Toinen synnytys pelottaa

[huolestunut toisen odottaja]

Hei,
Kyselisin kokemuksia teiltä, joiden ensimmäinen synnytys oli vaikea ja jätti "traumoja", ja olette synnyttäneet sen jälkeen uudelleen.
Itselleni ei jäänyt varsinaista traumaa mutta synnytyskokemus oli niin rankka, että nyt toista odottaessani se on jäänyt hiertämään ja pelkään saman tuskan toistuvan. En nyt ryhdy selostamaan synnytyksen kulkua, mutta se oli alatiesynnytys episiotomialla ja kolmella tikillä. Toivuin kyllä mainiosti.
Lähinnä kiinnostaisi tietää, miten pääsitte pelon yli ja miten toinen synnytys sitten sujui; oliko yhtä hirveää kuin ensimmäinen? Auttoiko ekan synnytyksen rankkuus jotenkin valmistautumaan toiseen synnytykseen? Miten neuvola suhtautui ekan synnytksen aiheuttamaan pelkoon?
Ehkä hieman sekava kysymys, mutta olisin kiitollinen vastauksista!

 

[toinen pelokas]

Minulla on ensi torstaina edessä toisen raskauden käynnistys joten en ole vielä synnyttänyt mutta samat ovat lähtökohdat kuin sinulla.

Ensimmäinen synnytys (joka päätyi sektioon) oli elämäni traumaattisin kokemus.
Toivuin todella hitaasti, en osannut kivun ja tuskan vuosi ottaa heti vauvaa vastaan niinkuin äidin olisi pitänyt, itkin paljon, "sairastuin" masennukseen hetkeksi yms.
Erikseen en ala tätä kokemusta kertomaan mutta kamalaa se oli.

Kun tulin uudelleen raskaaksi, tietenkin ensimmäisenä ajatuksena oli se synnytys.
Osasin ottaa asian puheeksi neuvolassa jossa sitä käsiteltiin ihan hyvin (paremminkin olisi voitu kyllä). Olen saanut pelkojeni vuoksi enemmän neuvola ja lääkärikäyntejä joilla ollaan huolehdittu minulle riittävä tieto missä ollaan menossa.
Pelkopolille en ole osannut missään vaiheessa pyytää, vaikka olenkin sitä miettinyt.

Nyt tässä raskaudessa - synnytyksessä pyritään välttämään ns. viime kerran virheet.
Kun menen torstaina sairaalaan, pelkään varmaan kuollakseni, tiedän että repeän siellä itkemään kun vauvaa aletaan käynnistämään (rv38+6). Mutta minun tilanteeni tiedetään ja minut otetaan vastaan ihan eri tavalla kuin "normisynnyttäjä". Toivonkin saavani sieltä sitten jonkun ns. tukihenkilön.

TOIVOTAAN että kaikki menisi nyt hyvin.

 

[onnistuja]

Mulla oli eka synnytys suhteellisen hankala, ei nyt todellakaan helppo, mutta ei ihan mahotonkaan. Ponnistusvaihe 1,5 tuntia imukupilla "uhkailu" episotomia ja niin monta tikkiä ettei kerrottu montako... =) Paraneminen vei aikansa mutta paikat tuli kuntoon ei siinä mitään.

Toinen synnytys tietty jännitti, mutta luotin kätilöön joka oli mulle sanonut, että jos synnytyksissä alle neljä vuotta eroa niin toinen on selvästi helpompi. Meille tuli alle kaks vuotta synnytysten väliä.

Toinen synnytys jännitti kuitenkin ihan hirveesti, jotenkin kun tiesi enemmän niin tiesi mikä voisi mennä vikaan. Neuvolassa en asiasta puhunut mutta lääkäreiltä ultrissa kyselin että oikeestiko se toinen synnytys on yleensä helpompi ja niin ne sano.

Aloin sitten hokea tätä itselleni. Kävin myös ekaa synnytystä läpi ja mietin että mitä vois tehdä toisin. Totesin, että olin kiinnittänyt ihan hulluna huomiota supistuksiin ja suorastaan suurennellut niitä heti ekasta lähtien. Kai jotenkin kuulin, että niin kuuluu tehdä kun olin ekasta synntyksestä niin "innnoissani". Toisessa ajattelin ottaa toisen laisen asenteen ja mietin että ne on vaan isoja menkkakipuja... (naurakaa vaan mutta se tehos!..)

