

Pakko vuodattaa. Takana kolme vuotta uusperhettä, miehellä ed liitosta kaksi lasta. Toisen kanssa menee ihan hyvin, toisen kanssa vähemmän hyvin (olemme luonteeltamme niin eri planeetoilta kuin voi olla). Yksi yhteinen lapsi on jo olemassa.

Tottuuko tähän ikinä? Sopeutuuko sitä ÄRSYYNTYMÄTTÄ siivoamaan puolison lasten jälkiä, tekemään ruokaa niille vaikkei itellä ole nälkä ja olisi muutakin tekemistä, kuuntelemaan marinat ruuista yms yms yms . Arkipäiväähän nuo ovat lapsiperheessä eli en tarkoita että lapset olisivat jotenkin vinksahtaneita, mutta MITEN voisin päästä eroon tästä omasta weetutuksesta joka ajoittain on melkein poissa ja ajoittain äärimmäisen voimakasta?

Lisäksi kalvaa se, että mies sanoi muutama päivä sitten riidan päätteeksi että hänen lapsensa kopioivat käytöstäni ja hänen esim oli vaikea saada jokin peli sovinnolla alkuun teini-ikäisen lapsensa kanssa. Meinasin tukehtua tyrmistykseeni! Lapsi on aina ollut räiskähtelevää tyyppiä (mies on itsekin sanonut niin) ja minun mielestäni ihan normaali ja toistaiseksi vielä ehkä keskimääräistä helpompikin teini. Että MINÄ olisin syy hänen lastensa huonoon käytökseen.. Tekeehän tässä mieli välillä heittää hanskat tiskiin, pitäköön sitten hyvänänsä. Avioliittolupauksen ja yhteisen lapsen vuoksi en sitä kuitenkaan VOI tehdä, vaikkakin tuntuisi kuin voisi taas hengittää vapaasti jos asuisin omillani. Pitää ymmärtää lapsia, pitää ymmärtää sitä puolisoa joka joutuu olemaan osittain erossa lapsistaan, pitää olla aikuinen, pitää ottaa lapset huomioon aina kaikessa, pitäisi rakastaa kuin omiaan -- sitten saa tuon kommentin ja vielä toiselta lapselta piirustuksen "minun perhe" jossa tällä kertaa ei sitten omaa nimeä näkynytkään..

Joku sanoi joskus, että uusperheissä on parin vuoden huuman jälkeen tyypillisesti rähinävaihe jonka jälkeen asiat alkavat tasaantua. Tunnistaako joku?

SEkin helpottaisi jos voisin vapaasti ajatella, että minun tarvitsee vain pitää puolison lapsista jotta homma toimisi. Eli ettei tarvitsisi painostaa ajatuksella siitä että minun kuuluu oppia rakastamaan heitä kuin omiani. Heillä on isä ja heillä on äiti jotka rakastavat heitä. Eikö se riitä? TUntuu välillä että on syyllinen olo omaa lasta hoivatessa kun se rakkaus tulee luonnostaan eikä tarvitse miettiä miten voisin nyt minkäkin ilmaista ettei kukaan loukkaannu.

Äh, sekavaa mutta on niin solmuinen olo.

 

Eikö niitä lapsia voisi opettaa siivoamaan itse omat jälkensä? Ei äiti, eikä äitipuoli ole mikään palvelija. Ja jos ruoasta nuristaan sopii olla syömättä.

 

Väkisin ei voi oppia rakastamaan. Ymmärrän sinua täysin
Rakkaus vaatii yleensä sen kemian ja siitä on turha syyllistää jos ei feromonit kohtaa!

 

No kuvittele vaikka että sin ä eroaisin miehesi kanssa ja mies perustaisi perheen uuden naisensa kanssa. Sinun lapsesi olisi osa tätä uusperhettä ja kuinka toivoisit häntä, vaikka siinä teini-iässä kohdeltavan?

Et sinä ole äitipuolena velvollinen toimimaan teini-ikäisten palvelijana, talossa on säännöt joiden mukaan eletään ja tuon ikäiset voivat jo muutenkin osallistua perheen töihin. Kuitenkin se on ymmärrettävä että he ovat miehesi lapsia ja osa perhettä, heidän pitää saada kokea itsensä tervetulleiski.

