Toivottu raskaus, silti ahdistaa.

Eli noin vuoden yrityksen tuloksena olen ensimmäistä kertaa raskaana. Raskaus on aivan alussa, viikkoja vasta täynnä 7. Saatuani plussan testiin ensimmäinen tunne oli hämmennys ja ilo, joka kuitenkin päivien saatossa vaihtui ahdistuneeksi oloksi. Tunnen itseni jotenkin ulkopuoliseksi omassa kehossani, ja tuleva elämänmuutos pelottaa ja tekee surulliseksi.

Kaikkein eniten ahdistusta aiheuttaa kuitenkin nämä edellämainitut ajatukset ja tunteet. Ei tämän näin pitäisi mennä? Olin kuvitellut kuinka onnellinen olen odottaessani tulevaa lastani. Toki ilon ja onnen tunteita on nytkin, mutta ne ovat hyvin nopeita hetkiä. Mieheni on onnensa kukkuloilla ja sekin lisää huonoa omatuntoani.

Onko paikalla muita joilla olisi samantapaisia kokemuksia?

 

On ollut samanlaisia tunnelmia, kuuluu asiaan, ei toki ole kaikilla, mutta huolestuttavampaa olisi jos yhtään ei arveluttaisi! Se kertoo vain, että sinulla on edes aavistus siitä mihin olet ryhtymässä, ja haluat pärjätä hyvin ja pitää perheesi onnellisena. Tuo kaikki kuuluu siihen prosessiin, jossa valmistaudut äidiksi. Olet ajoittanut ajoissa, paljon onnea! <3

Nimim. Toista kertaa toivotusti raskaana, onnesta soikeana ja ahdistuksesta solmussa!!

 

Oi kiitos, kyynel tuli silmään Ihana kuulla että en ole hulluksi tulossa. Kaikki on niin uutta ja yhtäkkiä oma keho tuntuu ja toimii erilailailla kuin ennen, pää ei pysy menossa mukana.

 

On. Minulla on aivan samat tunteet ja se ei ainakaan helpota oloani. :/ Sillä erotuksella, että meillä ei tarvinnut pahemmin yrittää... olin saanut diagnoosin, etten tule helposti raskaaksi ja olin henkisesti valmistautunut siihen että vierähtää vuosi ja toinenkin. Mutta kappas, melkein heti pillereiden lopetuksen jälkeen olin raskaana.

Täällä on menty laidasta laitaan tunteiden kanssa, ja vieläkin hämmentää kovasti. Jännittää. Pelottaa. Käy mielessä tyhmiä ajtuksia: voiko tätä perua, miten me pärjätään.. apua! Ja kuitenkin olen ihan varma siitä, että tämä juttu katsotaan nyt loppuun, kävi miten kävi.Mikään vahinko tämä ei ole, mutta järkytyin että minä tulinkin niin nopeaa raskaaksi. Tuntuu ettei mieli pysy mukana. Olen yhtä alussa kuin sinäkin raskauteni kanssa. Aion neuvolassa pyytää jutteluapua mahdollisimman paljon, aiemmin olen ollut masentunut joten siinä on suuri mahdollisuus että uusii. Mies on kyllä hienosti tukena, en voisi enempää olla tyytyväinen! Mutta juu, kovin on tutun kuuloista tekstiä... Onko sinulla yhtään sellaista kaveria, joka voisi jutella kanssasi ja rauhoitella sinua? Ja neuvolaan kannattaa soittaa ja sanoa, mitkä on fiilikset.

Isot halit täältä, ja toivottavasti ajatukset selkenee ajan myötä. Yksin et ole tuossa tilanteessa!

 

Ihan normaaleja tuntemuksia.
Eikä se ahdistus välttämättä koko raskausaikana laannu, vaikka sitä onkin onnesta soikeana raskaudesta ja lapsesta. Silti välillä tulee se olo, että mihin sitä oikeen on nokkansa työntänyt...
Mielialat ja tunteet heittelee seinästä seinään.

 

Ihan normaaleja tuntemuksia.
Eikä se ahdistus välttämättä koko raskausaikana laannu, vaikka sitä onkin onnesta soikeana raskaudesta ja lapsesta. Silti välillä tulee se olo, että mihin sitä oikeen on nokkansa työntänyt...
Mielialat ja tunteet heittelee seinästä seinään.

Puhumattakaan siitä miten monesti sitä mihin olenkaan pääni työntönyt miettii kun lapsella uhma pahimmillaan, tai siivoat oksua ja paskaa yöt ja päivät läpeensä...

Ei vaan, onnea paljon ja kuuluu kyllä asiaan.

