L
"Lily"
Vieras
Olisiko täällä ihmisillä kokemuksia jakaa nuorten miesten sitoutumiskammosta?
Huomautan jo nyt, etten kaipaa ikäviä kommentteja herkkään asiaan.
Olemme molemmat reilu 20v. ja olleet useamman vuoden yhdessä. Ensitapaamisesta lähtien olemme olleet hyvin tiiviisti yhdessä ja suhde muuttui nopeasti vakavaksi. Muutimme yhteen vuoden seurusteltuamme, mutta reilu vuosi siitä johti useammat seikat minun poismuuttooni. Erosimme käytännössä, mutta emme tunnetasolla ja olimme enemmän ja vähemmän yhteyksissä. Kun eksäni aavisti, että olin siirtymässä eteenpäin, reagoi hän hyvin vahvasti tähän "menettämiseeni", esim. itkien mikä on erittäin harvinaista hänelle.
En kuitenkaan päässyt tilanteesta eteenpäin, ja vaikka itsenäisemmästä elämästä ja riippumattomuudesta nautinkin kaihersi minua yhä syvä kiintymys ja rakkaus eksääni kohtaan. Muutama kuukausi eron jälkeen välimme lämpenivät uudelleen ja olemme seurustelleet uudestaan viime syksystä lähtien. Minulla tapahtui samoihin aikoihin raskas menetys, joka sai ymmärtämään miten paljon miestäni rakastan. Yllättäen helmikuussa kosin häntä, mutta vastaus oli järkyttynyt ja tyrmistynyt "ei". Hän sanoi ettei pysty siihen. Tiesin että hän ehkä sanoisi niin, mutta silti se oli isku vasten kasvoja. Kosinnasta muodostui jonkinlainen kriisi suhteessamme. Annoin kohtelun kuitenkin anteeksi luottaen tulevaisuuteen.
Nyt kuitenkin on ilmennyt muitakin ongelmia. Pidämme tiiviisti yhteyttä ja nähdessämme kaikki on yleensä hyvin. Olen kuitenkin uudestaan alkanut haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta ja ilmaissut tämän myös miehelleni. Hän ei kuitenkaan useinkaan noteeraa puheitani yhteisestä kodista ja lapsista yms. ja perustelee käytöksensä sillä, ettei hän suunnittele tulevaa. Hän kuitenkin osti juuri talon läheiseltä paikkakunnalta, eikä ole juuri osoittanut että tahtoisi minut mukaansa sinne. Minusta on alkanut tuntua ettei mies ole ollenkaan tosissaan ja pitää minua itsestään selvyytenä. Muutenhan hän tottakai haluaisi yhteistä tulevaisuutta? Olen juuri saamassa pitkät opintoni päätökseen ja tulevaisuus on ihan avoinna, joten on ihan luontevaa pohtia tällaisia asioita.
Haluaisin saada puhua tuntemuksistani avoimesti, ilman että siitä kehkeytyisi aina riitaa, kun koko ajan murehdin samoja asioita ja sitten taas ajattelen että jatketaan sitten päivä kerrallaan. Mutta mies ei voi juuri viikkoa pidemmälle suunnitella elämäänsä. Minä taas haluaisin lähivuosina mennä naimisiin ja perustaa perheen. Olen kyllästynyt jakamaan ajatukseni yksin, koska muuten tuntuu että painostan toista.
Mietin jatkuvasti onko tässä mitään järkeä ja olen kyllä tehnyt selväksi että olen tosissani.
Minkä takia hän ei halua asiasta puhua? Rakkautta kyllä on mutta minulle nyt vaan ei yksinkertaisesti riitä lupaus tästä päivästä.
Oletteko itse päätyneet mihin ratkaisuun tässä tilanteessa?
Huomautan jo nyt, etten kaipaa ikäviä kommentteja herkkään asiaan.
Olemme molemmat reilu 20v. ja olleet useamman vuoden yhdessä. Ensitapaamisesta lähtien olemme olleet hyvin tiiviisti yhdessä ja suhde muuttui nopeasti vakavaksi. Muutimme yhteen vuoden seurusteltuamme, mutta reilu vuosi siitä johti useammat seikat minun poismuuttooni. Erosimme käytännössä, mutta emme tunnetasolla ja olimme enemmän ja vähemmän yhteyksissä. Kun eksäni aavisti, että olin siirtymässä eteenpäin, reagoi hän hyvin vahvasti tähän "menettämiseeni", esim. itkien mikä on erittäin harvinaista hänelle.
En kuitenkaan päässyt tilanteesta eteenpäin, ja vaikka itsenäisemmästä elämästä ja riippumattomuudesta nautinkin kaihersi minua yhä syvä kiintymys ja rakkaus eksääni kohtaan. Muutama kuukausi eron jälkeen välimme lämpenivät uudelleen ja olemme seurustelleet uudestaan viime syksystä lähtien. Minulla tapahtui samoihin aikoihin raskas menetys, joka sai ymmärtämään miten paljon miestäni rakastan. Yllättäen helmikuussa kosin häntä, mutta vastaus oli järkyttynyt ja tyrmistynyt "ei". Hän sanoi ettei pysty siihen. Tiesin että hän ehkä sanoisi niin, mutta silti se oli isku vasten kasvoja. Kosinnasta muodostui jonkinlainen kriisi suhteessamme. Annoin kohtelun kuitenkin anteeksi luottaen tulevaisuuteen.
Nyt kuitenkin on ilmennyt muitakin ongelmia. Pidämme tiiviisti yhteyttä ja nähdessämme kaikki on yleensä hyvin. Olen kuitenkin uudestaan alkanut haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta ja ilmaissut tämän myös miehelleni. Hän ei kuitenkaan useinkaan noteeraa puheitani yhteisestä kodista ja lapsista yms. ja perustelee käytöksensä sillä, ettei hän suunnittele tulevaa. Hän kuitenkin osti juuri talon läheiseltä paikkakunnalta, eikä ole juuri osoittanut että tahtoisi minut mukaansa sinne. Minusta on alkanut tuntua ettei mies ole ollenkaan tosissaan ja pitää minua itsestään selvyytenä. Muutenhan hän tottakai haluaisi yhteistä tulevaisuutta? Olen juuri saamassa pitkät opintoni päätökseen ja tulevaisuus on ihan avoinna, joten on ihan luontevaa pohtia tällaisia asioita.
Haluaisin saada puhua tuntemuksistani avoimesti, ilman että siitä kehkeytyisi aina riitaa, kun koko ajan murehdin samoja asioita ja sitten taas ajattelen että jatketaan sitten päivä kerrallaan. Mutta mies ei voi juuri viikkoa pidemmälle suunnitella elämäänsä. Minä taas haluaisin lähivuosina mennä naimisiin ja perustaa perheen. Olen kyllästynyt jakamaan ajatukseni yksin, koska muuten tuntuu että painostan toista.
Mietin jatkuvasti onko tässä mitään järkeä ja olen kyllä tehnyt selväksi että olen tosissani.
Minkä takia hän ei halua asiasta puhua? Rakkautta kyllä on mutta minulle nyt vaan ei yksinkertaisesti riitä lupaus tästä päivästä.
Oletteko itse päätyneet mihin ratkaisuun tässä tilanteessa?