Rakastamaan ketään ei voi pakottaa eikä se tunne aina syty vaikka kuinka haluaisi. Kuitenkin aikuisena olet velvollinen kohtelemaan lapsia tasapuolisesti, niin sitä omaa rakasta kuin näitä vieraita jotka käyvät hermoille.

 

sun kirjoitustyylistä, ettet todellakaan aidosti halua pitää huolta noista lapsista. Jos sua tollaset asiat vituttaa, että "pitää laittaa niille ruokaa vaikkei ITSELLÄ ole nälkä" niin huh huh.

 

Mä asun tällä hetkellä uusperheessä, johon kuuluvat mun omat lapset sekä yksi yhteinen. Asuin aiemmin uusperheessä, johon kuului omieni lisäksi ex-miehen lapsi. Minä en missään vaiheessa tuolloin kokenut, että ex-miehen lapsi olisi ollut rasite tms. Tottahan halusin hänelle pelkkää hyvää, koska tiesin kuinka tärkeä hän oli miehelle. Meillä kaikki lapset olivat tuolloin "yhteisiä".
Nyt meillä on siis samanlainen tilanne kuin teillä, paitsi käänteisenä. Eli meillä on yksi yhteinen lapsi ja kaksi minun. Mieheltä kuulen samoja asioita kuin sinäkin äsken kerroit. Ja se loukkaa minua syvästi. Miehen on ymmärrettävä, että jos hän haluaa kanssani olla, hänen on hyväksyttävä myös minun lapset. En odota hänen rakastavan lapsiani kuin omiaan, mutta hänen on kohdeltava heitä samoin. Eli siis kohtele lapsia niinkuin haluaisit uuden äitipuolen kohtelevan sinun lastasi.
Rakkaus on vaikea asia. Joissakin suhteissa se on helpompaa, toisissa vaikeampaa. En minäkään ex-miehen poikaa rakastanut kuten omiani, mutta hän oli tismalleen samalla viivalla omieni kanssa. jaksamista. Ei tämä helppoa ole kenellekään :flower:

 

Ei kai niitä lapsia täydy oppia rakastamaan kuin omiaan. EIhän ne ole omia.
Riittää, että niistä pitää ja tulee niiden kanssa toimeen, ehkä se rakkaus hiipii sitten siinä samassa.
Tai sitten ei.

 

Noin minäkin ajattelen, mutta mies on usein eri mieltä, esim teini-ikäisen lapsen laittaminen siivoamaan vessaa jota hän itse käyttää pääosin olisi suurinpiirtein kiduttamista ja laitonta.. Ruoka-asiat olen pikkuhiljaa taistellut hiljaa läpi, eli teen mitä teen ja jos ei maistu niin ei maistu. Mies vain on vähän sitä mieltä että sitten tarjotaan tilalle jotain muuta ruokaa. Nuorempi jopa nousee pöydästä sylkemään roskikseen jos tulee suuhun jänteisempi pala lihaa yms "kummallista"!! Nykyään ei sisu enää anna sellaisen käytöksen mennä ohi vaan olen huomauttanut että asian voi hoitaa fiksumminkin ja huomaamattomammin. Wituttaa joskus vaan niin armottomasti että saa todella taistella etten niille lapsille rähise pahasti.

 

Noin minäkin ajattelen, mutta mies on usein eri mieltä, esim teini-ikäisen lapsen laittaminen siivoamaan vessaa jota hän itse käyttää pääosin olisi suurinpiirtein kiduttamista ja laitonta.. Ruoka-asiat olen pikkuhiljaa taistellut hiljaa läpi, eli teen mitä teen ja jos ei maistu niin ei maistu. Mies vain on vähän sitä mieltä että sitten tarjotaan tilalle jotain muuta ruokaa. Nuorempi jopa nousee pöydästä sylkemään roskikseen jos tulee suuhun jänteisempi pala lihaa yms "kummallista"!! Nykyään ei sisu enää anna sellaisen käytöksen mennä ohi vaan olen huomauttanut että asian voi hoitaa fiksumminkin ja huomaamattomammin. Wituttaa joskus vaan niin armottomasti että saa todella taistella etten niille lapsille rähise pahasti.

No tuossa kyllä on sinun miehesi väärässä, ja pahasti. Meille muutti reilu vuosi sitten miehen vanhin poika, Ja tein heti alussa selväksi, että minä nämä lapset hoidan, ja minä määrään säännöt. Eli "sinun" lapsi ei ole yhtään parempi eikä huonompi kuin yhteisetkään. Samat säännöt samat työt iästä riippuen.