Siten ajattelin myös, että halusin jättää sairaalassaoloajan mahdollisimman lyhyeksi. Eli kun supistukset alko, niin lähdin kaupungille shoppamaan, kaveri tietty seurana jos tulis "äkkilähtö". Olin varmaan huvittava näky kun pysähtelin viiden minuutin välein hengittämään ja muutenkin vaapuin kuin aku ankka. Sitten kun ei enää jaksanut niin sairaalaan ja olikin lähtenyt jo mukavasti aukeemaan. En halunnut synnytyshuoneeseen vaan puuhailin käytävillä, kattelin teeveetä ja juttelin ja tietty hengitin ja puuskutin. Koitin kuitenki keskittyä kaikkeen muuhun kuin supistuksiin vaikka väli oli enää jotain kolme minuuttia. Samalla tietty tuli keskitittyä mahdollisimman vähän tulevaan synnytykseen kun siis koitti ajatella kaikkea muuta ja siten ei ehtinyt tulla mitään synntyspaniikkia mikä muuten olis voinut tulla.
Ja SE TOIMI! Etenkin kävely helpotti.
Synnytyssaliin meni vasta kun tuli niin kipee olo, että kaipasin ilokaasua. Ja en ehtinytkään siinä olla kuin reilu puolituntia niin sitten saikin alkaa ponnistaa. Ponnistin seisten ja 20 minuuttia ja kaveri oli pihalla. EI MITÄÄN repeämiä, ei tikin tikkiä ei mitään!! Muutaman tunnin päästä istuskelin jo ihan normaalisti ja viikon päästä polkupyöräilin kauppaan!!

Eli lähdetään positiivisestä asenteesta. KYLLÄ SE ONNISTUU teilläkin!! Tsemppiä ihan hirveesti ja tosiaan toivotaan että menee paljon paremmin kun ekalla kerralla!!

 

[Aurora Vee]

Mulle jäi ekasta synnytyksestä monta asiaa vaivaamaan. Kaikki meni eri tavoin kuin ajattelin ja homma päättyi nukutuksessa tehtyyn hätäsectioon ja vauva teholle. Sairaalahenkilökunta toimi monella tapaa väärin. (onneksi kaikki päättyi kuitenkin hyvin!)

Toisen raskauden aikana kävin pelkojani läpi moneen otteeseen miehen sekä neuvolatädin kanssa. Myös synnytystapa-arviossa sairaalassa (sama kuin ekassa synnytyksessä) mainitsin pieleen menneistä seikoista ja miten toivon kaiken menevän tällä kertaa. Suhtautuminen oli varsin asiallista ja mieskin oli kärsivällinen. Tässä välissä myös usea tuttava oli joutunut sectioon enkä enää ollut se poikkeuksellinen "epäonnistuja" (niin koin sen itse).

Lähdin oikeasti avoimin mielin synnyttämään (luulin tehneeni näin jo ekalla kerralla, mutta järkytyin silti), uteliaana näkemään miten kaikki sujuisi tällä kertaa. Kokemus oli antanut itsevarmuutta ja tyyneyttä. Selvästi tiedoissani oli merkintä vanhoista kokemuksista, sillä henkilökunta toimi erittäin hyvin, jopa turhankin suojelevasti.

Kun lopulta mentiin sectioon tälläkin kertaa, osasin iloita hyvin menneistä asioista: synnytys eteni pidemmälle kuin viimeksi, se oli miellyttävä kokemus, epiduraali toimi, sain olla hereillä pojan syntyessä ja toivuin paljon nopeammin leikkauksesta. Ainoa harmin aihe on, etten todennäköisesti pääse enää yrittämään alatiesynnytystä mahdollisen kolmannen kohdalla.

Toinen synnytys voi siis toimia eheyttävänä kokemuksena, vaikkei sekään menisi suunnitelmien mukaan. Kannattaa olla avoin peloistaan ja kertoa mikä on jäänyt vaivaamaan. Sairaalan henkilökunta ja terveydenhoitaja eivät ole ajatustenlukijoita! Onnea toiseen synnytykseen, hyvin se menee!

