S
Sirius28
Vieras
Tilanne on sellainen:
Minua vituttaa, masentaa, väsyttää ja kiukuttaa koko ajan. En pysty rentoutumaan. Nukkuminenkin ahdistaa. Koti ahdistaa. Mies ahdistaa. Lapsi ahdistaa. Ajatteluni on katkeroitunutta ja negatiivista. Minusta tuntuu että mikään ei mene elämässäni haluni mukaan. Petyn jatkuvasti ja osaan olla kiitollinen asioista vain hetkittäin. En usko tulevaisuuteen ja itsetuntoni on riekaleina. Minulla on koko ajan surkea olo itsestäni, en saa tyydytystä mistään. Aina tuntuu että olen ruma ja huono.
Kuitenkin hoidan velvollisuuteni nappiin. Olen sosiaalisissa tilanteissa. Iloinen, pirteä ja ystävällinen. Olen alistunut siihen, että sellainen on pakko olla jos haluaa pitää ihmiset ympärillään.
Lapsuuteni on ollut vaikea. Ilmeisesti äitini on ollut skitsofreeninen. Hän valehteli paljon esim. läheisten kuolleen, ajeli humalassa minä kyydissä, laittoi lemmikkimme uuniin, syytti minua läheisen itsemurhasta, paketoi ulosteitaan ja käski minun alle viisivuotiaana toimittaa niitä isälleni, katoili, joi ja joi, jne. Lisäksi todistin ja yritin estää hänen raiskaamistaan. En onnistunut(olin ala-aste ikäinen).
Olen niin väsynyt. Olen odottanut terapiaan pääsyä, ja nyt odottelen kuntoutuspäätöstä Kela:sta. Minulla on jatkuva turvaton ja uhattu olo. En jaksaisi nousta aamulla sängystä. Ajattelen jatkuvasti itsemurhaa, ja poden siitä syyllisyyttä, onhan minulla lapsikin. Pelkään parisuhteen ja lapsen puolesta. Kukaan ei tunnu ymmärtävän. Ketään ei ole ollut paikalla, paitsi isä joka on narsistinen ja voitonriemuinen äidin vaikeuksista. Sisaruksiani en tunne koska osan kanssa on liian iso ikäero, osa on ollut sijoitettuina.
Minusta tuntuu, etten koskaan pysty elämään normaalia elämää. Panttaan näitä asioita, koska kukaan ei kestä kuunnella. Yritän jaksaa odottaa terapian alkua, mutta siihen menee vielä kuukausia. En pysty katsomaan televisiota, kun kaikki sieltä tuleva ahdistaa. Kun näen kaupungilla onnellisen näköisiä ihmisiä, joudun kauhun valtaan, koska en kykene hymyyn, tyyneyteen ja luottamukseen.
Mistä minä löydän voimaa ja toivoa? Auttakaa. Haluan tytölleni paremman elämän kuin omani! En vain enää jaksa uskoa unelmiin. Ennen haaveilin paljonkin, ja minusta minussa oli paljon potentiaalia ja voimaa. Nyt olen vain aave. Niin tahdoton ja heikko. En tiedä mitä tehdä. Te jotka, olette joskus olleet tällaisessa risteyksessä, ihan jaksamisenne rajamailla, miten te selvisitte?
Minua vituttaa, masentaa, väsyttää ja kiukuttaa koko ajan. En pysty rentoutumaan. Nukkuminenkin ahdistaa. Koti ahdistaa. Mies ahdistaa. Lapsi ahdistaa. Ajatteluni on katkeroitunutta ja negatiivista. Minusta tuntuu että mikään ei mene elämässäni haluni mukaan. Petyn jatkuvasti ja osaan olla kiitollinen asioista vain hetkittäin. En usko tulevaisuuteen ja itsetuntoni on riekaleina. Minulla on koko ajan surkea olo itsestäni, en saa tyydytystä mistään. Aina tuntuu että olen ruma ja huono.
Kuitenkin hoidan velvollisuuteni nappiin. Olen sosiaalisissa tilanteissa. Iloinen, pirteä ja ystävällinen. Olen alistunut siihen, että sellainen on pakko olla jos haluaa pitää ihmiset ympärillään.
Lapsuuteni on ollut vaikea. Ilmeisesti äitini on ollut skitsofreeninen. Hän valehteli paljon esim. läheisten kuolleen, ajeli humalassa minä kyydissä, laittoi lemmikkimme uuniin, syytti minua läheisen itsemurhasta, paketoi ulosteitaan ja käski minun alle viisivuotiaana toimittaa niitä isälleni, katoili, joi ja joi, jne. Lisäksi todistin ja yritin estää hänen raiskaamistaan. En onnistunut(olin ala-aste ikäinen).
Olen niin väsynyt. Olen odottanut terapiaan pääsyä, ja nyt odottelen kuntoutuspäätöstä Kela:sta. Minulla on jatkuva turvaton ja uhattu olo. En jaksaisi nousta aamulla sängystä. Ajattelen jatkuvasti itsemurhaa, ja poden siitä syyllisyyttä, onhan minulla lapsikin. Pelkään parisuhteen ja lapsen puolesta. Kukaan ei tunnu ymmärtävän. Ketään ei ole ollut paikalla, paitsi isä joka on narsistinen ja voitonriemuinen äidin vaikeuksista. Sisaruksiani en tunne koska osan kanssa on liian iso ikäero, osa on ollut sijoitettuina.
Minusta tuntuu, etten koskaan pysty elämään normaalia elämää. Panttaan näitä asioita, koska kukaan ei kestä kuunnella. Yritän jaksaa odottaa terapian alkua, mutta siihen menee vielä kuukausia. En pysty katsomaan televisiota, kun kaikki sieltä tuleva ahdistaa. Kun näen kaupungilla onnellisen näköisiä ihmisiä, joudun kauhun valtaan, koska en kykene hymyyn, tyyneyteen ja luottamukseen.
Mistä minä löydän voimaa ja toivoa? Auttakaa. Haluan tytölleni paremman elämän kuin omani! En vain enää jaksa uskoa unelmiin. Ennen haaveilin paljonkin, ja minusta minussa oli paljon potentiaalia ja voimaa. Nyt olen vain aave. Niin tahdoton ja heikko. En tiedä mitä tehdä. Te jotka, olette joskus olleet tällaisessa risteyksessä, ihan jaksamisenne rajamailla, miten te selvisitte?