 

Varaudu samoihin tuntemuksiin sitten kun vauva syntyy.. itsellä ainakin kävi niin et hämmästyin siitä et en tuntenutkaan vauvaa kohtaan huumaavaa rakkauden tunnetta mistä kaikki oli puhunu, rakkaus kyl syttyi mut vasta viikon kahden päästä.. <3 muiden lasten kohdalla on sopeutuminen ollu helpompaa

 

Joo, tuokin on muuten hyvä pointti! Eli kyllä, monet äidit kokevat heti synnytyksen jälkeen hormonihuuruissaan pakahduttuaavaa rakkautta ja ylitsevuotavaa kiintymystä. Ja toisilla on epäuskoinen "jaaha, tääkö se ny on?" -olo. Eikä kummastakaan lajista voi sanoa että olisi lähtökohtaisesti sen valmiimpi saati parempi vanhempana, kehot toimii eri tavalla ja se alkuhuuma on tässäkin asiassa aika pitkälle kemiaa.

Oman esikoisen sain sektiolla, ja kun näin hänet monta tuntia myöhemmin niin ajatusketju oli lähinnä "Ai tää? Ok. Ootko varma? Ei näytä nimittäin mitenkään tutulta. Mut kai se toi on, jos niin sanot. Ei toi naapurinkaan vauva näytä sen tutummalta, joten miksipä se ei olisi tämä. Okei, tässä on mun vauva. Selevä..."

 

Tosi tutulta kuulostaa. Varsinkin alkuraskaus meni hirveessä ahdistuksessa tulevasta elämänmuutoksesta ja soimasin itseöni miksi järjestin itseni tähän tilanteeseen (kun jätin pillerit pois). Syytän kyllä osittain niitä raskaushormonihuuruja siitä että olin niin ahdistunut raskaudesta. Onhan se iso asia ja kai se kuuluu osalla ihmisistä valmistautua henkisesti äitiyteen kipuilemalla vähäsen Olin vielä viimeisilläni sitä mieltä että mitä tässä nyt tulikaan oikein tehtyä, mutta kun vauva syntyi niin rakastuin siihen parissa päivässä ihan täysin ja vauva-aika on ollut elämäni parasta! Eli ole huoletta, tuo kuuluu asiaan ja turha potea huonoa omatuntoa (itsekin soimasin itseäni ihan hirveästi siitä ahdistuksesta mitä tunsin).

 

voisin ajatella että kun olette niin kauan lata yrittäneet olet jo mielikuvituksessasi "pedannut" asiat valmiiksi ja ajtellut että näin raskaus menee yms! ja nyt sit sua ahdistaa kun sulla onkin sekaiset tunteet kokoasiasta etkä olekkaan onnellinen, nyt sun pitäis heittää ne kaikki ennakkoluulot mäkeen ja kuunnella kehoasi ja mennä sen mukaan, raskauteen sisätyy ahdistuta,katumusta,epätoivoa,surua,iloa.. kaikkea mahollista

 

Oli myös sama tuntemus esikoista odottaessa. Se oli rankempaa kuin etukäteen luulin, sain jopa raivokohtauksia kun en tiennyt että oliko tämä oikein, välillä hoin sitten itselleni ja muille että "nyt tai ei koskaan" sillä olin jo 29 vuotias. Neuvolaankin otin yhteyttä vasta kun rv 9 oli menossa. Äänestäni ja epäröinnistäni johtuen neuvolan täti luuli että haluan abortin. Siellä tosi auliisti on tarjottu aborttia vaikka siihen ei ole edes syitä! Olin ihan hämmästynyt, oletin saavani tukea mutta sen sijaan tarjottiin vain aborttia, masennuin siitä vain entisestään. Koko loppuraskaus meni masennuskierteessä ja synnytykseenkin (raskausmyrkytys ja sectio) liittyi dramatiikkaa, lopulta en tuntenut vauvaa kohtaan yhtään mitään. Sain synnytyksen jälkeen jonkun ihme ahdistuskohtauksen, rauhottumiseeni tarvittiin monta kätilöä, olin aivan sekasin.

Mutta aika paransi. Ja yhteys vauvaan löytyi ja kaikki lopulta kääntyi hyväksi. Raskausaikani oli vain tosi rankka sekä sectiosta toipuminen hidasta.

Kaikki kuitenkin oli toisin kun toista odottelin, olin iloisempi ja en kärsinyt masennuksesta. Kiintymys vauvaan syntyi jo odotusaikana ja rakastin häntä heti kun syntyi. Vaikka tämänkin syntymä oli vaikea eikä tästäkään ilman draamaa selvitty niin silti oli positiivisempi, ehkä juuri asenteeni takia.

