"makkara"
en tiedä mitä tällä kirjoituksella haen takaa, kenties haluan vain selvittää aivojani.
avomieheni kanssa meillä on vuosikas lapsi. En ole koskaan miestäni kohtaa varsinaista intohimoa tuntenut, olimme ystäviä, hän halusi enemmän ja halusin katsoa mitä siitä syttyisi, sitten tulin vahingossa raskaaksi enkä 2½ vuoden yhteiselon jälkeen ole lapsen pitämistä katunut. Nyt kuitenkin, on elämääni tullut mies joka on vienyt kaikki ajatukseni pois avomiehestäni, petin miestäni hänen kanssaan ja kerroin miehelleni, joka kuitenkin otti asian ns. Liiankin hyvin. Hän huusi vain hetken, mutta sittenkin vain siksi että ei halua että jätän häntä. Nyt hän yrittää olla se ns. täydellisistä täydellisin mies, jotta en häntä jättäisi, mutta vaikka hän kuinka yrittää en saa mielestäni tätä toista miestä pois, rakastan omaa miestäni, mutta rakastan häntä kuinka veljeä/parasta ystävääni. En halua satuttaa häntä, mutta en haluaisi satuttaa itseänikään, en usko että voin koskaan kokea miestäni kohtaan sitä, mitä nyt tunnen tätä toista miestä kohtaan.
Ilman lasta en tilannetta edes enää miettisi. Eniten yritän miettiä pientä poikaamme, jota tilanteessa eniten rakastan, mutta kun järjestyksessä seuraavana kuuluisi olla mieheni niin siinä onkin tämä toinen mies, ja viimeisenä avomieheni. Tämä ns. toinen mies ei omista ennuudestaan lapsia, hän tulee poikani kanssa hyvin toimeen, mutta en tiedä pystyisikö hän koskaan lapselleni niin hyväksi isäksi mitä avomieheni on. Kuuluuko minun ajatella kaikkia muita vai itseäni? Olenko minä nyt niin kamala ihminen? huoh.
avomieheni kanssa meillä on vuosikas lapsi. En ole koskaan miestäni kohtaa varsinaista intohimoa tuntenut, olimme ystäviä, hän halusi enemmän ja halusin katsoa mitä siitä syttyisi, sitten tulin vahingossa raskaaksi enkä 2½ vuoden yhteiselon jälkeen ole lapsen pitämistä katunut. Nyt kuitenkin, on elämääni tullut mies joka on vienyt kaikki ajatukseni pois avomiehestäni, petin miestäni hänen kanssaan ja kerroin miehelleni, joka kuitenkin otti asian ns. Liiankin hyvin. Hän huusi vain hetken, mutta sittenkin vain siksi että ei halua että jätän häntä. Nyt hän yrittää olla se ns. täydellisistä täydellisin mies, jotta en häntä jättäisi, mutta vaikka hän kuinka yrittää en saa mielestäni tätä toista miestä pois, rakastan omaa miestäni, mutta rakastan häntä kuinka veljeä/parasta ystävääni. En halua satuttaa häntä, mutta en haluaisi satuttaa itseänikään, en usko että voin koskaan kokea miestäni kohtaan sitä, mitä nyt tunnen tätä toista miestä kohtaan.
Ilman lasta en tilannetta edes enää miettisi. Eniten yritän miettiä pientä poikaamme, jota tilanteessa eniten rakastan, mutta kun järjestyksessä seuraavana kuuluisi olla mieheni niin siinä onkin tämä toinen mies, ja viimeisenä avomieheni. Tämä ns. toinen mies ei omista ennuudestaan lapsia, hän tulee poikani kanssa hyvin toimeen, mutta en tiedä pystyisikö hän koskaan lapselleni niin hyväksi isäksi mitä avomieheni on. Kuuluuko minun ajatella kaikkia muita vai itseäni? Olenko minä nyt niin kamala ihminen? huoh.