kopioin oman tekstini tuolta toiselta foorumilta tännekin...
koitanpa näin kirjoittamalla selvittää kaaottista päänuppiani. tilanne on se, että viikon päästä pitäisi palata töihin ja viedä 1,5 vuotias lapsi hoitoon. päätös syntyi osittain siksi että halusinkin töihin, kai. suurelta osin oäätökseen vaikutti mieheni joka oli sitä mieltä että töihin on mentävä, rahan takia. kaikki sukulaiset ja läheiset ovat ilman muuta olleet sitä mieltä että töihin vaan. että sellaista elämä on, lapset hoitoon ja töihin.
oma ajatus alkoi useammin ja useammin olemaan kuitenkin toinen. aloin viihtymään kotona entistä paremmin. asiat työmaalla muuttuivat todella eikä työhön paluu tuntunut enää mielekkäältä näiden muutostenkaan takia.
puhuin muuttuneesta mielipiteestäni miehelle ja kaikille jotka vaan kuuntelivat. että haluan olla vielä kotona. vaikka olisi kuinka tiukkaa, ei haittaa. lapsi on niin pieni vielä. mies ei muuttanut mielipidettään...
kunnes. ahdistus lapsen hoitoon jättämisestä kasvoi ja kasvaa edelleenkin. itken paljon. eilen sitten mies sanoi kun näki itkuni että no älä mene vielä jos se tuntuu noin pahalta. huomiseksi on sovittu tutustuminen hoitopaikkaan. ja maanantaina minua odotetaan työmaalle.
tuntuu että pää hajoaa kun en pysty enää miettimään tätä asiaa mitenkään. tämä miehen "lupa" kotiin jäämisestä ei tuonut huojennusta kun en pysty enää realisesti miettimään mitään. ahdistaa vaan ja asioiden mittasuhteet ovat ties miten kaaottiset.
lisäksi tietty mietin että voisiko niin edes tehdä, ilmoittaa pari päivää ennen etten otakaan hoitopaikkaa vastaan, ja mikä suurempaa; en tulekaan töihin. voidaankohan minut vaikka irtisanoa?
sellaistakin pyöritän mielessäni että voinkohan mennä töihin ja palata sitten hoitovapaalle jos ahdistus ei helpotakaan? onko kenelläkään kokemuksia tämän mittaluokan ahdistuksesta tässä asiassa? vai onko normaalia elää ahdistuksessa ja itkuisena tässä vaiheessa kun töihin paluu on lähellä?
huoh. kiitos kun luit sekavan sepustukseni. kivaa jos osaat jotain kommentoida. on ppää niin sekaisin.
koitanpa näin kirjoittamalla selvittää kaaottista päänuppiani. tilanne on se, että viikon päästä pitäisi palata töihin ja viedä 1,5 vuotias lapsi hoitoon. päätös syntyi osittain siksi että halusinkin töihin, kai. suurelta osin oäätökseen vaikutti mieheni joka oli sitä mieltä että töihin on mentävä, rahan takia. kaikki sukulaiset ja läheiset ovat ilman muuta olleet sitä mieltä että töihin vaan. että sellaista elämä on, lapset hoitoon ja töihin.
oma ajatus alkoi useammin ja useammin olemaan kuitenkin toinen. aloin viihtymään kotona entistä paremmin. asiat työmaalla muuttuivat todella eikä työhön paluu tuntunut enää mielekkäältä näiden muutostenkaan takia.
puhuin muuttuneesta mielipiteestäni miehelle ja kaikille jotka vaan kuuntelivat. että haluan olla vielä kotona. vaikka olisi kuinka tiukkaa, ei haittaa. lapsi on niin pieni vielä. mies ei muuttanut mielipidettään...
kunnes. ahdistus lapsen hoitoon jättämisestä kasvoi ja kasvaa edelleenkin. itken paljon. eilen sitten mies sanoi kun näki itkuni että no älä mene vielä jos se tuntuu noin pahalta. huomiseksi on sovittu tutustuminen hoitopaikkaan. ja maanantaina minua odotetaan työmaalle.
tuntuu että pää hajoaa kun en pysty enää miettimään tätä asiaa mitenkään. tämä miehen "lupa" kotiin jäämisestä ei tuonut huojennusta kun en pysty enää realisesti miettimään mitään. ahdistaa vaan ja asioiden mittasuhteet ovat ties miten kaaottiset.
lisäksi tietty mietin että voisiko niin edes tehdä, ilmoittaa pari päivää ennen etten otakaan hoitopaikkaa vastaan, ja mikä suurempaa; en tulekaan töihin. voidaankohan minut vaikka irtisanoa?
sellaistakin pyöritän mielessäni että voinkohan mennä töihin ja palata sitten hoitovapaalle jos ahdistus ei helpotakaan? onko kenelläkään kokemuksia tämän mittaluokan ahdistuksesta tässä asiassa? vai onko normaalia elää ahdistuksessa ja itkuisena tässä vaiheessa kun töihin paluu on lähellä?
huoh. kiitos kun luit sekavan sepustukseni. kivaa jos osaat jotain kommentoida. on ppää niin sekaisin.