 

Noin minäkin ajattelen, mutta mies on usein eri mieltä, esim teini-ikäisen lapsen laittaminen siivoamaan vessaa jota hän itse käyttää pääosin olisi suurinpiirtein kiduttamista ja laitonta.. Ruoka-asiat olen pikkuhiljaa taistellut hiljaa läpi, eli teen mitä teen ja jos ei maistu niin ei maistu. Mies vain on vähän sitä mieltä että sitten tarjotaan tilalle jotain muuta ruokaa. Nuorempi jopa nousee pöydästä sylkemään roskikseen jos tulee suuhun jänteisempi pala lihaa yms "kummallista"!! Nykyään ei sisu enää anna sellaisen käytöksen mennä ohi vaan olen huomauttanut että asian voi hoitaa fiksumminkin ja huomaamattomammin. Wituttaa joskus vaan niin armottomasti että saa todella taistella etten niille lapsille rähise pahasti.

Laita ukkos sitten siivoamaan se vessa. Taitaa suurempi ongelma olla teidän erilaiset näkemykset kasvatuksesta, kurista jne. kuin ne lapset yksilöinä. Tollanen hiertää välejä, jos isukki saa sinut näyttämään "ilkeältä ja aina komentelevalta". Minusta tämä solmu aukeaa nimenomaan keskustelulla miehesi kanssa. Teidän on päästävä samalle linjalle kaikkien talon lasten suhteen, heidän velvollisuudet ja oikeudet ja vaadittu käytös.

 

Kyllä siihen tottuu se on vaan itsestä kiinni.Itse olen ollut uusperheessä kohta 14vuotta(perheeseemme kuuluu miehen kaksi lasta ja yksi yhteinen).Mä mietin jo alunperin mihin olen ryhtymässä.Ja koska sitä omaa yhteistä ei heti alkanut kuulumaan,niin oletin että kohtalolla sormensa pelissä ja mun tehtäväni on sitten kasvattaa nämä mieheni lapset vastuuntuntoisiksi aikuisiksi.

 

Noin minäkin ajattelen, mutta mies on usein eri mieltä, esim teini-ikäisen lapsen laittaminen siivoamaan vessaa jota hän itse käyttää pääosin olisi suurinpiirtein kiduttamista ja laitonta.. Ruoka-asiat olen pikkuhiljaa taistellut hiljaa läpi, eli teen mitä teen ja jos ei maistu niin ei maistu. Mies vain on vähän sitä mieltä että sitten tarjotaan tilalle jotain muuta ruokaa. Nuorempi jopa nousee pöydästä sylkemään roskikseen jos tulee suuhun jänteisempi pala lihaa yms "kummallista"!! Nykyään ei sisu enää anna sellaisen käytöksen mennä ohi vaan olen huomauttanut että asian voi hoitaa fiksumminkin ja huomaamattomammin. Wituttaa joskus vaan niin armottomasti että saa todella taistella etten niille lapsille rähise pahasti.

Se henkilö joka tulee valmiiseen perheeseen ja varsinkin jos on teinejä, niin hänen on peesailtava äitiä tai isää. Uusi kumppani ei voi tulla sanelemaan ehtoja enää teini-iässä, vaan on vain purtava hammasta ja luotettava toisten päätöksiin. Jos uusi puoliso tulee sanelemaan, että miten täällä asiat hoidetaan, niin saa päälleen vai teinin vihat ja koko pakan sekaisin. Yhdessä voidaan päättää asioista, mutta esim kurin pitäminen talossa, jossa ei ole kuria koskaan ollut, on katastrofaalista.

 

Jotkut tottuu jotkut ei. Itse olin uusperheen lapsi. Kaikki muut tuli isäpuolen kanssa juttuun, mutta minä ja isäpuoli "ei sovittu samaan huoneeseen". Ja meillä isäpuoli tuli kuvioihin minun ollessa vasta 2-v. Oltiin, kuin kissa ja koira ja hyväksyttiin toisemme vasta, kun minä muutin kotoa. Minä kärsin perhetilanteesta koko ikäni ja olen tästä asiasta vieläkin katkera äidilleni, että hän laittoi isäpuolen minun edelleni, vaikka perhe-elämä oli yhtä helvettiä.

