Toimitus kysyy: Mikä kotitöissä rasittaa?

Olen aina vihannut kotitöitä, siis VIHANNUT. Lapsuudenkodissani oli aina epäjärjestystä, sillä oma äitinikään ei mikään huusholli-ihminen ole koskaan ollut. Ensimmäiseen avoliittooni menin 19-vuotiaana ja miehen kanssa, joka ei tehnyt kotona MITÄÄN. Silloin minun oli pakko kantapään kautta opetella siivoamaan, äiti ei ollut juurikaan opettanut. Sain ekat lapset parikymppisenä ja mies oli paljon töissä, kodista huolehtiminen jäi yksin vastuulleni. Vihani kotitöitä kohtaan syveni entisestään. Tuo suhde päättyi muutaman vuoden jälkeen eroon ja muutin ensimmäiseen ikiomaan kotiini. Oman kotini pidin aina suht siistinä ja lapsillenikin opetin tavaroiden laittamista paikoilleen, pölyjen pyyhintää, sekä imurointia. En halunnut siirtää omasta lapsuudestani tuttua hällä väliä -asennetta enää eteenpäin. Nykyisin minulla on aviomies, joka tekee kotitöitä yhtä paljon kuin minäkin, meillä on sanaton sopimus, että jos jompi kumpi alkaa siivoamaan, toinen ryhtyy myös. Näin molemmat tekevät yhtä paljon, ja riitaa epätasaisesti jakautuvista töistä ei tule. Lapsetkin ovat oppineet siihen, että kun vanhemmat sanovat: "nyt siivotaan", alkaa oman huoneen siistiminen mukisematta. Lapset osallistuvat myös yhteisten tilojen siivoamiseen esim. pölyjen pyyhinnällä tai wc:n siivoamisella. Taakka ei ole niin raskas, kun sen tajuaa jakaa useamman perheenjäsenen kesken.

 

Nyt kotitöissä rassaa se että niitä ei saa tehtyä ajallaan! Vauva haluaa huomiota ja syliä koko ajan.


Nuorena tiskit saattoi olla kuukaudenkin altaassa, vasta raskausaikana iski siivoushulluus.

 

Kotityöt ovat puuduttavaa toistotyötä, suorittamista vailla palkintoa pienten lasten kanssa. Siisteydestä tai järjestyksetsä ei pääse nauttimaan kuin pienen hetken ja taas on vedetty matto jalkojen alta. Viikolla meillä onkin sotkuista, koska en halua käyttää työpäivän jälkeisiä tunteja siivoamiseen, vaan oleskeluun lasten kanssa.

 

Tuntuu, että kotitöistä vain tehdään liian vaikeita. Lapsista on "maailman tyhmintä ja isointa hommaa" kerätä lelujaan, mies vajoaa epätoivon kuiluun jos vielä työpäivän jälkeen pitäisi "ruveta rehkimään niska limassa koko ilta" (=imuroida rivitalokolmion alakerta). Itsekään en ole syytön tällaiseen, tuskailen aina kun koko ajan on tekemistä ja koskaan ei tule valmista. Eikös ne kotityöt voisi olla itsestään selvä, neutraali sivuasia elämässä?

 

Olen kotiäiti ja mies käy töissä. Kotona teen melkein kaikki yksin. Aina on tiskikoneen täyttö ja astioden poislaittoa. Vaatteet pitää pestä, laittaa kuivumaan ja sitten kaappiin. Meillä ei ole kuivausrumpua joten meillä on telineet jossa kuivatan niitä. Ne telineet on aina tiellä ja varsinkin sukat putoavat sieltä kun kävelee ohi. Niitä muut ei sitten voi nostaa ylös, sitten ne on täynnä koirankarvaa ja menee uudestaan pesuun!
Pitäisi imuroida vähintään joka toinen päivä.
Haluaisin vähän apua tähän sotkuun, mutta kun lapsille saa jankuttaa eikä mitään tapahdu niin teen kaiken kuitenkin itse. Haluaisin että talo pysyisi siistinä, mutta voimat ei riitä. Jos haluaisi puhdasta joka paikassa niin en ehtisi tehdä muuta kuin siivota koko ajan.

