Tekiskö toisen?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Reetta
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
R

Reetta

Vieras
Onko täällä muita, jotka pähkäilevät kovasti sitä, tehdäkö toinen vai ei? Voihan tietysti olla, että sitä ei tule, vaikka haluaisi, mutta nyt pähkäilen, aloittaako yritys vai ei. Ykkönen on 2 v. Hän oli vauvana helppo tapaus, isompana sitten tosi vauhdikas eli perässä on ollut pysymistä, mutta öitä ei ole meillä koskaan valvottu. ELi siltä kantilta ajatellen ei ongelmia.

Olen jo töissä ja jotenkin en malttaisi jäädä kotiin. Viihdyn työssäni, se on mukavaa ja haastavaa. Kotona ollessa rupesin loppuvaiheessa jo vähän kaipaamaan töihin. Kotona olo ja puistossa hiekkalaatikolla leikkiminen ei ole minulle riittävän haasteellista. Päiväkotirumba kahden kanssa kauhistuttaa. Lisäksi nytkin tuntuu, että aikaa esim. miehen kanssa kahdestaan on todella vähän ja iltaisin olen aivan poikki. Usein vasta yhdeksän aikaan istahdan ekan kerran lukemaan tai katsomaan televisiota. Pikkuisen pelottaa, miten jaksaisin, jos olisi kaksi lasta. Toisaalta on varmaan niinkin, että kahden kanssa työmäärä ei ole kaksinkertainen, vaan toinen menee vähän siinä sivussa.

Pitkään olemme miehen kanssa ajatelleet, että ei ainakaan vielä toista ja ei välttämättä koskaan (vaikka siis ykkönen on aivan hurmaava!). En ole aikaisemmin tuntenut mitään halua olla uudelleen raskaana, lähinnä ajatus on tuntunut raskaalta ja ikävältä. Nyt tänään on kuitenkin iskenyt vauvakuume! En tiedä, miksi. En ole nähnyt tänään yhtään vauvaa. Tuntuu, että olisi ihana mennä ostamaan vauvan vaatteita ja äitiysvaatteita. Olen ollut sitä mieltä, että turha säästää mitään vauvan tarvikkeita, helpointa pistää kiertoon saman tien. Nyt tuntuu, että pitäiskö ne kuitenkin säästää...

Miehen kanssa on puhuttu, että vaikka ainakaan toistaiseksi toista ei ole yritetty, niin jos hän yllättäen ehkäisystä huolimatta ilmoittaisi tulostaan, hän olisi todella tervetullut. Nyt on vaan tullut sellainen tunne, että sittenkin ehkä pitäisi vielä yrittää. Kokemukseni ensimmäisestä synnytyksestä oli huono, ja sen takia synnytys on yksi asia, joka pelottaa. Vauvan menehtyminen oli lähellä ja jos toinen raskaus tulisi, olisin varmasti ihan hermona, mitä tulee tapahtumaan.

Sitten mietin vielä sitäkin, että jos toinen tulisi, meidän pitäisi jossain vaiheessa muuttaa isompaan asuntoon, ja sekin on rumba, johon en jaksaisi ryhtyä. Taloudellisesti varmasti sekin järjestyisi.

Eli summa summarum: mietin varmasti liikaakin näitä kaikkia asioita. Toisaalta en halua viisikymppisenä katua sitä, että on vain yksi lapsi. Onko muita, jotka pähkäilevät samoja asioita? Millaisia ajatuksia teillä on?
 
Itse olin ekan saatuani vakaasti sitä mieltä, että yksi riittää meille. Kuinka ollakaan, poika oli 10 kk ja yhtäkkiä "sain päähäni" että no toinen ilman muuta. Ei kuitenkaan missään nimessä haluttu toista vielä silloin, koska oma vakaumus oli, että pojan pitää saada olla vauva ja keskipiste riittävän kauan, haluan omistautua hänelle hänen ensimmäisinä vuosinaan, sen sijaan, että toinen lapsi jättäisi hänelle osoittamaani huomiota vähemmälle. No, nyt on toista alettu yrittämään (poika on 2,5v), mutta tulosta ei ainakaan toistaiseksi ole saatu aikaseksi. Kun tämä ajatus kakkosesta kypsyi mielessä, oli sen sysäyksenä tunne, että en voi olla niin itsekäs, että en soisi pojallemme mahdollisuutta sisarukseen. En todellakaan haluaisi vuosien päästä tunnustaa, että emme edes yrittäneet. Ja nyt siis toinen lapsi olisi todellakin haluttu, kaikin puolin.