 

Noin minäkin ajattelen, mutta mies on usein eri mieltä, esim teini-ikäisen lapsen laittaminen siivoamaan vessaa jota hän itse käyttää pääosin olisi suurinpiirtein kiduttamista ja laitonta.. Ruoka-asiat olen pikkuhiljaa taistellut hiljaa läpi, eli teen mitä teen ja jos ei maistu niin ei maistu. Mies vain on vähän sitä mieltä että sitten tarjotaan tilalle jotain muuta ruokaa. Nuorempi jopa nousee pöydästä sylkemään roskikseen jos tulee suuhun jänteisempi pala lihaa yms "kummallista"!! Nykyään ei sisu enää anna sellaisen käytöksen mennä ohi vaan olen huomauttanut että asian voi hoitaa fiksumminkin ja huomaamattomammin. Wituttaa joskus vaan niin armottomasti että saa todella taistella etten niille lapsille rähise pahasti.

Se henkilö joka tulee valmiiseen perheeseen ja varsinkin jos on teinejä, niin hänen on peesailtava äitiä tai isää. Uusi kumppani ei voi tulla sanelemaan ehtoja enää teini-iässä, vaan on vain purtava hammasta ja luotettava toisten päätöksiin. Jos uusi puoliso tulee sanelemaan, että miten täällä asiat hoidetaan, niin saa päälleen vai teinin vihat ja koko pakan sekaisin. Yhdessä voidaan päättää asioista, mutta esim kurin pitäminen talossa, jossa ei ole kuria koskaan ollut, on katastrofaalista.

En nyt sanoisi ihan noinkaan. Eräs veljistäni (joka ei ole biologisesti veljeni) tuli taloon murrosiän pahimmassa myllerryksessä. Isäpuoleni poika edellisestä liitosta, äiti ei saanut poikaa tottelemaan jne.

Äitini oli enemmän kotona, se suurin kurinpitäjä ja talon hengetär. Samat säännöt meille kaikille, sinun, minun ja meidän lapsille. Saatiin se murkkukin aisoihin, vaikka aikaa siinä meni. Johdonmukaisuus, tasapuolisuus, oikeudenmukaisuus...

 

Sanoisin 10 vuoden kokemuksella että kovasti vaihtelee..välillä on tosi kiva kun poika on meillä ja toisinaan en jaksais yhtään :| Joskus ärsyttää ihan vaan kun näänkin sen lapsen :ashamed: Tärkeä mulle hän kuitenkin on,aika ristisiitainen suhde:/

 

Tottuu kun vaan tehdään selkeät säännöt joiden mukaan eletään ja molemmat vanhemmat pitävät huolen että niitä noudatetaan.

Meillä kaikki siivoaa itse jälkensä ja ruoasta en ota valituksia vastaan, meillä syödään sitä mitä on tarjolla. Ruoat on kuitenki ihan normaaleja kotiruokia ja maistuvat kyllä kaikille muulloin paitsi narinapäivinä kun mikään ei ole hyvin.

Eikä sun tarvitse oppia rakastamaan miehesi lapsia samoin kuin omiasi, riittää kun pidät heistä.

:hug: kyllä se siitä :hug:

Äläkä välitä noista negatiivista kommenteista, kukaan ulkopuolinen ei voi tietää teidän perheen asioista ja ongelmista tai ymmärtää uusperheen äitipuolen asemaa, ellei itse ole samassa tilanteessa.:hug:

 

tuskin. mut iteppä olet nokkas työntänyt siihen elämään. miksi pitää ottaa ukko jolla kersoja ennestään. onnea vaan.

 

outoa että näitä alotuksia on tällä palstalla paljon, mutta mun isäpuoli ja viimesin äitipuoli ei oo koskaan näyttäny meille että meidän kanssa olis rankkaa ja veemäistä...
ne jotka on näyttäny onki pistetty pihalle...

kyllä siihen tottuu pitää aan tunnistaa mikä siinä on joka on niin ärsyttävää. lapsiahan ei tietenkään voi syyttää ku se ei oo niitten vika, mutta ehkä omassa päässä on jotain... ei mitään sairasta vaan ihan luonnollistakin. toisten lapset sun reviirilläs? ei elukatkaan päästä noin vaan ketä tahansa ite kustuille nurkille ennenkuin lopulta.

