Tulen tänne avautumaan, kun tässä olen miettinyt koko elämääni ja kaikkia mahdollisia takapakkeja mitä tullut.
Aloitetaan siitä että 7.luokalla alkoi paha masennus, joka jatkui muutaman vuoden..kukaan ei siihen reagoinut, koska koko muun perheen elämä pyöri veljeni ympärillä, joka ei käynyt koulua ja kärsi peliongelmasta, oli lastenkodissa oikeastaan koko elämänsä 17-vuotiaaksi asti. Yksin koitin selvitä mielentilojen myrskyssä, enkä osannut hakea apua, vaikka sitä olisin todella tarvinnut.
Minulla oli paljon touhuiluja kaikennäköisten miesten kanssa, monia yhden yön juttuja ja vaihdoin miestä kuin sukkaa, kaikki olivat toisesta kaupungista kuin missä itse asun, joten miehet eivät tienneet toisista äijistä millään tavalla. Tuntui vaan että koko elämäni oli täyttä pyörremyrskyä, enkä saanut selkoa mistään.
Aloin amiksen toisella luokalla seurustelemaan narsistin kanssa, joka löi minua ja puhui minut aina puolelleen ja koitti kääntää minut ystäviäni vastaan. Tätä jatkui miltei kaksi vuotta kunnes päätin että se loppuu. Samalla sain tietää sairastavani kohdunkaulansyöpää, joka leikattiin heti, ei ollut päässyt vielä kovin pahaksi.
Veljeni pääsi kotiin lastenkodista, josta alkoikin hirveä myllerrys, koko ajan sai pelätä koska hänellä flippaa päässä, jahtasi minua aika ajoin ties minkä kuulapyssyn tai ilmakon kanssa. Vanhemmat eivät tajunneet kunnolla kuinka pelkäsin kotona olla. Sitten yksi yö veljeni tuli huoneeseeni, lukitun oven läpi ja hakkasi minut sairaalakuntoon. Äiti syytti minua, että oma vika kun en antanut periksi (veljeni olisi halunnut lainata läppäriäni).
Löysin uuden poikaystävän, joka oli sekopää eksäni kaveri, hän nosti minut ylös kaikesta siitä mitä kävin läpi ja oli tuki ihan kaikessa. Parempaa ei voi pyytää. Tästä eksäni suivaantui, koska oli edelleen katkera siitä että jätin hänet silloin kaksi vuotta sitten. Puhui poikaystävälleni kaikkea mahdollista paskaa minusta ja kaikesta mitä olen ennen ollut. Samalla hän koitti pyydellä minua palaamaan yhteen hänen kanssaan. Siitä on tullut monia riitoja poikaystäväni kanssa. Olimme yhdessä 1,5 vuotta jonka jälkeen eksäni sanoi poikaystävälleni että olin pettänyt häntä eksäni kanssa sillä välin kun poikaystäväni oli ulkomailla, poikaystäväni jätti minut koska ei uskonut minua. Eksäni todella osasi puhumisen taidon, joka on aivan uskomaton jos samaan tilanteeseen joutuu. Poikaystäväni itsekin tiesi millainen tämä henkilö on, koska on ollut hänen kaveri ala-asteelta saakka, mutta silti uskoi tätä ennemmin kuin minua.
Viikko tämän jälkeen ajoin pahan kolarin, kun olin menossa töihin. Kallo halki, aivoverenvuotoja, ohimo palasina ja keskivaikea aivovamma joka ei välttämättä ikinä palaudu ennalleen. Kaulavaltimoni laajentui, oli 80% mahdollisuus että se repeää. Eksäni puhui koko kaupungille että olen keksinyt koko jutun, vaikka kaikki kyllä näkivät autoni ja missä kunnossa se oli, mutta eksäni väitti että olen keksinyt nämä oireet mitä minulla on ja sai näin kaikki entiset kaverini kääntymään minua vastaan ja siitä se haukkuminen vasta alkoikin. Olin täysin yksin sairaalassa ja kotona, kukaan ei soittanut tai toivottanut parantumisia. "Poikaystäväni" oli kyllä huolissaan, mutta silti vihainen minulle.