Kertomasi perusteella luulen, että nyt olet valmis saamaan toisen lapsen, olet sen asian alitajunnassasi käsitellyt valmiiksi. Jos synnytys pelottaa, siihen on olemassa tukiryhmiä tms, joissa voi asiaa käsitellä.

Tässä yksi ajatus, näitä on varmasti niin monta, kuin on ihmisiäkin..
 
"Tee" ehdottomasti toinen lapsi. Käy sääliksi niitä ainokaisia joilla ei ole ollut sisarusten tuomaa iloa. Puhumattakaan siitä kuinka he ovat tottuneet saamaan kaiken huomion ja miten se vaikuttaa elämään myös aikuisena. Minusta on myös hieman itsekästä olla tekemättä toista jos vain jotenkin jaksaa ja asiat ovat kunnossa.
 
Itse olen ainokainen ja olen aina ollut aika rauhallinen, en mitenkään ole tottunut saamaan kauheasti huomiota (äitini oli aika vaativa tyyppi monella tavalla, hän sitä huomiota haki kaikilta;-). Olen huomannut, että ne, joilla on monta sisarusta, ovat taas monesti kateellisia ja kovia kilpailemaan. Minä olen aika epäitsekäs, hoidan äitiänikin. En ole kovasti sisaruksia kaivannut, kun on ollut aina ystäviä. Joten ei kannata yleistää;-)
 
Sama kokemus, olen myös ainokainen ja silti sanoisin että vähemmän itsekäs kuin moni sisaruksia omaava. Olen kuitenkin ollut koko lapsuuteni päivähoidossa ja leikkinyt kavereiden kanssa paljon, eiköhän siinä opi sosiaalisuutta ihan samanlailla kuin sisarustenkin kanssa. Enkä lapsena myöskään kärsinyt siitä ettei minulla sisaruksia ollut, nyt vasta aikuisena niitä on alkanut kaipaamaan, mutta ei mitenkään elämää mullistuttavalla tavalla. Ainahan ihminen haaveilee sellaisesta mitä ei voi saada :) Ap, katselkaa rauhassa. Toisen lapsen ehditte tehdä myöhemminkin jos siltä tuntuu.
 
Alkuperäinen kirjoittaja toinen ainut:
Olen kuitenkin ollut koko lapsuuteni päivähoidossa ja leikkinyt kavereiden kanssa paljon, eiköhän siinä opi sosiaalisuutta ihan samanlailla kuin sisarustenkin kanssa.

Juu ehkä sosiaalisuutta mutta tosiasia on se että ainoa lapsi ei joudu jakamaan (esim leluja) samalla tavalla kuin lapset joilla on sisaruksia. Mulla on tasan yksi ystävä josta ei oikeasti huomaa että on ainut lapsi, kaikista muista ikävä kyllä huomaa. Eräs työkaverini jopa väitti ettei ole ollenkaan itsekäs vaikka on ainut lapsi ja joskus myöhemmin toisessa keskustelussa kuitenkin luetteli mitä kaikkea hänellä EI olisi jos hänellä olisi ollut sisaruksia, mm hänellä ei olisi omaa hevosta, vanhempien kustantamaa asuntoa jne. Pikkasen meni puheet ristiin...

 
Niiinpä, ei kannata liian pitkään lykätä toisen tekemistä, jos se kuitenkin haluaa joskus, minulla on yksi lapsi, luojan kiitos edes se, mutta toista ei tullut ihan heti tehtyä, kun ajateltiin, että joskus sitten myöhemmin ... eipä se elämä mennytkään käsikirjoituksen mukaan, tuli aika jolloin en lasta voinut saada, ja nyt pitkän ajan päästä, meillä on suru siitä ettemme ole lasta hoidoista huolimatta ole saaneet, tosin uusi mies, mutta mitään vikaa ei meistä ole löytynyt, paitsi minun ikäni, hedelmällinen aika hiipuu iän myötä pikkuhiljaa, ja munasolujen laatu huononee, joten kannattaa hyvin harkita, en tarkoita neuvoa, mutta antaa kuitenkin ajattelemisen aihetta tältäkin kantilta, kun minäkin olin aina kahdesta lapsesta haaveillut, että minun tapauksesssani ne kaksi olisi pitänyt tehdä aika lailla peräkkäin, jos olisi meinannut ne saada, elämä kun joskus on arvoituksellista... Tsemppiä sinulle ja rohkeutta oikeisiin ratkaisuihin, mitä ne sitten ikinä ovatkin?
 