 

Noin minäkin ajattelen, mutta mies on usein eri mieltä, esim teini-ikäisen lapsen laittaminen siivoamaan vessaa jota hän itse käyttää pääosin olisi suurinpiirtein kiduttamista ja laitonta.. Ruoka-asiat olen pikkuhiljaa taistellut hiljaa läpi, eli teen mitä teen ja jos ei maistu niin ei maistu. Mies vain on vähän sitä mieltä että sitten tarjotaan tilalle jotain muuta ruokaa. Nuorempi jopa nousee pöydästä sylkemään roskikseen jos tulee suuhun jänteisempi pala lihaa yms "kummallista"!! Nykyään ei sisu enää anna sellaisen käytöksen mennä ohi vaan olen huomauttanut että asian voi hoitaa fiksumminkin ja huomaamattomammin. Wituttaa joskus vaan niin armottomasti että saa todella taistella etten niille lapsille rähise pahasti.

Se henkilö joka tulee valmiiseen perheeseen ja varsinkin jos on teinejä, niin hänen on peesailtava äitiä tai isää. Uusi kumppani ei voi tulla sanelemaan ehtoja enää teini-iässä, vaan on vain purtava hammasta ja luotettava toisten päätöksiin. Jos uusi puoliso tulee sanelemaan, että miten täällä asiat hoidetaan, niin saa päälleen vai teinin vihat ja koko pakan sekaisin. Yhdessä voidaan päättää asioista, mutta esim kurin pitäminen talossa, jossa ei ole kuria koskaan ollut, on katastrofaalista.

En nyt sanoisi ihan noinkaan. Eräs veljistäni (joka ei ole biologisesti veljeni) tuli taloon murrosiän pahimmassa myllerryksessä. Isäpuoleni poika edellisestä liitosta, äiti ei saanut poikaa tottelemaan jne.

Äitini oli enemmän kotona, se suurin kurinpitäjä ja talon hengetär. Samat säännöt meille kaikille, sinun, minun ja meidän lapsille. Saatiin se murkkukin aisoihin, vaikka aikaa siinä meni. Johdonmukaisuus, tasapuolisuus, oikeudenmukaisuus...

Tuota teinihän kiukuttelee aina eniten sille lähimmälleen eli äidille. Totta, samat säännöt on oltava, mutta jos sääntöjä ei ole ollut, niin ei niitä kukaan ulkopuolinenkaan voi tulla latelemaan. Ainakaan minun mielestäni.
Muoks. tarkoitan siis tilannetta, että esim isä ei vaadi mitään, niin vaikea on äitipuolenkaan vaatia. Jos taas isä peesaa äitipuolta ja lapset olettavat sääntöjen tulevan häneltä, niin silloin asiat ovat paremmin. Y

 

Olen itsekin uusperheellinen. Sekä niinpäin, että omat lapseni viettävät aikaa isänsä luona (ja vaikeaa on äitipuolen kanssa ajoittain, mutta helpottamaan päin, koska äitipuoli ilmiselvästi yrittää ) että niinpäin että mieheni lapset viettävät meillä aikaa (eikä sekään ole ollut helppoa, kun on erilainen perhekulttuuri, mutta nyt sekin alkaa helpottaa neljän vuoden ja alkuyselvittelyjen jälkeen). Lisäksi on vielä yksi yhteinenkin lapsi. Tunnen sympatiaa sinua kohtaan JA lapsia kohtaan sekä kaiken huipuksi vähän miestäsikin kohtaan. Teidän miehesi kanssa varmaan pitäisi sopia pelisäännöistä (mm. siitä, mitä lapsilta odotetaan ja mikä on kohtuullista) ja miehesi sitten saada ne käytäntöön. Sinulla tulisi olla oikeus asiallisesti komentaa myös miehesi lapsia, mutta siihen liittyy myös kiintymyksen ja pitämisen osoittaminen. Minä olen sitä mieltä, että toisen lapsista voi pitää ja heitä voi myös rakastaa. Miehelleni lapseni ovat kuin omia, hänen lapsensa eivät minulle vähäisemmän yhdessäolon vuoksi, mutta kuitenkin positiivinen ja ihan ok asia. Kohtelen heitä kuin kohtelisin omia lapsiani (=painopiste myönteisessä palautteessa, mutta selvät rajat, yritän välttää asioiden kiristymistä ja omien toiveideni patoamista, koska se heijastuu negatiivisesti - mieluummin sanon nätisti, mutta suoraan. Tsemppiä, kyllä siihen tottuu, jos aikuiset pelaavat yksiin .

