Tekisi niin kovasti mieli luovuttaa, mistä taistelutahtoa?

[Sirius28]

Tilanne on sellainen:

Minua vituttaa, masentaa, väsyttää ja kiukuttaa koko ajan. En pysty rentoutumaan. Nukkuminenkin ahdistaa. Koti ahdistaa. Mies ahdistaa. Lapsi ahdistaa. Ajatteluni on katkeroitunutta ja negatiivista. Minusta tuntuu että mikään ei mene elämässäni haluni mukaan. Petyn jatkuvasti ja osaan olla kiitollinen asioista vain hetkittäin. En usko tulevaisuuteen ja itsetuntoni on riekaleina. Minulla on koko ajan surkea olo itsestäni, en saa tyydytystä mistään. Aina tuntuu että olen ruma ja huono.

Kuitenkin hoidan velvollisuuteni nappiin. Olen sosiaalisissa tilanteissa. Iloinen, pirteä ja ystävällinen. Olen alistunut siihen, että sellainen on pakko olla jos haluaa pitää ihmiset ympärillään.

Lapsuuteni on ollut vaikea. Ilmeisesti äitini on ollut skitsofreeninen. Hän valehteli paljon esim. läheisten kuolleen, ajeli humalassa minä kyydissä, laittoi lemmikkimme uuniin, syytti minua läheisen itsemurhasta, paketoi ulosteitaan ja käski minun alle viisivuotiaana toimittaa niitä isälleni, katoili, joi ja joi, jne. Lisäksi todistin ja yritin estää hänen raiskaamistaan. En onnistunut(olin ala-aste ikäinen).

Olen niin väsynyt. Olen odottanut terapiaan pääsyä, ja nyt odottelen kuntoutuspäätöstä Kela:sta. Minulla on jatkuva turvaton ja uhattu olo. En jaksaisi nousta aamulla sängystä. Ajattelen jatkuvasti itsemurhaa, ja poden siitä syyllisyyttä, onhan minulla lapsikin. Pelkään parisuhteen ja lapsen puolesta. Kukaan ei tunnu ymmärtävän. Ketään ei ole ollut paikalla, paitsi isä joka on narsistinen ja voitonriemuinen äidin vaikeuksista. Sisaruksiani en tunne koska osan kanssa on liian iso ikäero, osa on ollut sijoitettuina.

Minusta tuntuu, etten koskaan pysty elämään normaalia elämää. Panttaan näitä asioita, koska kukaan ei kestä kuunnella. Yritän jaksaa odottaa terapian alkua, mutta siihen menee vielä kuukausia. En pysty katsomaan televisiota, kun kaikki sieltä tuleva ahdistaa. Kun näen kaupungilla onnellisen näköisiä ihmisiä, joudun kauhun valtaan, koska en kykene hymyyn, tyyneyteen ja luottamukseen.

Mistä minä löydän voimaa ja toivoa? Auttakaa. Haluan tytölleni paremman elämän kuin omani! En vain enää jaksa uskoa unelmiin. Ennen haaveilin paljonkin, ja minusta minussa oli paljon potentiaalia ja voimaa. Nyt olen vain aave. Niin tahdoton ja heikko. En tiedä mitä tehdä. Te jotka, olette joskus olleet tällaisessa risteyksessä, ihan jaksamisenne rajamailla, miten te selvisitte?

 

["sirius"]

Tarinasi kuulostaa niin kamalalta, että kyynel vierähti silmään. Ehkä siksi, että osasin mennä tunteesi sisälle, koska itselläni samanlaisia tunteita. Elämänkokemukseni ei silti sisällä noin järkyttäviä tapahtumia (äitisi) kuin sinulla, mutta minullakin omani. Kolmatta lasta odotan ja olen vielä todella nuori, väsynyt ja työssä uupunut. Elämä ahdistaa, huominen pelottaa. Ahdistaa ajatus, että lapselle jää minusta traumat. En ole tehnyt heille mitään pahaa, mutta kuvittelen jatkuvasti olevani silti heille huono äiti. En osallistu leikkeihin tarpeeksi yms. Pidät itseäni huonona kaikin puolin, itsetunto todella alhaalla. Mieheni onneksi lohduttaa ja sanoo, että kaikki tämä on todellakin vain oman pääni sisällä, etten oikeasti ole huono ihminen.
Risteyksestä ulospääsy. Sitä mietin itsekin, mistä voimaa taisteluun. Ehkä joku päivä vaan on se päivä, kun elämä muuttuu hyväksi.

 

[heeeei]

Toivottavasti pääset pian aloittamaan terapiasi ja sitä odotellessa olisi tietysti hyvä, että sulla olisi jonkinlaista keskusteluapua. Ahdistus ei sinällään ole tunne, vaan ne tunteet lymyää sen takana. ahdistus tulee siitä, ettei joko tunnista sen takana olevia tunteitaan tai ei voi sallia niitä itselleen.

minua on suuresti tukenut ja auttanut niin yksilöterapia kuin ryhmäjutut (vertaisryhmät, kuvataideterapiaryhmä jne) ja sen lisäksi usko Jumalaan on auttanut mm terveemmän itsetunnon rakentamisessa. Minä tiedän ja tiedostan, että minussa itsessäni ei ole voimia muutokseen vaan saan heikkoudessani turvata siihen, että Jumala on luvannut olla kanssani ja auttaa, antaa voimansa ja kantaa vaikeinakin päivinä ja hetkinä.

sinulle on tapahtunut paljon vaikeita kokemuksia elämässäsi ja jokainen meistä on enemmän tai vähemmän rikkoutunut elämänsä varrella. Hienoa, että kykenet kuitenkin kuuntelemaan itseäsi ja hakemaan apua. Liian moni sortuu esim päihteisiin, kun ei kestä käsitellä vaikeita elämänsä tapahtumia.