Ensimmäinen raskaus on aina henkisesti rankempi, se on uusi kokemus jonka tuomat mielialavaihtelut ovat uutta monelle. Ensisynnyttäjillä on myös enemmän haasteita, synnytys on kropalle uusi kokemus ja mm. raskausmyrkytysriski isompi. Kuitenkin siitä selviää, nykysairaaloissa saa hoitoa jos ilmenee mitä tahansa oireita synnytyksen jälkeen, ja neuvolassa jatketaan jotta äidin ja vauvan suhde toimisi. On tärkeää että isäkin osallistuu vaikka se on hänellekin uusi juttu.

 

No ihan juuri tuota se oli raskauden alussa! Oikein naurattanut jälkikäteen ne omat panikoinnit. Jo se hormonimyrsky teettää sun vaikka mitä tunnetta, ja kait sitä nyt ajatteleva ihminen vähän jännittää sitä elämänmuutostakin. Jos yhtään lohduttaa (minua lohdutti) niin itse raskaanaollessa luin jostakin tutkimuksesta, missä todettiin että raskaudessa "alkuangstista" kärsineet äidit sopeutuu pikkuisen helpommin siihen pikkuvauva-aikaan, mikä joillekin sitten tulee semmoisena rysähdyksenä niskaan. Että hyväksy vaan ne olosi, tuo menee ohi kyllä .

 

Moikka!
Tavoittaako tämä enää ketään? Olisi ihanaa kuulla miten teillä nyt menee <3 itselläni nyt siis samoja tunteita ja vähän ahdistaa kertoa ihmisille raskaudesta kun en halua että kaikki alkaa sössöttämään ja kyselemään kamalasti..

 

En kuulu alkuperäisiin, mutta koska kuulostaa niin tutulta, niin kerron omasta kokemuksestani. Lasta oli yritetty jo kauan, ja sitten tuli yllätystärppi. Kaksi ensimmäistä sanani alkoivat V-kirjaimella. En ollutkaan yhtään valmis. Tuo sama tunne on ollut vallalla aina välillä, mutta jotakin silti muuttui: nt-ultrassa aloin tuntea lapsen rakkaaksi, ja keskenmenon uhatessa tajusin, että haluan olla juuri tämän lapsen äiti. Ei tämä raskaus silti koko aikana ole ollut yksinkertainen asia, ja kavereille (niille, jotka tilanteen ymmärtävät - varaudu siihen, että osa ei pysty kuuntelemaan raskauteen liittyviä negatiivisia tunteita) ja neuvolassa puhuminen on ollut itselleni tärkeää. Samalla tähän asiaan kasvaa: täällä alkaa olla H-hetki lähellä, ja vaikka epävarmuus välillä iskeekin, viikko viikolta olen alkanut olla valmiimpi ja nyt en voisi kuvitella, ettei tämä vauva meille tulisikaan. Sille on ilmeisesti syynsä, että raskaus kestää 9 kk

 

Jokainen järkevä ihminen on raskauden alussa hiukan järkyttynyt. Mieli alkaa pikkuhiljaa tajuta, mitä on tehnyt ja tekemässä, ja että tästä lähtien elämässä on peruuttamaton vastuu toisesta ihmisestä. Se on tavallisen ihmisen elämän suurin vastuu, mitä hän tulee koskaan kantamaan. Niin moni asia voi mennä pieleen sekä raskausaikana että sen jälkeen, ja sen ymmärtäminen totta kai ahdistaa. Useimmille naisille raskaana oleminen on ensimmäinen kokemus koko elämän aikana siitä, että oma keho ja mieli ei ole hallinnassa.

Aiheesta on runsaasti kirjallisuutta, mm. kirja raskausajan kriisit. Nyrkkisääntönä on, että kaikki muu on normaalia, paitsi selkeästi tuhoava käytös sikiötä kohtaan ( kuten päihteiden käyttäminen sikiön vahingoittamistarkoituksessa, lapsen tappamisella fantasioiminen ja raskausmahan pahoinpitely). Jos ei tän ketjun odottavat äidit ole tässä pisteessä, niin ei ole mitään hätää, olette jo nyt hyviä äitejä. Ajatukset ja tunteet eivät vahingoita sikiötä.

Äitiyteen kasvetaan raskauden myötä, ja kasvaminen on usein kivuliasta. Kyllä se siitä.