 

Moi!
Takana on noin 10 vuotta uusperhettä... On ylä- ja alamäkiä... hyviä ja huonoja hetkiä. Pidin pitkään kiinni siitä että yhteisiä ei tähän soppaan hätäillä. Nyt yhteisiä on kaksi ja kolmannesta haaveillaan. Jälkikäteen sanon että oli hyvä rajoittaa yhteisten hankintaa alussa, se tiivisti minun ja mieheni lasten välit ja nyt kun on näitä omia biologisia, niin pakko myöntää että tunneside on ihan erilainen, vaikka olen aina rakastanut näitä muitakin, niin omat on ihan eri asia. Yksi mieheni lapsista on tosi rasittava... ollut vaikea aina, oirehtinut mitä milloinkin. En ole kylmä ja tunteeton, olen yrittänyt kaikkea, mutta joutunut toteamaan tilanteen hänen osaltaan toivottomaksi. Minä olen ollut se joka on yrittänyt ja kantanut vastuuta, selvittänyt ongelmia ja saanut pa...t päälleni.

Jos jotakin tekisin toisin, niin jättäisin enemmän vastuuta isälle, en yrittäisi niin paljon ohjata ja auttaa. Osallistuisin toki asioihin, mutta en olisi ihan niin tunnollinen ja vastuullinen kuin olen ollut.

Rakkaus puolison lapsiin on tärkeää, mutta sitä pitäisi löytää, ei väkisin puristaa. Sitten kun on vielä se EX joka osaa olla tosi kakara, niin ei se helppoa ole!!!

Älä ole syyllinen omiesi rakastamisesta, niille sinä olet anutlaatuinen ja korvaamaton! Miehesi lapsiin rakenna niin hyvä suhde kuin mahdollista. Pyri keskustelemaan miehesi kanssa perheenne haasteista ja omasta jaksamisestasi. Kokemuksesta tiedän että keskustelut voivat olla vaikeita ja mies ei ehkä ymmärrä, mutta kun teet parhaasi, sen pitää riittää. En minä voi väkisin tulla toimeen mieheni lasten kanssa. Jos yksi ei halua hyväksyä minua, niin minun on vaan luovittava jotenkin eteenpäin ja on vaan uskottava että vuosien saatossa hänkin kasvaa ja alkaa nähdä asiat avoimemmin. En ole täydellinen, enkä sellaiseksi voi tulla... Parhaani yritän, vajavaisuuksieni ja virheideni keskeltä.

Voimia sinulle!

 

Noin minäkin ajattelen, mutta mies on usein eri mieltä, esim teini-ikäisen lapsen laittaminen siivoamaan vessaa jota hän itse käyttää pääosin olisi suurinpiirtein kiduttamista ja laitonta.. Ruoka-asiat olen pikkuhiljaa taistellut hiljaa läpi, eli teen mitä teen ja jos ei maistu niin ei maistu. Mies vain on vähän sitä mieltä että sitten tarjotaan tilalle jotain muuta ruokaa. Nuorempi jopa nousee pöydästä sylkemään roskikseen jos tulee suuhun jänteisempi pala lihaa yms "kummallista"!! Nykyään ei sisu enää anna sellaisen käytöksen mennä ohi vaan olen huomauttanut että asian voi hoitaa fiksumminkin ja huomaamattomammin. Wituttaa joskus vaan niin armottomasti että saa todella taistella etten niille lapsille rähise pahasti.

Se henkilö joka tulee valmiiseen perheeseen ja varsinkin jos on teinejä, niin hänen on peesailtava äitiä tai isää. Uusi kumppani ei voi tulla sanelemaan ehtoja enää teini-iässä, vaan on vain purtava hammasta ja luotettava toisten päätöksiin. Jos uusi puoliso tulee sanelemaan, että miten täällä asiat hoidetaan, niin saa päälleen vai teinin vihat ja koko pakan sekaisin. Yhdessä voidaan päättää asioista, mutta esim kurin pitäminen talossa, jossa ei ole kuria koskaan ollut, on katastrofaalista.

