E
ex-best friend
Vieras
Mä päätin juuri laittaa välit poikki mun parhaaseen ystävään. Ollaan oltu teini-ikäisestä asti parhaat ystävät, mutta tänään mä tajusin, että toi nainen elää niin eri (arvo)maailmassa kuin minä, että mä en kestä enää.
Pohjustan hieman: Ollaan aikoinaan tutustuttu lastenkodissa, meillä molemmilla on ollut todella rikkinäinen lapsuus ja teini-ikä. Ollaan kuitenkin aina jaksettu tukea ja ymmärtää toisiamme, ehkä juuri ton rankan taustan takia. Mä olen eronnut mun entisestä narsisti-alkoholisti-naistenhakkaaja miehestäni n.5v sitten, ja oon nykyään hyvässä, normaalissa ja ennen kaikkea tasa-arvoisessa parisuhteessa ja odotan lasta. En itsekään tänä päivänä ymmärrä millä mun mielisairas ex sai mut pidettyä vuosikausia siinä kaoottisessa suhteessa, ja myönnän, että mun jatkuva anteeksi antaminen ja itseni vähättely on varmasti ollut rankkaa ystävälleni, ja muillekin läheisilleni tuohon aikaan.
Ystävälläni on aika vastaava tilanne tällä hetkellä kun mulla oli ennen. Hänellä on parivuotias lapsi miehen kanssa, joka on suonensisäisten huumeiden käyttäjä, naistenhakkaaja, patologinen valehtelija jne. Ennen lapsen syntymää he olivat seurustelleet pari vuotta, eli ovat olleet jo jonkin aikaa yhdessä. Ystäväni on tiennyt miehensä huumeiden käytöstä alusta asti. Tämä mies mm. järjesti 4 päivän narkkausbileet kaverini asunnossa tämän ollessa synnärillä, tappoi ystäväni kissan, on pahoinpidellyt ystäväni useaan otteeseen, ja on kaiken aikaa siinä hilkulla ettei joudu lusimaan. Mies on erittäin mustasukkainen, ja lapsi on hänelle vain keino pitää ystävääni talutushihnassa. Ystäväni ja tämä mies eroavat vähintään kerran kuussa, mutta ystäväni ottaa hänet aina takaisin kun mies tuo kalliita (varastettuja) tavaroita hänelle "hyvittelylahjoiksi".
Olen jo ainakin pari vuotta tukenut ja auttanut ystävääni tässä sekopäisessä "eroamisprosessissa", tarjonnut turvapaikkaa luonani, ollut mukana hakemassa lähestymiskieltoa, kuunnellut hänen kärsimyksiään lukemattomia tunteja ja niin edelleen. Jokaisen miehen tempauksen jälkeen ystäväni vannoo, että nyt saa riittää, ja hän ei halua tätä miestä nähdä enää koskaan. Silti viimeistään parin viikon päästä ystäväni alkaa taas ikään kuin ohimennen puhumaan, että "xxx oli täällä viime yön kun mä en jaksa ton lapsen kanssa" ja milloin mistäkin syystä, ja tiedän aina, ettei se mies todellakaan ole siellä vain käymässä, vaan nämä hullut ovat taas sopineet, ja kumpikaan vähät välittää miten tuollainen elämä vaikuttaa heidän lapseensa.
Esim. tänään sain aamusta kuulla, että tämä mies ja hänen veljensä ovat nyt molemmat majoittuneet ystäväni luo, ja ystäväni oikein kertoi ylpeänä kuinka oli ohjeistanut nämä kaksi narkkaria kauppaan varastamaan heille ruokaa. Samaan hengen vetoon hän valitti kun lapsi nukkui edellisen yön huonosti, koska tällä miehellä oli (narkkari)kaverieta yötä myöten kylässä. Ja näitä samanlaisia juttuja kuuntelen hänen taholtaan päivästä toiseen. Samaan aikaan ystäväni haukkuu muita tuntemiaan äitejä huonoiksi vanhemmiksi, väittää itse ajattelevansa aina ensin lapsensa parasta eikä koskaan näe itsessään mitään vikaa.
