Ekaa synnyttäessä alkoi sydänäänet heiketä ja saliin pamahti valtavasti väkeä. Mua sörkittiin ja käännettiin ja pistettiin ja taas käännettiin yhtä aikaa. sitten tuli labra ottaan sektion varalta näytteitä ja juuri kun neula oli käsitaipeessa, alkoi lääkäri ja hoitaja kääntää mua kontilleen. Silloin karjaisin kovalla äänellä "MUTTA KUN MULLA ON TOI NEULA JUST KÄDESSÄ". Silloin tuntui, että koko sali pysähtyi, kaikki veti henkeä kerran ja sen jälkeen joka ainoa ihminen salissa toimi puolet rauhallisemmin.
Toista synnyttäessä käynnistettiin ja lääkäri oli päättänyt, että lapsi tulee ulos tänään ja oksitosiinia nostettiin puolen tunnin välein. Vielä silloinkin kun supistuksissa ei enää ollut taukoa... Hoitaja ei uskonut mua kun sanoin ettei kipu hellitä enää lainkaan. Huusin kurkku suorana, huusin, huusi ja huusin. Jossain vaiheessa tajusin, että mä huudan, sitten mietin että mun täytyis lopettaa se, mutta mä en vaan saanut suutani hiljenemään. Mies sanoi jälkikäteen, että mulla oli ollut silmät pullistuneena melkein ulos päästä ja kauhun sekaisen näköinen ilme naamalla koko ajan. Mä huusin ihan hirveesti ja tauotta. Näin jälkikäteen hävettää ihan tajuttoman paljon. Mutta olen mä vihainen sille kätilöllekin joka sanoi koko ajan, että sano sitten jos supistus ei hellitä ja sitten kun mä sanoin niin niin se ei usko vaan nostaa vielä oksitosiinia. Epiduraalin ehdin saada siten, että kun anestesialääkäri käveli ulos salista, huusin että nyt se tulee ja sitten yhdellä ponnistuksella tyttö syntyi.
Onneks meille ei tule enmpää lapsia!