Ruutitynnyri
Pakko vuodattaa. Takana kolme vuotta uusperhettä, miehellä ed liitosta kaksi lasta. Toisen kanssa menee ihan hyvin, toisen kanssa vähemmän hyvin (olemme luonteeltamme niin eri planeetoilta kuin voi olla). Yksi yhteinen lapsi on jo olemassa.
Tottuuko tähän ikinä? Sopeutuuko sitä ÄRSYYNTYMÄTTÄ siivoamaan puolison lasten jälkiä, tekemään ruokaa niille vaikkei itellä ole nälkä ja olisi muutakin tekemistä, kuuntelemaan marinat ruuista yms yms yms . Arkipäiväähän nuo ovat lapsiperheessä eli en tarkoita että lapset olisivat jotenkin vinksahtaneita, mutta MITEN voisin päästä eroon tästä omasta weetutuksesta joka ajoittain on melkein poissa ja ajoittain äärimmäisen voimakasta?
Lisäksi kalvaa se, että mies sanoi muutama päivä sitten riidan päätteeksi että hänen lapsensa kopioivat käytöstäni ja hänen esim oli vaikea saada jokin peli sovinnolla alkuun teini-ikäisen lapsensa kanssa. Meinasin tukehtua tyrmistykseeni! Lapsi on aina ollut räiskähtelevää tyyppiä (mies on itsekin sanonut niin) ja minun mielestäni ihan normaali ja toistaiseksi vielä ehkä keskimääräistä helpompikin teini. Että MINÄ olisin syy hänen lastensa huonoon käytökseen.. Tekeehän tässä mieli välillä heittää hanskat tiskiin, pitäköön sitten hyvänänsä. Avioliittolupauksen ja yhteisen lapsen vuoksi en sitä kuitenkaan VOI tehdä, vaikkakin tuntuisi kuin voisi taas hengittää vapaasti jos asuisin omillani. Pitää ymmärtää lapsia, pitää ymmärtää sitä puolisoa joka joutuu olemaan osittain erossa lapsistaan, pitää olla aikuinen, pitää ottaa lapset huomioon aina kaikessa, pitäisi rakastaa kuin omiaan -- sitten saa tuon kommentin ja vielä toiselta lapselta piirustuksen "minun perhe" jossa tällä kertaa ei sitten omaa nimeä näkynytkään..
Joku sanoi joskus, että uusperheissä on parin vuoden huuman jälkeen tyypillisesti rähinävaihe jonka jälkeen asiat alkavat tasaantua. Tunnistaako joku?
SEkin helpottaisi jos voisin vapaasti ajatella, että minun tarvitsee vain pitää puolison lapsista jotta homma toimisi. Eli ettei tarvitsisi painostaa ajatuksella siitä että minun kuuluu oppia rakastamaan heitä kuin omiani. Heillä on isä ja heillä on äiti jotka rakastavat heitä. Eikö se riitä? TUntuu välillä että on syyllinen olo omaa lasta hoivatessa kun se rakkaus tulee luonnostaan eikä tarvitse miettiä miten voisin nyt minkäkin ilmaista ettei kukaan loukkaannu.
Äh, sekavaa mutta on niin solmuinen olo.
Tottuuko tähän ikinä? Sopeutuuko sitä ÄRSYYNTYMÄTTÄ siivoamaan puolison lasten jälkiä, tekemään ruokaa niille vaikkei itellä ole nälkä ja olisi muutakin tekemistä, kuuntelemaan marinat ruuista yms yms yms . Arkipäiväähän nuo ovat lapsiperheessä eli en tarkoita että lapset olisivat jotenkin vinksahtaneita, mutta MITEN voisin päästä eroon tästä omasta weetutuksesta joka ajoittain on melkein poissa ja ajoittain äärimmäisen voimakasta?
Lisäksi kalvaa se, että mies sanoi muutama päivä sitten riidan päätteeksi että hänen lapsensa kopioivat käytöstäni ja hänen esim oli vaikea saada jokin peli sovinnolla alkuun teini-ikäisen lapsensa kanssa. Meinasin tukehtua tyrmistykseeni! Lapsi on aina ollut räiskähtelevää tyyppiä (mies on itsekin sanonut niin) ja minun mielestäni ihan normaali ja toistaiseksi vielä ehkä keskimääräistä helpompikin teini. Että MINÄ olisin syy hänen lastensa huonoon käytökseen.. Tekeehän tässä mieli välillä heittää hanskat tiskiin, pitäköön sitten hyvänänsä. Avioliittolupauksen ja yhteisen lapsen vuoksi en sitä kuitenkaan VOI tehdä, vaikkakin tuntuisi kuin voisi taas hengittää vapaasti jos asuisin omillani. Pitää ymmärtää lapsia, pitää ymmärtää sitä puolisoa joka joutuu olemaan osittain erossa lapsistaan, pitää olla aikuinen, pitää ottaa lapset huomioon aina kaikessa, pitäisi rakastaa kuin omiaan -- sitten saa tuon kommentin ja vielä toiselta lapselta piirustuksen "minun perhe" jossa tällä kertaa ei sitten omaa nimeä näkynytkään..
Joku sanoi joskus, että uusperheissä on parin vuoden huuman jälkeen tyypillisesti rähinävaihe jonka jälkeen asiat alkavat tasaantua. Tunnistaako joku?
SEkin helpottaisi jos voisin vapaasti ajatella, että minun tarvitsee vain pitää puolison lapsista jotta homma toimisi. Eli ettei tarvitsisi painostaa ajatuksella siitä että minun kuuluu oppia rakastamaan heitä kuin omiani. Heillä on isä ja heillä on äiti jotka rakastavat heitä. Eikö se riitä? TUntuu välillä että on syyllinen olo omaa lasta hoivatessa kun se rakkaus tulee luonnostaan eikä tarvitse miettiä miten voisin nyt minkäkin ilmaista ettei kukaan loukkaannu.
Äh, sekavaa mutta on niin solmuinen olo.