En tiedä miksi olen jaksanut näinkin pitkään tällaista maailman kuluttavinta ihmissuhdetta, mutta tänään tuli viimeinen niitti. Juttelimme jotain ohimennen hullusta exästäni, kun ystäväni yht' äkkiä sanoi mulle jotakuinkin näin: "Mä oon kyllä niin onnellinen kun sä et oo sen xxx:n kanssa enää missään tekemisissä, mä en koskaan kehdannut sanoa sulle silloin kun sä olit vielä sen kanssa, että mitä sä oikein näät siinä miehessä. Ei sellaista voi sanoa suoraan, mutta mä aina rukoilin jumalaa että pääset siitä eroon, ja sä aina vaan jaksoit antaa sille anteeksi. Mä en kyllä koskaan ymmärtänyt sua, ja pidin sua välillä vähän idioottinakin kun kestit sen kaiken."
:O :O :O
Mä en enää siinä vaiheessa tiennyt mitä sanoa, joten sanoin vaan että nyt pitää lopettaa, moikka. En usko että mun ystäväni tajusi itsekään mitä sanoi, mutta mua loukkaa todella paljon se, että se sanoo mulle noin viiden vuoden päästä, ja itse kuitenkin elää tälläkin hetkellä ihan samalla tavalla, sillä erotuksella, että mulla ja mun exällä ei (luojan kiitos) ole lapsia. Päätin samalla hetkellä, että mä en tarvitse tuollaista ystävää, enkä mä todella voi varmasti ikinä sitä auttaa miehestään eroon, kun ei se edes näe mitään vikaa niiden suhteessa.
En edes tiedä miks tulin tänne tän jutun vuodattamaan, tuntuu vaan niin uskomattomalta. Mieskin lähti just kaverinsa synttäreille, niin en viitsi soittaa sille ja purkaa tätä, ettei sen fiilikset mee pilalle. Kai tän vuodatuksen joku täältä lukee, sekin lohduttaa pikkuisen. Kiitos.
Pohjustan hieman: Ollaan aikoinaan tutustuttu lastenkodissa, meillä molemmilla on ollut todella rikkinäinen lapsuus ja teini-ikä. Ollaan kuitenkin aina jaksettu tukea ja ymmärtää toisiamme, ehkä juuri ton rankan taustan takia. Mä olen eronnut mun entisestä narsisti-alkoholisti-naistenhakkaaja miehestäni n.5v sitten, ja oon nykyään hyvässä, normaalissa ja ennen kaikkea tasa-arvoisessa parisuhteessa ja odotan lasta. En itsekään tänä päivänä ymmärrä millä mun mielisairas ex sai mut pidettyä vuosikausia siinä kaoottisessa suhteessa, ja myönnän, että mun jatkuva anteeksi antaminen ja itseni vähättely on varmasti ollut rankkaa ystävälleni, ja muillekin läheisilleni tuohon aikaan.
Ystävälläni on aika vastaava tilanne tällä hetkellä kun mulla oli ennen. Hänellä on parivuotias lapsi miehen kanssa, joka on suonensisäisten huumeiden käyttäjä, naistenhakkaaja, patologinen valehtelija jne. Ennen lapsen syntymää he olivat seurustelleet pari vuotta, eli ovat olleet jo jonkin aikaa yhdessä. Ystäväni on tiennyt miehensä huumeiden käytöstä alusta asti. Tämä mies mm. järjesti 4 päivän narkkausbileet kaverini asunnossa tämän ollessa synnärillä, tappoi ystäväni kissan, on pahoinpidellyt ystäväni useaan otteeseen, ja on kaiken aikaa siinä hilkulla ettei joudu lusimaan. Mies on erittäin mustasukkainen, ja lapsi on hänelle vain keino pitää ystävääni talutushihnassa. Ystäväni ja tämä mies eroavat vähintään kerran kuussa, mutta ystäväni ottaa hänet aina takaisin kun mies tuo kalliita (varastettuja) tavaroita hänelle "hyvittelylahjoiksi".
