Heips Aurora!
Riskiluku tarkoittaa sitä, että jos vierekkäin seisoo 43 odottavaa äitiä, yhdellä sikiöllä on kromosomihäiriö, 42:lla ei. Mitä pienempi ryhmäluku eli oikeanpuoleinen luku on, sitä suuremmalla todennäköisyydellä kromosomihäiriö osuu omalle vauvalle. Mietipä, 43 on kuitenkin melko suuri joukko ja jotta palkinto esim. arpajaisissa 43 henkilön joukossa osuisi omalle kohdalle, on sekin melkoista säkää vielä. Työpaikallani on joskus perjantaipulloarvonta ja työntekijöitä kolmisenkymmentä, en ole koskaan pulloa voittanut. Mutta ainahan on kuitenkin se kääntöpuoli, että jonkun kohdalle arpa osuu ja aina on myös se mahdollisuus, että myös omalle.
Itselläni riskiluku oli 1:75 enkä mennyt punktioon. Pelkäsin liikaa keskenmenoa, vaikka lapsivesitutkimuksessa todennäköisyys on vain 0,5 %, mutten halunnut omalla tietoisella toiminnallani mitenkään vaarantaa vauvan hyvinvointia. Olen käynyt melko usein ultrissa, mm. kaksi kertaa 4 D:ssä ja sieltä saatu tieto on saanut itselleni /meille riittää. Jos synnytyksen jälkeen ilmenee jotakin yllättävää, sille ei sitten voi mitään, sen riskin olen / olemme ottaneet. Toisaalta, lapsellahan voi ilmetä muitakin terveysongelmia, psyykkisiä, fyysisiä ja / tai neurologisia, jotka voivat vaatia suuriakin järjestelyjä niin lapsen kuin perheenkin elämässä, jopa koko elämän ajan. Tai synnytyksen aikana voi sattua jotakin epänormaalia, jolla on negatiivinen vaikutus lapsen terveyteen. Ihan
puhtaalla teoriatasolla mietittynä lapsen odotuksen ja lapsen kanssa yleensäkin on olemassa paljon muitakin riskejä kuin pelkkä down . Jos hiukan huumoria laitetaan vakavan aiheen sekaan, toivottavasti et pahastu, teoreettisesti ottaen lapsen tekeminen on aina riski. Itse olen 40-v eikä minulla ole ennestään lapsia ja sen vuoksi omasta puolestani voin todeta, että oma elämäni ilman lapsia on ollut kyllä melkoisen huoletonta ja ennenkaikkea olen pystynyt hallitsemaan elämääni uskomattoman hyvin ennen raskautta. Nyt jo odotusaika on vienyt elämäni ihan toiselle tasolle, huomaan etten hallitsekaan kaikkea, pääsääntöisesti on tuntunut, etten raskausasioissa hallitse yhtään mitään
Mutta, vaikken raskauteni alussa asiaa kunnolla tiedostanutkaan, odotuksen kuluessa olen huomannut, että sen riskinhän otin, että elämäni ei enää ole entisellään, halusinkin muutosta elämääni. Eli vaikka miljoonat kerrat olenkin kironnut, että kun en voi nyt tehdä sitä, tätä ja tuota, mitä ennen pystyin tekemään, en pohjimmiltani ole kertaakaan katunut odotustani, välillä vain pinna kiristyy ja olo on lyhytjännitteinen. Sitä en myöskään kertaakaan ole katunut, etten mennyt punktioon, pelko keskenmenosta oli niin suuri. Jos punktio olisi tehty ja kromosomihäiriö todettu, en olisi raskautta kuitenkaan keskeyttänyt, koska siihen mennessä ultrissa ei ollut näkynyt mitään huolestuttavaa. Jos ultrien mukaan lapsella olisi todettu useita vaikeita kehityshäiriöitä, sittenhän päätös olisi ollut selvä, en olisi halunnut lapsen kärsivän. Ok, monien mielestä down-lapsikin kärsii elämässään enemmän kuin ns. normaali, minä puolestani olen sitä mieltä, ettei tämä ns:n normaalinkaan ihmisen elämä aina niin tasapainoista ole eli kyllä tavallisellakin ihmisellä elämänsä aikana kaikenlaisia haasteita riittää, eihän elämä koskaan ole täydellistä, kenelläkään. Voi olla, että monien mielestä ajatusmaailmani on naivi, olkoon sitten, aivan sama, tällä tyylillä elän ja ihan hyvää elämää omasta mielestäni elänkin. En mielestäni sen parempaa kuin muutkaan, mutta voin sanoa olevani onnellinen ja melkoisen tasapainoinen itseni kanssa, muulla ei itselleni ole väliä.
Itselläni ei yksityiselämän puolella ole kokemusta down-ihmisistä, opiskelujeni kautta vain hiukan, oikeastaan voisi sanoa etten tiedä kyseisestä maailmasta mitään. Siitä huolimatta en pelkää. Sanoit, että kuorma painaa. Ennustajiahan emme ole ja tulevaisuus tuo aina odottamattomia käänteitä tullessaan eli se, mitä olet valmis kestämään ja mitä riskejä olet valmis ottamaan, sen voit valitettavasti vain itse määritellä. Toisaalta on myös hyvä muistaa, että vaikka kuunteleekin muiden neuvoja, eikä neuvojen kuuntelemisessa mitään pahaa ole, päinvastoin, itsekin suosittelen sitä, mutta muistutan, ettet kuitenkaan unohtaisi sitä, että sinä elät päätöksesi kanssa lopun elämääsi, kukaan muu ei tunnekuormaasi tulevaisuudessa kanna eli mieti huolella, mitä olet valmis sydämessäsi kantamaan, joka ikinen päivä, kun peiliin katsot. Kuulostaa varmasti pateettiselta, mutta koskaanhan ei tiedä, mitkä päätökset seuraavat tunteissa mukana kuin hiki iholla vaikket haluaisikaan ja siksi on hyvä miettiä, että pystyy seisomaan niiden päätösten takana, tuli mitä tuli. Että voisi katsoa joka päivä katsoa peiliin ja todeta, että tein parhaani ja se riitti. Etten vastuuntunnottomasti satuttanut tahallani ketään, vaan harkitsin asian tarkasti, enkä kadu päätöstäni. En edes niinä hetkinä, kun tuntuu oikein pahalta.
Ymmärrän, että jos et pysty kunnolla puhumaan miehesi kanssa asiasta, taakkasi on äärettömän raskas. Toivottavasti sinulla on muita hyviä ihmisiä lähelläsi, joiden kanssa voisit jakaa ajatuksiasi ja tunteitasi.
Tällaista liturgiaa täältä. Toivon voimia päätöksentekoosi. Elämä on joskus todella hankalaa ja raskasta, nekin hetket on koettava. Ja niitähän tulee jokaiselle, eri muotoisina, mutta kuitenkin. Lohduttavaa on, että monista kovista kokemuksista ihmiset ovat myös selvinneet, emmeköhän mekin