En nyt sanoisi ihan noinkaan. Eräs veljistäni (joka ei ole biologisesti veljeni) tuli taloon murrosiän pahimmassa myllerryksessä. Isäpuoleni poika edellisestä liitosta, äiti ei saanut poikaa tottelemaan jne.

Äitini oli enemmän kotona, se suurin kurinpitäjä ja talon hengetär. Samat säännöt meille kaikille, sinun, minun ja meidän lapsille. Saatiin se murkkukin aisoihin, vaikka aikaa siinä meni. Johdonmukaisuus, tasapuolisuus, oikeudenmukaisuus...

Tuota teinihän kiukuttelee aina eniten sille lähimmälleen eli äidille. Totta, samat säännöt on oltava, mutta jos sääntöjä ei ole ollut, niin ei niitä kukaan ulkopuolinenkaan voi tulla latelemaan. Ainakaan minun mielestäni.

Minun äitini ei ole veljeni äiti, ainoastaan veljeni isän vaimo. Tämä "ulkopuolinen", eli äitini, sai erittäin vaikean pojan rauhoittumaan, kun ne säännöt tulivat elämään. Toinen vaihtoehto olisi ollut koulukoti.

Tämä jo nykyään aikuinen mies on erittäin hyvissä väleissä äitini kanssa, eikä kanna kaunaa, vaikka silloin olikin tiukka kuri talossa ja kotitöitä jokainen joutui tekemään runsaasti. Poika suoritti ammatillisen koulutuksen peruskoulun jälkeen ja on ollut aina töissä, ei työttömänä. Jos hänen kohdallaan olisi luovutettu, jos äitini olisi kieltäytynyt ottamasta "ei omaa" lastaan meille asumaan; tiedä miten olisi hänen käynyt.

Lisäys: Perhe on muutakin kuin yhteisiä geenejä.

 

Noin minäkin ajattelen, mutta mies on usein eri mieltä, esim teini-ikäisen lapsen laittaminen siivoamaan vessaa jota hän itse käyttää pääosin olisi suurinpiirtein kiduttamista ja laitonta.. Ruoka-asiat olen pikkuhiljaa taistellut hiljaa läpi, eli teen mitä teen ja jos ei maistu niin ei maistu. Mies vain on vähän sitä mieltä että sitten tarjotaan tilalle jotain muuta ruokaa. Nuorempi jopa nousee pöydästä sylkemään roskikseen jos tulee suuhun jänteisempi pala lihaa yms "kummallista"!! Nykyään ei sisu enää anna sellaisen käytöksen mennä ohi vaan olen huomauttanut että asian voi hoitaa fiksumminkin ja huomaamattomammin. Wituttaa joskus vaan niin armottomasti että saa todella taistella etten niille lapsille rähise pahasti.

No tuossa kyllä on sinun miehesi väärässä, ja pahasti. Meille muutti reilu vuosi sitten miehen vanhin poika, Ja tein heti alussa selväksi, että minä nämä lapset hoidan, ja minä määrään säännöt. Eli "sinun" lapsi ei ole yhtään parempi eikä huonompi kuin yhteisetkään. Samat säännöt samat työt iästä riippuen.

Ehkä apn tapauksessa suurin ongelma ei ole se uusperhe, vaan eriävät näkemykset kasvatuksesta.

 

Noin minäkin ajattelen, mutta mies on usein eri mieltä, esim teini-ikäisen lapsen laittaminen siivoamaan vessaa jota hän itse käyttää pääosin olisi suurinpiirtein kiduttamista ja laitonta.. Ruoka-asiat olen pikkuhiljaa taistellut hiljaa läpi, eli teen mitä teen ja jos ei maistu niin ei maistu. Mies vain on vähän sitä mieltä että sitten tarjotaan tilalle jotain muuta ruokaa. Nuorempi jopa nousee pöydästä sylkemään roskikseen jos tulee suuhun jänteisempi pala lihaa yms "kummallista"!! Nykyään ei sisu enää anna sellaisen käytöksen mennä ohi vaan olen huomauttanut että asian voi hoitaa fiksumminkin ja huomaamattomammin. Wituttaa joskus vaan niin armottomasti että saa todella taistella etten niille lapsille rähise pahasti.