Joskus ostan uudet siivousvälineet ja silloin on vähän hauskempi putsata koko taloa, se tekee siivouksesta vähän hauskempaa

 

Rakastin siivoamista E.L.J.M (ennen lapsia ja miestä) ja nyt J.L.J.M (jälkeen lasten ja miehen) siivoamisesta on hävinnyt suurin osa siitä mielihyvästä mitä siitä ennen sai.

Yksin asuessani kaikki oli tip top, koti sisustettu kauniisti ja ehkä hieman pakkomielteisesti ns.sävy sävyyn, ja aina oli erittäin siistiä. Vapaapäivien ja lomien ihanuus alkoi aina perusteellisella siivouksella ja komeroiden järjestelyllä ja siitä nautti!

Nyt siivoat ja peset pyykit ym. neljän ihmisen edestä ja tuntuu että saa koko ajan olla siivoamassa ja taustalla taukoamatta kuuluu jonkun pesukoneen hurina. Koti on edelleen sisustettu nätisti, lapset on nättejä, miestäkin katsoo kuulema vaikka viikon syömättä(hänen mukaansa)mutta paikkojen siistinä pitäminen on työtä 24h/vrk. Ja koska kotityöt on pelkästään minun vastuulla niin auttamatta kolme ihmistä ja koira kerkeää sotkea nopeammin mitä yksi ihminen kerkeää siivota.

Lapset ovat vielä pieniä ja "auttavat" kotitöissä tavallaan, heistä se on kaikki osa kivaa leikkiä. Pitäisi vaan keksiä minkä mukavan leikin varjolla saisi tuon miehenkin tekemään osansa.

 

Moni kotona lasta hoitava sanoo, että jaksaisi vielä lapsen hoitamisen, mutta kotityöt rassaavat ja kyllästyttävät. Mistä kotityöväsymys johtuu?
Mikä auttaa sinua jaksamaan kotitöitä?

Teen juttua kotitöiden "henkisestä puolesta".
Kiitos jo etukäteen vastauksista!

Saga Wiklund
toimittaja, Kaksplus

se mitä haluat tehdä, mutta olenkin erilainen ihminen kuin sinä. Itselle pelkkä koti työt ei ole se mitä haluan! Haluan käydä töissä, ja tehdä siitä mistä tykkään. (tietokone).

 

Eniten varmasti rassaa se, että ne eivät ikinä lopu.
Aina saa aloittaa saman homman aamulla alusta, minkä jo edellisenä päivänä teki.

Samoin se, että joskus toden teolla nyppii muun perheen toiminta, tehdään ruokaa, mutta ei siivota jälkiä. Kyllä se mullekkin sopisi, että teen jotakin ja jätän raivaustyöt muille

 

Yksinkertaisesti se, että olen ainoa perheessäni, joka niitä tekee päivästä toiseen. Toinen osapuoli ei edes vaadittaessa tee mitään, ja jos kerran kolmessa kuukaudessa laittaa esimerkiksi ruokaa, hän miltei odottaa siitä urotyömitalia.

 

Mua ärsyttää kotitöissä, sen lisäksi etten pidä niistä ja ne ei lopu koskaan, se että ne vie aikaa läsnäololta, yhteisiltä leikeiltä lasten kanssa. Pitää aina sanoa "äiti ihan kohta tulee katsomaan tai leikkimään jne." Ratkaisu on se että joustan kodin siisteydestä! Vietän mieluumin aikaa lasteni kanssa puuhaillen kun hysteerisesti koirankarvoja imuroiden tai pyykkiä viikaten. Ruoanlaitto on ainut mistä en tingi. Meillä on aina alusta asti, tuoreista ja luomuista raaka-aineista tehtyä ruokaa. Usein se nautitaan keskellä sekamelskaa ja sotkua mutta yhdessä!

 

Kotitöiden loppumattomuus rasittaa. Kuuden lapsen kotiäitinä töitä riittää pitkin päivää ja pyykkiäkin monta koneellista. Vihaan sitä pyykkäämistä, mutta hoksasin yks päivä että sillä taitaa olla terepeuttinenkin vaikutus minuun. Nimittäin joskus itken ja laitan pyykkejä, johtuen siitä että siinä on jotenki aikaa miettiä syntyjä syviä ja jostain syystä murheellisen asiat pulpahtelee just silloin pintaan, kummallista. Joskus joku lapsista on tullutkin kysymään että miksi äiti itket..että ei kai se pyykkien laittaminen oo niin kamalaa.