 

Lohdullista lukea, että näitä tunteita on ollut muillakin. Olen toivotun raskauden alkuvaiheessa, ja tuntuu hirveältä sanoa olevani todella ahdistunut ja toivovani että koko raskauden voisi vielä perua. Hetken oli epäily kohdun ulkopuolisesta raskaudesta, mikä tuntui jopa helpottavalta ajatukselta, ja kun selvisi kaiken olevan hyvin, niin paniikin tunteet ovat lisääntyneet. Itseni on todella yllättäneet nämä tunteet, joista on myös varsin vaikea muille puhua.

 

Aiheesta on runsaasti kirjallisuutta, mm. kirja raskausajan kriisit.

Mistähän tämän kirjan löytäisi, tai osaatteko suositella muuta kirjallisuutta raskausajan ahdistuksesta? Googlailu ei äkkiseltään tuottanut tulosta. Kiitos!

 

Tavoittaisikohan tämä enää ketään täällä? Odotettu raskaus tapahtuikin tosi yllättäen ensimmäisen lapsettomuushoidon jälkeen, ja kaiken pitäisi olla iloisa ja ihanaa, mutta minua ahdistaa valtavasti. Minulla on ahdistus ja paniikkihäiriö, ja paniikkikohtaushan siinä tuli. Itkin hysteerisenä hyperventiloiden ja olin varma että kuolen tähän olotilaan. Asia on ollut toki vasta pri päivää tiedossa, mutta miten tämä voi tuntua niin kamalalta ja ahdistavalta? Mihin olenkaan ryhtymässä? En kehtaa sanoa oikein kellekkään muuta kuin lähipiirille, kaikki kuitenkin ajattelisivat että sitähän te halusitte ja miksi nyt muka on voii noin äärettömän paha olla? Oon ihan umpikujassa...

 

Tavoittaisikohan tämä enää ketään täällä? Odotettu raskaus tapahtuikin tosi yllättäen ensimmäisen lapsettomuushoidon jälkeen, ja kaiken pitäisi olla iloisa ja ihanaa, mutta minua ahdistaa valtavasti. Minulla on ahdistus ja paniikkihäiriö, ja paniikkikohtaushan siinä tuli. Itkin hysteerisenä hyperventiloiden ja olin varma että kuolen tähän olotilaan. Asia on ollut toki vasta pri päivää tiedossa, mutta miten tämä voi tuntua niin kamalalta ja ahdistavalta? Mihin olenkaan ryhtymässä? En kehtaa sanoa oikein kellekkään muuta kuin lähipiirille, kaikki kuitenkin ajattelisivat että sitähän te halusitte ja miksi nyt muka on voii noin äärettömän paha olla? Oon ihan umpikujassa...

Ne hormonit.

 

Tavoittaisikohan tämä enää ketään täällä? Odotettu raskaus tapahtuikin tosi yllättäen ensimmäisen lapsettomuushoidon jälkeen, ja kaiken pitäisi olla iloisa ja ihanaa, mutta minua ahdistaa valtavasti. Minulla on ahdistus ja paniikkihäiriö, ja paniikkikohtaushan siinä tuli. Itkin hysteerisenä hyperventiloiden ja olin varma että kuolen tähän olotilaan. Asia on ollut toki vasta pri päivää tiedossa, mutta miten tämä voi tuntua niin kamalalta ja ahdistavalta? Mihin olenkaan ryhtymässä? En kehtaa sanoa oikein kellekkään muuta kuin lähipiirille, kaikki kuitenkin ajattelisivat että sitähän te halusitte ja miksi nyt muka on voii noin äärettömän paha olla? Oon ihan umpikujassa...

Heippa, täällä on ihan samoja ajatuksia. Meillä pitkä 1,5 vuoden yritys takana ja nyt vihdoin kun olen raskaana (RV 8) niin jäätävä ahdistus tullut mielen päälle. Olisi ihana jutella lisää ja saada vertaistukea.

 

Tavoittaisikohan tämä enää ketään täällä? Odotettu raskaus tapahtuikin tosi yllättäen ensimmäisen lapsettomuushoidon jälkeen, ja kaiken pitäisi olla iloisa ja ihanaa, mutta minua ahdistaa valtavasti. Minulla on ahdistus ja paniikkihäiriö, ja paniikkikohtaushan siinä tuli. Itkin hysteerisenä hyperventiloiden ja olin varma että kuolen tähän olotilaan. Asia on ollut toki vasta pri päivää tiedossa, mutta miten tämä voi tuntua niin kamalalta ja ahdistavalta? Mihin olenkaan ryhtymässä? En kehtaa sanoa oikein kellekkään muuta kuin lähipiirille, kaikki kuitenkin ajattelisivat että sitähän te halusitte ja miksi nyt muka on voii noin äärettömän paha olla? Oon ihan umpikujassa...

Ja meillä siis myös lapsettomuushoidot alla..