Olen jo ainakin pari vuotta tukenut ja auttanut ystävääni tässä sekopäisessä "eroamisprosessissa", tarjonnut turvapaikkaa luonani, ollut mukana hakemassa lähestymiskieltoa, kuunnellut hänen kärsimyksiään lukemattomia tunteja ja niin edelleen. Jokaisen miehen tempauksen jälkeen ystäväni vannoo, että nyt saa riittää, ja hän ei halua tätä miestä nähdä enää koskaan. Silti viimeistään parin viikon päästä ystäväni alkaa taas ikään kuin ohimennen puhumaan, että "xxx oli täällä viime yön kun mä en jaksa ton lapsen kanssa" ja milloin mistäkin syystä, ja tiedän aina, ettei se mies todellakaan ole siellä vain käymässä, vaan nämä hullut ovat taas sopineet, ja kumpikaan vähät välittää miten tuollainen elämä vaikuttaa heidän lapseensa.
Esim. tänään sain aamusta kuulla, että tämä mies ja hänen veljensä ovat nyt molemmat majoittuneet ystäväni luo, ja ystäväni oikein kertoi ylpeänä kuinka oli ohjeistanut nämä kaksi narkkaria kauppaan varastamaan heille ruokaa. Samaan hengen vetoon hän valitti kun lapsi nukkui edellisen yön huonosti, koska tällä miehellä oli (narkkari)kaverieta yötä myöten kylässä. Ja näitä samanlaisia juttuja kuuntelen hänen taholtaan päivästä toiseen. Samaan aikaan ystäväni haukkuu muita tuntemiaan äitejä huonoiksi vanhemmiksi, väittää itse ajattelevansa aina ensin lapsensa parasta eikä koskaan näe itsessään mitään vikaa.
En tiedä miksi olen jaksanut näinkin pitkään tällaista maailman kuluttavinta ihmissuhdetta, mutta tänään tuli viimeinen niitti. Juttelimme jotain ohimennen hullusta exästäni, kun ystäväni yht' äkkiä sanoi mulle jotakuinkin näin: "Mä oon kyllä niin onnellinen kun sä et oo sen xxx:n kanssa enää missään tekemisissä, mä en koskaan kehdannut sanoa sulle silloin kun sä olit vielä sen kanssa, että mitä sä oikein näät siinä miehessä. Ei sellaista voi sanoa suoraan, mutta mä aina rukoilin jumalaa että pääset siitä eroon, ja sä aina vaan jaksoit antaa sille anteeksi. Mä en kyllä koskaan ymmärtänyt sua, ja pidin sua välillä vähän idioottinakin kun kestit sen kaiken."
:O :O :O
Mä en enää siinä vaiheessa tiennyt mitä sanoa, joten sanoin vaan että nyt pitää lopettaa, moikka. En usko että mun ystäväni tajusi itsekään mitä sanoi, mutta mua loukkaa todella paljon se, että se sanoo mulle noin viiden vuoden päästä, ja itse kuitenkin elää tälläkin hetkellä ihan samalla tavalla, sillä erotuksella, että mulla ja mun exällä ei (luojan kiitos) ole lapsia. Päätin samalla hetkellä, että mä en tarvitse tuollaista ystävää, enkä mä todella voi varmasti ikinä sitä auttaa miehestään eroon, kun ei se edes näe mitään vikaa niiden suhteessa.
En edes tiedä miks tulin tänne tän jutun vuodattamaan, tuntuu vaan niin uskomattomalta. Mieskin lähti just kaverinsa synttäreille, niin en viitsi soittaa sille ja purkaa tätä, ettei sen fiilikset mee pilalle. Kai tän vuodatuksen joku täältä lukee, sekin lohduttaa pikkuisen. Kiitos.