Se on kuitenki selvä asia, että kun kodin pitää suhteellisen siistinä, ei ole niin rasittavaa tehdä niitä hommia kun näkee tulostakin. Mua varmaan auttaa jaksamaan juuri se, että arvostan niin paljon siistiä ja puhdasta kotia jossa meillä kaikilla on mukavaa, juurikin sen vuoksi kun on siistiä. Ja sekin tuntuu tosi kivalta, kun mies töistä tullessaan kertoo miten ihana on tulla sellaiseen kotiin. Meillä kotityöt jakautuu mukavasti, mies tekee osan silloin kun on kotona.

 

Se kun aina ihmiset tuntuvat ajattelevan siistin kodin jne. olevan hyvän äidin mitta. Erityisesti miehen suvusta löytyy näitä joiden mielestä kotityöt ovat naisen hommia ja itse taas en koe asian olevan niin sillä itsekkin käyn töissä ja tienaan. Eli mielestäni se on epäoikeudenmukaista.

 

Meillä on ihan sama ajatusmaailma mieheni suvun puolelta. Mieheni äiti juuri kertoi että on kammannut aina maton hapsutkin kun lapset ovat ne sotkeneen ja mieheni siskon koko elämä perustuu siihen miltä koti, lapset ja itse näyttävät. Meillä mieheni tekee kotitöitä ja hoitaa lastani siinä missä minäkin kun olemme työ/kouluelämässä ja mieheni suvulta saan kuulla siitä kun en tee mitään ja käytän miestäni hyväksi.. Vaikka yritän selittää että ajat ovat muuttuneet, ymmärrystä ei tule. He eivät esimerkiksi ymmärtäneet yhtään edes sitä että mieheni teki kotitöitä kun oli isyyslomalla, siltikin kuulemma minun olisi pitänyt kotityöt ja ruoka tehdä koska olen nainen.

Meillä on ihan ok siistiä ja elämämme maan läheistä elämää ja raskauden jälkeen olen opetellut ottamaan rennosti enkä murehdi turhista sotkuista vaan pystyn esimerkiksi jättämään jotkut asiat seuraavalle päivälle jos eteen tulee väsymys tai mielenkiintoisempaa tekemistä.

 

No eipä kotitöissä rassaa oikein mikään, kunhan päivittäin hieman järjestelee paikkoja, ettei pääse kaaos valloilleen.. viikkosiivous vie meillä aikaa ehkä vajaan tunnin tai tunnin verran (imurointi, lattioiden pyyhinta+kylppärin siivous), jos kaaos on yllättänyt, niin siihen järjestelyyn kyllä uppoaa aikaa tolkuttoman paljon. Eli pyrin ylläpitämään järjestystä kotonamme, mutta oman vaatekkaappini annan olla kaaoksen vallassa, sen järjestäminen on jo aivan ylivoimainen urakka yhdelle naiselle.

Mikä taas antaa uutta puhtia on se, kun on ostanut uusia siivousvälineitä! En meinaa nahoissani pysyä, että pääsen kotiin niitä kokeilemaan. Ostan kyllä harvoin uusia, koska vanhat keinot olen jo hyviksi ja toimiviksi kokenut. Mutta uusi mikrokuituliina tai moppi tms. piristää nekin.

 

Rasittavinta on tosiaan se että joka päivä on samat hommat! Ja vaikka kuinka siivoat, siistiä harvoin on. jos sattuu hetki että on siistiä, se on tosi pieni se hetki!
Vapaapäiviä ei ole. Luksusta olis jos sais kerrankin siivota ilman lapsia jaloissa pyörimässä. Pääsis siivoushommassaki vähemmällä työllä kun ei joka välissä tarvi juosta pienten perässä (3v ja 2v) siivoamassa niiden sotkuja... Miehen apukin olis ihan jees, silti toiveajattelua!

