Tiedättekö/tunnetteko ketään joiden perheessä äiti kuollut lapsen ollessa ihan pieni?

Tuli vaan mieleen kun täällä jotku suu vaahdossa höpöttää äidin ja lapsen symbioosista heti synnytyksen jälkeen ja kuinka lapsi saa traumoja tj. jos eivät ole äidin iholla koko ajan. Minä tunnen kaksi äitiä, jotka kuolivat synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin, nämä on tapahtunu kuuden vuoden sisällä. Toinen kerkesi pitää lastaan sylissä kunnes 12tunnin päästä tila romahti ja nukkui muutamaa tuntia myöhemmin pois ja toinen lapsi saatii juuri ja juuri pelastettua hätäsektiolla mutta äiti ei selvinny
Iloisia pikku touhuajia nämä kumpiki on, ei näyttäis mitään traumoja olevan :heart:

 

Vasta aikuisena tulevat tunteet menetetystä äidistä ja äidinkaipuusta. Ei tuosta asiasta vielä voi tehdä mitään arvioita. Kaikki ihmiset, jotka ovat menettäneet äidin varhain, jäävät asiaa suremaan loppuiäkseen. Se vaan on tosi.

 

Tiedän kyllä. Ja hyvin voivia ihmisiä heistä on tullut. Mä olen sitä koulukuntaa joka uskoo siihen, että on ylipäänsä tärkeää, että lapsella on johonkuhun se symbioottinen, läheinen ja vuorovaikutteinen suhde. Se voi olla hyvin isäkin tai vaikka täti tai joku isovanhemmista.

 

Vasta aikuisena tulevat tunteet menetetystä äidistä ja äidinkaipuusta. Ei tuosta asiasta vielä voi tehdä mitään arvioita. Kaikki ihmiset, jotka ovat menettäneet äidin varhain, jäävät asiaa suremaan loppuiäkseen. Se vaan on tosi.

Kyllä se kaipuu tulee myös isän menetyksestä.

 

Vasta aikuisena tulevat tunteet menetetystä äidistä ja äidinkaipuusta. Ei tuosta asiasta vielä voi tehdä mitään arvioita. Kaikki ihmiset, jotka ovat menettäneet äidin varhain, jäävät asiaa suremaan loppuiäkseen. Se vaan on tosi.

Äitini ystävä menetti äitinsä myös vauvana, toki sitä miettii millainen toinen on ollu ja suree, kuten isän, sisaren yms menetystä, mutta kyllä sen asian kanssa voi elää ilman traumoja tai henkisiä ongelmia.

 

Vasta aikuisena tulevat tunteet menetetystä äidistä ja äidinkaipuusta. Ei tuosta asiasta vielä voi tehdä mitään arvioita. Kaikki ihmiset, jotka ovat menettäneet äidin varhain, jäävät asiaa suremaan loppuiäkseen. Se vaan on tosi.

juuri näin. äiti on aina äiti. ei äitiä voi täti tai isovanhempi korvata.

 

Juu tiedän ja tunnen kyllä. Ja näillä aikuisilla ihmisillä jotka tunnen on kaikilla jokin riippuvuus sairaus esim. päihdeongelma, kykenemättömyys sitoutumiseen taipumus soitella kännissä ja itkeä miltä on tuntunu elää ja kasvaa ilman äitiä. Että ei oo iloinen asia.
Suositelen myös lukemaan aiheesta kirjallisuutta. Se että joku sun puolituttu ei näennäisesti näytä kärsivän ei välttämättä ole se miten asia ihan oikeesti on.

 

Tiedän kyllä. Ja hyvin voivia ihmisiä heistä on tullut. Mä olen sitä koulukuntaa joka uskoo siihen, että on ylipäänsä tärkeää, että lapsella on johonkuhun se symbioottinen, läheinen ja vuorovaikutteinen suhde. Se voi olla hyvin isäkin tai vaikka täti tai joku isovanhemmista.

Samaa mieltä kuin sinä =)

 

Voisit ap vaikkapa lukea Elisabeth Cleven: Iso ja pieni ovat poissa.

 

Vasta aikuisena tulevat tunteet menetetystä äidistä ja äidinkaipuusta. Ei tuosta asiasta vielä voi tehdä mitään arvioita. Kaikki ihmiset, jotka ovat menettäneet äidin varhain, jäävät asiaa suremaan loppuiäkseen. Se vaan on tosi.

Äitini ystävä menetti äitinsä myös vauvana, toki sitä miettii millainen toinen on ollu ja suree, kuten isän, sisaren yms menetystä, mutta kyllä sen asian kanssa voi elää ilman traumoja tai henkisiä ongelmia.