Itse halusin lasten ikäeroksi maksimissaan 3v. Minulla ja siskollani ikäero on tuo 3v ja voin sanoa että jos olisi ollut yhtään enemmän ei meillä olisi ollut lapsena kovinkaan paljon yhteisiä juttuja. Esim miehelläni ja hänen veljellään on ikäeroa 7v eikä heillä ollut mitään yhteistä lapsuudessa, ei leikkejä tms. Vasta nyt aikuisina ovat läheisiä ja omaavat yhteisiä juttuja. Tietenkään aina kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Ystäväni lapsille tuli tahattomasti ikäeroa 6v kun toinen ei vaan tärpännyt millään. Meidän pienille on nyt tulossa ikäeroa 2v2kk jos kaikki menee hyvin, on mielestäni juuri hyvä ikäero. Tsemppiä sinulle päätöksen teossa :)
 
Samaa mieltä edellisen vastaajan kanssa. Lasten kannalta paras ikäero on maksimissaan 3 vuotta. Siskoni kanssa sovimme juuri ja juuri kolmen vuoden ikäerolla yhteisiin leikkeihin. Olemme olleet koko ikämme läheisissä väleissä. Ikävää, jos lapseni ei saisi kokea vastaavaa. Omille lapsille haluaisin noin kahden vuoden ikäeron. Toisen yritykset ovat meneillään.
 
Uskomatonta, miten tuo myytti itsekkäistä ainokaisista elää! Itse olen ainoa lapsi ja en todellakaan ole hemmoteltu tapaus, en saanut lapsena läheskään kaikkea, mitä kaverit, joilla oli myös sisaruksia, saivat. Eiköhän se itsekkyys tai empatian puute tule muualta, kasvatustakin on monenlaista. Koen samoin kuin "toinen ainut", minulla oli aina lapsena paljon kavereita, joten en todellakaan ollut yksinäinen. Nyt vasta aikuisena kaipaan sisaruksia. Toisaalta nytkin minulla on paljon "turvaverkkoa" ympärillä, joten ei se sisarusten puute mikään suuri harmi ole. Toisaalta monilla tuntemillani sisaruksilla pienestä ikäerosta huolimatta välit eivät ole kovin läheiset. Tuntuu, että moni kantaa lapsuudesta sellaista kaunaa ja kateutta toista kohtaan, että se hiertää välejä vielä aikuisenakin.

Oikeastaan se, että lapsilla olisi useamman vuoden ikärero, ei minua haittaisi. Sitä kyllä mietin, että aikuisena lapsi varmasti arvostaisi sisarta tai veljeä. Itse olen nuorena joutunut huolehtimaan huonokuntoisista vanhemmista ja siinäkin olisi apuna, jos olisi joku toinenkin.

Pitänee vielä kypsytellä hieman asiaa! Tosin biologinen kello tikittää eikä kolmikymppisellä niitä hedelmällisiä vuosia niin kauheasti ole. En kuitenkaan halua olla neljääkymmentä, kun lapsen saan.

Kiitos kaikille kommenteista! Lisääkin saa vielä laittaa.
 
Lapsettomana-toistaiseksi- laitan lusikkani tähän soppaan; toivokaa ehdottomasti sitä toista! Itselläni on yksi pikkusisko, joka on mieheni jälkeen tärkein ihminen minulle - en voisi kuvitella elämää ilman häntä. Minun mielestäni sisarukset ovat siunaus!! Tällä hetkellä epäilen itse olevani raskaana, ja aiomme kyllä yrittää ensimmäisen kasvettua toista, jos vain kaikki menee hyvin.
 
Alkuperäinen kirjoittaja höpsis:
Alkuperäinen kirjoittaja toinen ainut:
Olen kuitenkin ollut koko lapsuuteni päivähoidossa ja leikkinyt kavereiden kanssa paljon, eiköhän siinä opi sosiaalisuutta ihan samanlailla kuin sisarustenkin kanssa.

Juu ehkä sosiaalisuutta mutta tosiasia on se että ainoa lapsi ei joudu jakamaan (esim leluja) samalla tavalla kuin lapset joilla on sisaruksia. Mulla on tasan yksi ystävä josta ei oikeasti huomaa että on ainut lapsi, kaikista muista ikävä kyllä huomaa. Eräs työkaverini jopa väitti ettei ole ollenkaan itsekäs vaikka on ainut lapsi ja joskus myöhemmin toisessa keskustelussa kuitenkin luetteli mitä kaikkea hänellä EI olisi jos hänellä olisi ollut sisaruksia, mm hänellä ei olisi omaa hevosta, vanhempien kustantamaa asuntoa jne. Pikkasen meni puheet ristiin...