Nyt eletään tätä hetkeä ja olen paremmassa kunnossa jo, sairaalassa olin yhteensä 3 viikkoa ja siitä on nyt aikaa 4kk kun kolari tapahtui, sairaslomaa on vielä vuosi jäljellä ja kuntoutus alkaa kohta. Nyt muistihäiriöt, sekä sekavuus seurana, sekä muita neurologisia vammoja _paljon_. Ainut ystäväni, joka minua uskoi asui helsingissä, joten maratoonipuhelut tulivat tarpeeseen. Sitä kesti juhannukseen asti, jolloin hänelle sattui onnettomuus vesillä ja hän hukkui. Sitten olin taas täysin yksin, kaiken tämän ihmissuhdepaniikin ja kuoleman pelon kanssa.
Kuukausi sitten tulin raskaaksi, tälle melkein-poikaystävälleni, mutta sain varhaisen keskenmenon viikoilla 8+2. Nyt alkaa olemaan asiat hiukan paremmalla mallilla jo, "poikaystäväni" suostuu jo puhumaan minulle ja olemaan normaalisti, vietän hänen luonaan aina viikonloput. Välillä kun oli kaksikin viikkoa että hän ei edes vastannut soittoihini.
Välillä mietin että miten olen ikinä jaksanut kaiken tämän YKSIN, kun ketään ei koskaan ole huomannut kuinka huonosti asiani ovat olleet ja nyt jälkeenpäin voin vain yksin olla ylpeä että olen kestänyt sen kaiken, ei kukaan muu sitä voi varmaan koskaan ymmärtää edes.
Siinä suurimmat osat elämästäni, ja jos joku ajattelee että tämä on keksittyä niin ei, täyttä totta joka sana vaikka toivoisin välillä että tämä kaikki olis vaan pahaa unta joka joskus loppuu.
Olen sitä mieltä että toisilla on vaan todella paljon huonompi tuuri, jotkut selviää, jotkut ei, mutta itse voin todeta että kyllähän kaikki tuo vahvistaa tietyllä tavalla mutta arvet jää ja siellä ne pysyy.
Aloitetaan siitä että 7.luokalla alkoi paha masennus, joka jatkui muutaman vuoden..kukaan ei siihen reagoinut, koska koko muun perheen elämä pyöri veljeni ympärillä, joka ei käynyt koulua ja kärsi peliongelmasta, oli lastenkodissa oikeastaan koko elämänsä 17-vuotiaaksi asti. Yksin koitin selvitä mielentilojen myrskyssä, enkä osannut hakea apua, vaikka sitä olisin todella tarvinnut.
Minulla oli paljon touhuiluja kaikennäköisten miesten kanssa, monia yhden yön juttuja ja vaihdoin miestä kuin sukkaa, kaikki olivat toisesta kaupungista kuin missä itse asun, joten miehet eivät tienneet toisista äijistä millään tavalla. Tuntui vaan että koko elämäni oli täyttä pyörremyrskyä, enkä saanut selkoa mistään.
Aloin amiksen toisella luokalla seurustelemaan narsistin kanssa, joka löi minua ja puhui minut aina puolelleen ja koitti kääntää minut ystäviäni vastaan. Tätä jatkui miltei kaksi vuotta kunnes päätin että se loppuu. Samalla sain tietää sairastavani kohdunkaulansyöpää, joka leikattiin heti, ei ollut päässyt vielä kovin pahaksi.
Veljeni pääsi kotiin lastenkodista, josta alkoikin hirveä myllerrys, koko ajan sai pelätä koska hänellä flippaa päässä, jahtasi minua aika ajoin ties minkä kuulapyssyn tai ilmakon kanssa. Vanhemmat eivät tajunneet kunnolla kuinka pelkäsin kotona olla. Sitten yksi yö veljeni tuli huoneeseeni, lukitun oven läpi ja hakkasi minut sairaalakuntoon. Äiti syytti minua, että oma vika kun en antanut periksi (veljeni olisi halunnut lainata läppäriäni).