 

[epaonnistunut ponnistaja]

olin ajatellut kirjoittaa ihan tasta samasta asiasta talla palstalle...toinen synnytys lahestyy ja nyt on alkanut pelottamaan. ensimmaista odottaessani odotin synnytysta melkein innolla ja positiivisella jannityksella, mutta nyt olen paljon huolestuneempi. eka synnytykseni jouduttiin kaynnistamaan kun lapsivedet meni mutta supistukset eivat odottelusta huolimatta voimistuneet riittavasti. kun sitten kaynnistysta aloiteltiin, olin jo valvonut melkein 2 vrk putkeen. hormonia sain suoneen 14 tuntia ennen kuin paikat oli auki, ilman epiduraalia olisi mennyt taju pelkasta uupumuksesta jo tunteja aikaisemmin. olin aivan poikki ja sitten olisi pitanyt ryhtya ponnistamaan; en vain tuntenut minkaanlaista ponnistamisen tarvetta, ei mitaan hajuakaan mita olisi pitanyt tehda ja voimat ihan lopussa. reilun tunnin ahistelyn jalkeen sitten synnytyslaakari paikalle imukuppihommiin, episiotomiakin tehtiin. muistan kuinka yritin ponnistaa viela kerran niin kovaa kuin ikina pystyin ja samalla (mies)laakari veti imukupilla naama punaisena...ja tulihan se vauva sielta lopulta ulos ja onneksi hyvissa voimissa. jalkeenpain en kokenut synnytysta erityisen traumaattisena, olin vain onnellinen sita etta kaikki paattyi lopulta hyvin. toivuin fyysisestikin ihan ok. mutta kaihertamaan jai se ajatus, etta kroppani ei jotenkin osannut itsenaisesti synnyttaa kun tarvitsin niin paljon "keinotekoista" apua. ja nyt sitten pohdiskelen sita, etta onnistuuko synnytys sen paremmin toisella kerrallakaan. pelottaa, etta taas on pitka ja uuvuttava kaynnistys edessa enka osaa ponnistaa. kipua en sinallaan pelkaa, vaan sita etta vauva vahingoittuisi jotenkin synnytyksen aikana.
eniten mua jai ehka vaivaamaan juuri se ponnistusjuttu, kun kaikessa infossa jota olin etukateen saanut toitotettiin etta kylla se kroppa sitten kertoo mita pitaa tehda. ja niin ei todellakaan tapahtunut.

 

[Unohdus]

Hei

Minulla oli "vaikea" eka synnytys. (Mikä nyt sitten loppujen lopuksi on kenestäkin vaikea)...Silloin ajattelin, ettei ikinä enää. Mutta, muutama kuukausi ja olin uudelleen raskaana. Enkä yhtään enää pelännyt toista synnytystä vaan ajattelin niin, et tä hengissä ollaan ja SEHÄN ON MAAILMAN LUONNOLLISIN ASIA. kaikki meni hyvin enkä ole jälkikäteen turhaan miettinyt niitä huonoja asioita vaan olen iloinnut siitä, mitä hyvää kokemus on saanut aikaan. HARTAASTI ODOTTAMANI LAPSET.

 

[tsemppiä]

Omat synnytykset olleet äärimmäisen helppoja. Joten en ole kohtalontoveri, mutta mikäli yhtään helpottaa yleensä toinen synnytys on helpompi. Ja luulen, että kun tuot pelkosi esiin kunnolla, sinuun suhtaudutaan eri tavalla.

 

[Vain arpia...]

Yhtään vähättelemättä kenenkään muun kokemusta, mutta kukaan ei ole tässä vielä kerennyt kuvailemaan yhtä kamalaa synnytystä kuin se minkä jouduin valitettavasti kokemaan. En tosin aio sitä edes kuvailla, syystä että en todella halua sitä muistella. Päätin synnytyksen aikana jo, etten aio tätä kellekään kerrata. Ensimmäistä synnytystä odotin minäkin jopa innolla. En todella osannut pelätä, sillä mitään yhtä rankkaa kokemusta en ollut keneltäkään kuullut, vaikka kymmeniä synnytyskertomuksia olin netistäkin lukenut. Noh... terve vauva onneksi loppujen lopuksi tuli (mitä nyt muutaman kk:n iästä voi päätellä) ja nyt on suunnitteilla toinen. Kyllä pelottaa tuleva synnytys. Olen vain päättänyt olla ajattelematta sitä ja se tulee eteen joka tapauksessa. Tällä kertaa minua lohduttaa ainoastaan se, että olen tehnyt sen jo kerran ja osaan avata suuni tarvittaessa ja kertoa kätilöille mietteistäni, jotta saan silloin kaiken mahdollisen tuen. Olen todella huono avaamaan suutani ellen ole aivan hädän keskellä, joten en ole edes harkinnut neuvottelevani asiasta neuvolan tädin kanssa.