No huh, mulla taas on ihan päinvastaisia kokemuksia, kukaan tuntemistani
ainoista lapsista ei oo sen enempää itsekkäitä kun muutkaan tuttavat. Mistä
olet saanut päähäsi että kaikilla ainoiden lasten vanhemmilla on varaa ostaa
lapselleen mm. asunto ja hevonen?! Ei mun vanhemmilla ainakaan, vaikka
kinusinkin lapsena koiraa, hevosta ja vaikka mitä. Enkä oikein ymmärrä
tuotakaan ettei jakamista voi oppia ilman sisaruksia, meillä ainakin oli
usein serkkuja ja kavereita kylässä ja äiti piti aina tarkkaan huolen että
mun leluilla sai muutkin lapset leikkiä ihan yhtä lailla... ja oppiihan
siellä päivähoidossakin jakamaan, odottamaan vuoroaan jne. Ainoa asia jossa
lapsena mielestäni erotuin kavereistani oli se, etten osannut pitää puoliani
yhtä hyvin kun ei ollut sisaruksia joiden kanssa olisi tottunut tappelemaan...

Tämä nyt ei sinänsä liity aiheeseen, mutta oli pakko vastata kun ärsyttää
joidenkin ennakkoluulot.
 
[/quote]

No huh, mulla taas on ihan päinvastaisia kokemuksia, kukaan tuntemistani
ainoista lapsista ei oo sen enempää itsekkäitä kun muutkaan tuttavat. Mistä
olet saanut päähäsi että kaikilla ainoiden lasten vanhemmilla on varaa ostaa
lapselleen mm. asunto ja hevonen?! Ei mun vanhemmilla ainakaan, vaikka
kinusinkin lapsena koiraa, hevosta ja vaikka mitä. Enkä oikein ymmärrä
tuotakaan ettei jakamista voi oppia ilman sisaruksia, meillä ainakin oli
usein serkkuja ja kavereita kylässä ja äiti piti aina tarkkaan huolen että
mun leluilla sai muutkin lapset leikkiä ihan yhtä lailla... ja oppiihan
siellä päivähoidossakin jakamaan, odottamaan vuoroaan jne. Ainoa asia jossa
lapsena mielestäni erotuin kavereistani oli se, etten osannut pitää puoliani
yhtä hyvin kun ei ollut sisaruksia joiden kanssa olisi tottunut tappelemaan...

Tämä nyt ei sinänsä liity aiheeseen, mutta oli pakko vastata kun ärsyttää
joidenkin ennakkoluulot.
[/quote]

Kuule, ei tuo ole vain minun ennakkoluuloisuutta, kyllä monet ovat täysin samaa mieltä, jopa yksi ystäväni joka on ainokainen on ihan myöntänyt itse että on itsekäs ja että tietää sen. Ja se on ihan fakta että ainokainen EI joudu samalla lailla jakamaan kuin sisaruksia omaava. Juu juu, päiväkodissa ja kavereiden kanssa jokainen joutuu jakamaan leikkien aikana mutta kun se ei ole sama asia! Ja en kirjoittanutkaan että kaikkki ainokaiset saavat hevosen jne vaan aivan tästä yhdestä tapauksesta kun hän nimenomaan väitti ettei ole ollenkaan itsekäs vaikka on ainoa lapsi. Mutta on minulla tosiaan yksi hyvä ystävä josta ei kyllä huomaa että on ainut lapsi.
 
Ei tule meille toista lasta sillä niin vaikeaa on ollut tämän ekan kanssa. Jatkuvaa huutoa/karjuntaa 8kk kuunnelleena olen vakaasti päättänyt asian olevan näin. Nyt vasta alkaa hieman helpottaa, mutta edelleen valvon öitä ja poika on kovin vaativaa sorttia.
 
Minulla ja veljelläni on ikäeroa 3 vuotta, enkä koe että olisin joutunut jakamaan hänen kanssaan juurikaan mitään sillä tavalla, että se olisi jotenkin kasvattanut minua paremmaksi ihmiseksi. Veljeni ei juuri halunnut leikkiä nukeillani enkä minkä hänen leluillaan.:) Kun vanhemmillani oli rahaa, saimme molemmat mitä halusimme, ja kun tuli tiukemmat ajat, olisin varmasti saanut aivan yhtä vähän ainokaisenakin. Äkkipikaisen isoveljen kanssa eläminen ei ollut kyllä mikään ilo ja siunaus, ja vielä aikuisenakin minun on vaikea luottaa häneen, kun tiedän millainen hän on ollut elämänsä ensimmäiset 18 vuotta.
Minä olen siis kohtuullisen itsekäs, kun taas mieheni, ainut lapsi, on tottunut jakamaan omastaan. Hänen ei ole ikinä tarvinnut verissäpäin kilpailla ja tapella mistään, vaan hän on huomattavasti epäitsekkäämpi kuin minä, joka yleensä ensin ajattelen omaa etuani - sillä jos en lapsena pitänyt puoliani, menetin kyllä viimeisenkin hyvän veljelleni.
 