Ihan samaa mieltä. Tottakai sitä aina jollain lailla miettii, mutta näillä mun tuntemilla ihmisillä ei ainakaan mitään päättymätöntä sisäistä kaipuuta ole ollut.

 

Lapsen kasvun ja kehityksen kannalta on tärkeää, että lapsen elinympäristössä on aikuinen, joka rakastaa, välittää ja pystyy vastaamaan lapsen tarpeisiin. Vaikka lapsen omat vanhemmat olisivat alkoholisteja ja väkivaltaisia narsisteja, voi lapsesta silti tulla aikuisena aivan täysipainoinen ihminen. Lapsen kasvulle ja kehitykselle on tärkeää, että ympäristössä on AINAKIN YKSI ihminen, joka rakastaa ja ymmärtää ja tekee kaikkensa lapsen parasta ajatellen. Jos lapsi on menettänyt äitinsä, voi isä olla tälläinen merkittävä henkilö, tai naapurin täti tai pappa tai vaikka sylikummi. Ei menetetty äiti takaa tai vie pois lapsen onnellisuutta, vaan kuten tiedämme, mistä tahansa pääsee yli kun asian saa vain käsiteltyä. Toisaalta jos äiti on kuollut juuri synnytyksen jälkeen, ei lapsi osaa kaivata sellaista mitä hänellä ei ole ollut. Ainakaan leikki-iässä vielä. Lapsihan oppii tunnistamaan ääniä äidin masusta käsin, eli hän voi vauvasta lähtien tuntea isänsä hyvin läheiseksi ja tärkeäksi. On näitäkin lapsia jotka eivät äidin kanssa viihdy, vaan ovat isän tyttöjä ja poikia jo ihan pienestä lähtien. Jotenkin automaattisesti äidit kuvitellaan paremmiksi vastaamaan lapsen hyvinvoinnista, mutta kyllä isätkin siihen pystyvät. Aivan yhtälailla.

 

Tää menee nyt pikkasen ohi avauksen alkuperäisen kysymyksen. Mutta mä uskon että kun lapsi elää ilman toista tai molempia biologisia vanhempiaaan niin se biologisenisän/äidin kaipuu kuitenkin jossain vaiheessa tulee kuvioihin mukaan. Siihen ei vaikuta se kuinka paljon rakkautta lapsi on saanut kotonaan. Eli varmasti jollain tasolla vanhemman menetys vaikuttaa aina lapseen. Oli se vanhempi sitten kuollut tai muuten hyljännyt lapsensa.

 

Tunnen. Äiti teki itsemurhan, kun lapsi oli alle 1-vuotias.

 

Minä taas en ymmärrä tuota kaipuuta juuri BIOLOGISEEN vanhempaan.

Itse olen adoptoitu lapsi ja minulla on ollut äiti ja isä niin kauan kuin muistan, enkä ole osannut kaivata sellaisia, joiden siittiöistä ja munasoluista olen peräisin.

 

varhainen kiintymyssuhde tarkoittaa sitä, että lapsella on joku pitkäkestoinen hoitosuhde, jossa lapsi saa rakkautta ja hyväksyntää. se voi olla kuka tahansa.
myös väkivaltaisessa perheessä kasvanut tai lastenkodeissa kasvanut voi olla normaali jos on ollut tällainen suhde johonkin ihmiseen. useimmiten ei ole ketään jolloin lapsen kehitys vaurioituu. joskus täällaisia välittäviä ihmisiä on näillä huono-osaisilla jolloin voi tulla normaali aikuisuusl.

 

äidin menetys voi olla huono juttu, jos isä ei olekaan vastuullinen vanhempi vaan on esim narsisti tai ei kykene näkemään lapsen parasta ja muitakaan rakastavia ihmisiä ja aidosti ja pyyteettömästi välittäviä ei satu olemaan esim. isovanhemmissa. mutta automaattisesti äidin menetys ei tarkoita huonoa elämää.

 

Äitini äiti. Sittemmin tuöi äitipuoli joka kielsi sanomasta äidiksi

 

Äitini isäkin kuoli äitini ollessa hyvin nuori. Siskopuoli, tämän äitipuolen tytär, vihasi aina ja edelleen äitiäni ja äitini siskoja.