 

Se just ettei ne koskaan lopu, ja toistuvat päivästä toiseen samoina, ja puolison apua täytyy aina pyytää. Ja etenkin siivoaminen tuntuu niin turhalta. Et ehdi yhtään nauttia puhtaasta, siististä kodista, kun on jo ilmestynyt maja pöydän alle, sohvalla leikitään linja-autoa kera kymmenien pehmolelumatkustajien, siivouspäivänmotivaatiotulppaanikimppu on hukkunut jonnekin sanomalehtien ja astioiden sekaan, eteisessä on esterata, just pestylle lattialle kaatuu maidot jne... Haaveilen aina että saisin siivota päivän rauhassa ilman "apulaisia" ja sen jälkeen saisin viettää päivän YKSIN puhtaassa kodissa.

 

se, että ne eivät viiden hengen perheessä lopu koskaan, ja jos hetkeksi pyllysi läjäytät jonnekkin ja rentoudut, on kaaos valmis, siitä pitää huolen suloinen kuopustyttö 1v8kk. Toinen asia mikä minua rasittaa on, että kotihommat pitää hoitaa tiettyyn aikaan mennessä (ennenkuin esikko kotiutuu) koska illat menee harrastuksissa, jos jätät jonkun homman hoitamatta, odottaa se ennen illalla, kun ei enää kahdeksan jälkeen huvita tehdä kotitöitä+lasten iltahommia ja tuntuu, että kotityöt vievät kohtuuttoman suuren osa päivää, ehkä puuttuu organisointi kykyä

 

Noiden tekemättömyys.

 

Kotitöissä rasittaa se, että ne eivät koskaan lopu ja niiden tekemiseen ei osallistu kukaan muu. Teen 3-vuorotyötä ja mies on päivätyössä. Meillä on kaksi lasta. Palkkatöiden lisäksi teen kaikki kotityöt: siivoan, pesen pyykit, käyn kaupassa, teen ruoat jne. jne. jne. Päivästä toiseen ja vuodesta toiseen. Ihan sama pyytääkö apua kauniisti vai karjuuko pää punaisena niin ei vaikutusta. Olisi kiva myös harrastaa sekä itse että perheen kanssa yhdessä, mutta aika vähän jää aikaa. Ja usein olen sekä väsynyt että kiukkuinen. Onneksi lapset ovat jo vähän kasvaneet ja heille voi alkaa opettaa kotitöihin osallistumista, jospa toivoa vielä olisi heidän kohdallaan, miehestä ei ole apua muuten kuin että vahtii lapsia. Että meidän perheen osalta ei todellakaan pidä tuo äsken julkaistu tutkimus paikkansa että miehet tekevät nykyään 40% kotitöistä. Neljä prosentiakin olisi meillä jo suurta liioittelua

 

Tykkään tehdä kotitöitä joten ei rasita oikeastaan mikään. Ainoa ehkä nykyään kun on lapsi niin kaikkea ei voi välttämättä tehdä silloin kun itse haluaisi. Inhottaa jos ei voi heti siivota kun sotkua tulee.

 

Itseäni rasittaa eniten imurointi...se on vaan niin kaamean tylsää. Painavaa mötikkää pitää vetää perässä, se takertuu kaikkiin huonekaluihin, imurista pöllähtää ilmoille ällönlämmin ilmavirta, melu on ärsyttävä ja kaiken hyvän lisäki 1-vuotiaani itkee jossain nurkassa tai roikkuu lahkeessa koska pelkää mokomaa kapistusta...mieluummin lakaisen roskat lattialta, se on äänetöntä ja jotenkin kätevämpää.

Ruoanlaitosta oikeastaan useimmiten jopa nautin. Syynä siihen varmaan se, että olen vain yksinkertaisesti niin kovin kiitollinen siitä, että minulla on ruokaa mitä valmistaa ja tarjota perheelleni. Tässä maailmassa ei ole mikään itsestäänselvyys, että lapsensa pystyy ruokkimaan ja ettei heidän tarvitse nähdä nälkää.

 

Siivoan, järjestelen, putsaan, pyyhin, ja selän takana kolme hurrikaania huolehtii siitä ettei työtäni edes huomaa.

 

Se ärsyttää että ne ei lopu koskaan tuntyy että ne vaan lisääntyy sitä mukaan kun niitä tekee .