Ei iso ikäero vähennä sisarusten arvoa sisaruksina eli sen puolesta ei ole kiirettä. Omat veljeni ovat minua 5 ja 6 vuotta vanhempia ja heistä on ollut minulle paljon seuraa pienestä pitäen.
 
Ihan samat sanat kuin Pollyannalta! Minä isosta katraasta ja mies ainoa lapsi. Minä olen reviirihenkinen ja aina varmistelemassa omaa osuuttani; nuorempana piti tapella joka herkkupalasta, lelusta ja sekunnista huomiota. Mies taas on todella epäitsekäs ja antelias.

Eli ei se sisarusparvi tosiaan aina kasvata parempaan suuntaan. Itse aion miettiä pitkään ja hartaasti "teenkö" enempää kuin tämän ykkösen jota nyt odotellaan.
 
Yleistäminen on todella tyhmää, harva ostaa hevosia/asuntoja lapselleen ja jos niihin on varaa, on varmaan varaa sitten ostaa kahdellekin lapselle, niin extraa tuo on. Itse olen ainut, vanhojen vanhempien lapsi ja tuntuu että enemmänkin olen joutunut jo nuoresta asti heitä hyysäämään, kuskaamaan heti kun sain kortin, siivoamaan, kun äiti ei "enää oikein jaksa" jne.
 
Alkuperäinen kirjoittaja HT:
nuorempana piti tapella joka herkkupalasta, lelusta ja sekunnista huomiota. Mies taas on todella epäitsekäs ja antelias.

Heh, mulla on yksi ystävä joka on siis ainokainen eikä lapsena halunnut jakaa sitä omaa karkkipussiaan kenenkään kanssa, piilotti aina ja söi salaa ettei olisi tarvinnut kenellekään jakaa. On vielä aikuisenakin tällainen (hän on työtoverini), ei halua lainata työvälineitä mutta muilta lainaa kyllä eikä koskaan (paitsi syntymäpäivänään) tarjoa esim karkkia muille jos on ostanut. Tosiaan niiden siskojen/veljien kanssa joutuu jakamaan "hieman" erilailla kuin kavereiden kanssa, juuri esim herkut, lelut, huomion jne.

 
Alkuperäinen kirjoittaja Erilaisia:
Yleistäminen on todella tyhmää, harva ostaa hevosia/asuntoja lapselleen ja jos niihin on varaa, on varmaan varaa sitten ostaa kahdellekin lapselle, niin extraa tuo on. Itse olen ainut, vanhojen vanhempien lapsi ja tuntuu että enemmänkin olen joutunut jo nuoresta asti heitä hyysäämään, kuskaamaan heti kun sain kortin, siivoamaan, kun äiti ei "enää oikein jaksa" jne.

Uskomatonta että tähän "hevos/asuntojuttuun" takerrutaan!!!! Kun tämä kyseinen henkilö ITSE sanoi että jos hänellä olisi sisaruksia hänellä EI olisi hevosta ja asuntoa että hän on siksi onnellinen että on ainokainen. Mutta pari viikkoa aiemmin juuri nimenomaan hehkutti sitä että ei ole ollenkaan itsekäs vaikka on ainokainen. PISTE. En tietenkään yleistä että kaikki ainokaiset saavat hevosen, voi hyvänen aika täällä ymmärretään aivan tahallaan väärin!!!!
 
Kyllä sisarukset ovat onni ja ilo, ei voi muuta sanoa. Välillä riidellään ja taistellaan, mutta jos kuvittelee elämää ja lapsuutta eritoten, ilman sisaruksia, tuntuu se ihan mahdottomalta.

Toivon todella paljon, että saamme vielä toisenkin lapsen - en todellakaan halua lapseni kasvavan ilman sisaruksia.
 
Itse olen ainoa lapsi ja en todellakaan ole tuollainen pihistelijä, joka ei tarjoa muille mitään. Itseasiassa olen varmasti kaveriporukan hölläkätisin, mitä tulee toisille tarjoamiseen. Parhaat kaverini ovat siskokset ja ovat todella pihejä. Toinen aina valittamassa, kun ystävänsä tulee kauempaa viikonlopuksi, että pitää tarjota ruokaa ja se maksaa niin kauheasti... ELi en näe, että tämä asia liittyy siihen, onko ihmisellä sisaruksia.
 

Yhteistyössä