Löysin uuden poikaystävän, joka oli sekopää eksäni kaveri, hän nosti minut ylös kaikesta siitä mitä kävin läpi ja oli tuki ihan kaikessa. Parempaa ei voi pyytää. Tästä eksäni suivaantui, koska oli edelleen katkera siitä että jätin hänet silloin kaksi vuotta sitten. Puhui poikaystävälleni kaikkea mahdollista paskaa minusta ja kaikesta mitä olen ennen ollut. Samalla hän koitti pyydellä minua palaamaan yhteen hänen kanssaan. Siitä on tullut monia riitoja poikaystäväni kanssa. Olimme yhdessä 1,5 vuotta jonka jälkeen eksäni sanoi poikaystävälleni että olin pettänyt häntä eksäni kanssa sillä välin kun poikaystäväni oli ulkomailla, poikaystäväni jätti minut koska ei uskonut minua. Eksäni todella osasi puhumisen taidon, joka on aivan uskomaton jos samaan tilanteeseen joutuu. Poikaystäväni itsekin tiesi millainen tämä henkilö on, koska on ollut hänen kaveri ala-asteelta saakka, mutta silti uskoi tätä ennemmin kuin minua.
Viikko tämän jälkeen ajoin pahan kolarin, kun olin menossa töihin. Kallo halki, aivoverenvuotoja, ohimo palasina ja keskivaikea aivovamma joka ei välttämättä ikinä palaudu ennalleen. Kaulavaltimoni laajentui, oli 80% mahdollisuus että se repeää. Eksäni puhui koko kaupungille että olen keksinyt koko jutun, vaikka kaikki kyllä näkivät autoni ja missä kunnossa se oli, mutta eksäni väitti että olen keksinyt nämä oireet mitä minulla on ja sai näin kaikki entiset kaverini kääntymään minua vastaan ja siitä se haukkuminen vasta alkoikin. Olin täysin yksin sairaalassa ja kotona, kukaan ei soittanut tai toivottanut parantumisia. "Poikaystäväni" oli kyllä huolissaan, mutta silti vihainen minulle.
Nyt eletään tätä hetkeä ja olen paremmassa kunnossa jo, sairaalassa olin yhteensä 3 viikkoa ja siitä on nyt aikaa 4kk kun kolari tapahtui, sairaslomaa on vielä vuosi jäljellä ja kuntoutus alkaa kohta. Nyt muistihäiriöt, sekä sekavuus seurana, sekä muita neurologisia vammoja _paljon_. Ainut ystäväni, joka minua uskoi asui helsingissä, joten maratoonipuhelut tulivat tarpeeseen. Sitä kesti juhannukseen asti, jolloin hänelle sattui onnettomuus vesillä ja hän hukkui. Sitten olin taas täysin yksin, kaiken tämän ihmissuhdepaniikin ja kuoleman pelon kanssa.
Kuukausi sitten tulin raskaaksi, tälle melkein-poikaystävälleni, mutta sain varhaisen keskenmenon viikoilla 8+2. Nyt alkaa olemaan asiat hiukan paremmalla mallilla jo, "poikaystäväni" suostuu jo puhumaan minulle ja olemaan normaalisti, vietän hänen luonaan aina viikonloput. Välillä kun oli kaksikin viikkoa että hän ei edes vastannut soittoihini.
Välillä mietin että miten olen ikinä jaksanut kaiken tämän YKSIN, kun ketään ei koskaan ole huomannut kuinka huonosti asiani ovat olleet ja nyt jälkeenpäin voin vain yksin olla ylpeä että olen kestänyt sen kaiken, ei kukaan muu sitä voi varmaan koskaan ymmärtää edes.
Siinä suurimmat osat elämästäni, ja jos joku ajattelee että tämä on keksittyä niin ei, täyttä totta joka sana vaikka toivoisin välillä että tämä kaikki olis vaan pahaa unta joka joskus loppuu.
Olen sitä mieltä että toisilla on vaan todella paljon huonompi tuuri, jotkut selviää, jotkut ei, mutta itse voin todeta että kyllähän kaikki tuo vahvistaa tietyllä tavalla mutta arvet jää ja siellä ne pysyy.