Se henkilö joka tulee valmiiseen perheeseen ja varsinkin jos on teinejä, niin hänen on peesailtava äitiä tai isää. Uusi kumppani ei voi tulla sanelemaan ehtoja enää teini-iässä, vaan on vain purtava hammasta ja luotettava toisten päätöksiin. Jos uusi puoliso tulee sanelemaan, että miten täällä asiat hoidetaan, niin saa päälleen vai teinin vihat ja koko pakan sekaisin. Yhdessä voidaan päättää asioista, mutta esim kurin pitäminen talossa, jossa ei ole kuria koskaan ollut, on katastrofaalista.

En nyt sanoisi ihan noinkaan. Eräs veljistäni (joka ei ole biologisesti veljeni) tuli taloon murrosiän pahimmassa myllerryksessä. Isäpuoleni poika edellisestä liitosta, äiti ei saanut poikaa tottelemaan jne.

Äitini oli enemmän kotona, se suurin kurinpitäjä ja talon hengetär. Samat säännöt meille kaikille, sinun, minun ja meidän lapsille. Saatiin se murkkukin aisoihin, vaikka aikaa siinä meni. Johdonmukaisuus, tasapuolisuus, oikeudenmukaisuus...

Tuota teinihän kiukuttelee aina eniten sille lähimmälleen eli äidille. Totta, samat säännöt on oltava, mutta jos sääntöjä ei ole ollut, niin ei niitä kukaan ulkopuolinenkaan voi tulla latelemaan. Ainakaan minun mielestäni.

Minun äitini ei ole veljeni äiti, ainoastaan veljeni isän vaimo. Tämä "ulkopuolinen", eli äitini, sai erittäin vaikean pojan rauhoittumaan, kun ne säännöt tulivat elämään. Toinen vaihtoehto olisi ollut koulukoti.

Tämä jo nykyään aikuinen mies on erittäin hyvissä väleissä äitini kanssa, eikä kanna kaunaa, vaikka silloin olikin tiukka kuri talossa ja kotitöitä jokainen joutui tekemään runsaasti. Poika suoritti ammatillisen koulutuksen peruskoulun jälkeen ja on ollut aina töissä, ei työttömänä. Jos hänen kohdallaan olisi luovutettu, jos äitini olisi kieltäytynyt ottamasta "ei omaa" lastaan meille asumaan; tiedä miten olisi hänen käynyt.

Lisäys: Perhe on muutakin kuin yhteisiä geenejä.

Asia on mielestäni kuitenkin eri, jos perheessä on monenikäisiä lapsia kuten meillä. Meillä siis minun lapset jo teinejä, mutta minun ja miehen lapsi vasta vauva. Jos taas meidän yhteinekin tai esim miehen lapsi olisi teini, niin tottahan silloin tulisi kaikilla olla samat säännöt. Meillä eivät lapset päättäneet avioerostani eivätkä siitä, että tuleeko meille ulkopuolinen asumaan. Se ei ollut heidän valintansa, joten mielestäni on kohtuutonta vaatia lapsia muuttamaan koko elämänsä ja tapansa siksi kun MINÄ haluan uuden miehen meille asumaan.

 

Juu, hyvä mies mulla on (mitä sitten valitan, joo joo, tiedetään) mutta kyllähän se taitaa olla niin että ongelmat ovat meidän välillämme ja eriävissä asenteissa. Ja onhan tämä suhde vielä "nuori" (3v) joten ehkä tämä on nyt sitä kuuluisaa särmien hioutumista..

Se tässä hirvittääkin että jos oma lapsi joutuisi jonkun karmean kotkan kynsiin jos me eroaisimme.. tai jos minulla olisi uusi mies ja hän jotenkin hyljeksisi tätä lasta. Ja siltikin ne miehen lapset joskus ärsyttävät. Voisipa painaa nappia ja muuttaa oman päänsä mutta ehkä se tästä. Täytyy taas kai pakottaa itsensä tarjoutumaan leipomisseuraksi yms mistä miehen lapset yleensä ilahtuvat, kyllähän se mullekin tuottaa äärimmäisen hyvän ja lämpimän olon kun homma sujuu.

Ja kun nuo yhteiset tuosta varttuvat käveleviksi niin ehkä mies sitten huomaa että vaadin heiltä samoja asioita kuin hänen lapsiltaan, enkä siis ehkä vaadikaan asioita siksi että olisin Ilkeä-Äitipuoli-Joka-Vihaa-Miehensä-Lapsia. Kiitos kaikille pitkän linjan uusperheilijöille kommenteista, kaipasin just niitä rohkaisuja!