 

Äitini isäkin kuoli äitini ollessa hyvin nuori. Siskopuoli, tämän äitipuolen tytär, vihasi aina ja edelleen äitiäni ja äitini siskoja.

onneksi sentään äidilläsi oli sisaria niin ei ollut yksin syrjitty ja kiusattu äitipuolensa ja siskopuoltensa toimesta.

ennen oli normaalia että äiti kuoli tai joutui laitokseen. meillä molemmin puolin noin suvussa (äiti joutunut mielisairaalaan loppuiäksi, eläminen oli naisille raskasta, naisia raiskattiin ja pidettiin huonompana)

 

Äitini isäkin kuoli äitini ollessa hyvin nuori. Siskopuoli, tämän äitipuolen tytär, vihasi aina ja edelleen äitiäni ja äitini siskoja.

onneksi sentään äidilläsi oli sisaria niin ei ollut yksin syrjitty ja kiusattu äitipuolensa ja siskopuoltensa toimesta.

ennen oli normaalia että äiti kuoli tai joutui laitokseen. meillä molemmin puolin noin suvussa (äiti joutunut mielisairaalaan loppuiäksi, eläminen oli naisille raskasta, naisia raiskattiin ja pidettiin huonompana)

Totta. onneksi ajat on muuttuneet.

 

Minun äiti kuoli ollessani vuoden ikäinen. Mikään ei täytä sitä tyhjyyttä jonka se jättää. En silti sitä itke muille eikä kukaan tutun tuttu tiedä sitä surun määrää minkä äidin kuolema lapseen jättää. En oireile ulos päin. Minulla on äitipuoli ollut kolme vuotiaasta ja meillä on hyvä suhde mutta sekään ei kykene viemään pois tyhjää aukkoa minussa. Äitiä ei korvaa mikään.

 

No lapsella voi olla se symbioottinen suhde myös vaikka isovanhempaan tms. Mutta se tarkoittaa sitten sitä, että se isovanhempi on ensisijainen hoitaja eli lapsi menee vaikka heti synnytyslaitokselta isovanhemman luo asumaan ja hän siis kasvattaa lapsen. Tai että isovanhempi asuu jo valmiiksi samassa perheessä ja on lapsen kanssa eniten.

Mutta se, että äiti on lapsen kanssa pääasiassa ja sitten vie lapsen vaikka puolen vuoden iässä viikoksi isovanhemmalle hoitoon on sitten taas eri asia.

Ensisijainen hoitaja, johon elämän alkutaipaleella muodostuu symbioottinen suhde on se tärkein.

 

Ei äiti takaa onnea ja tasapainoa; lastensuojelun lapset eivät ole orpoja. Pahinta jälkeä tulee kun vanhemmat ovat olemassa mutta eivät välitä.

 

Tärkeintä on, että on turvallinen suhde johonkin tai joihinkin aikuisiin.
Jos äiti kuolee, voi olla että isän epätoivo ja turvallisuuden tunteen menetys kuoleman jälkeen on suurempi juttu kuin se äidin kuolema. Sama toisin päin.

Itselläni äiti on ollut käytännössä koko mun elämän ajan masentunut, paitsi kuulemma ehkä ekan vuoden-max. ekat 2 vuotta. Isäni kanssa mulla on ollut hyvä ja turvallinen suhde. Jossain vaiheessa ne eros ja se oli mulle aika rankkaa, kun äiti vaan makas sängyssä muttei antanut mun tavata isää.

Tilanne siitä kyllä sitten pikkuhiljaa korjaantui, mutta en voi sanoa että äitini olisi mikään oikea vanhempi ollut. Vielä nykyään tuntuu pahalta viettää hänen kanssaan aikaa, enkä siksi sitä oikein teekään, kun on enempi niin että hän on vaan joku sellainen joka haluaa että muut pitää hänestä huolta, kun taas isääni minulla on edelleen lämmin ja turvallinen suhde.

Täten sanonkin: jos on joku muu turvallinen aikuinen, joka on oikeasti olemassa sille lapselle, niin kyllä voi asiat hyvin käydä.

 

Anteeksi kun vastaan näin myöhään. Ystäväni menetti ollessaan viidennellä äitinsä. Hän suree sitä vieläkin, on 28-vuotias opettaja. Eli hyvin on elämä mennyt, mutta ainoa juttu minkä huomasin nyt myöhemmin (koulutukseni pohjalta) oli, että hän takertui meitä silloin opettaneeseen naisopettajaan. Hän on joutunut käymään kaikki murrosiän muutokset ilman omaa äitiään, mutta on selvinnyt siitä, mitä ihanoin suuresti. Olin hänen valmistujaisissaan pari vuotta sitten ja hän lopetti puheensa: "Kumpa äitini olisi täällä ja näkisi valmistumiseni!"

Mutta kuitenkin on elämässään pärjännyt, tällä hetkellä luokanopettajana, opettaen vitosluokkalaisia. Toki kaipaa äitiään yhä, mutta se ei näy ulospäin.