T
Teiniäiti
Vieras
Olen 37 rv. Supistukset ja olo muutenkin on välillä melkein sietämätön. Mä en haluais millään tavalla poiketa mun kavereista ja siksi olen paljon kavereiden kanssa kaupungilla rällästämässä. Mä en todellakaan haluais hissutella kotonakaan mun pienessä kaksiossa.
Yhdelläkään mun kavereista ei ole vielä omaa kämppää ja aina kun menen ison mahani kanssa heille kylään, kaverieni äidit ovat heti kyttäämässä, että miten jaksan ja kyselemässä vointia. En mä tietenkään viitsi sanoa, että supistukset on aika kovia ja liikkuminen vaikeaa, kun maha on laskeutunut niin alas, ettei meinaa istuultaan ylös päästä, saatika kenkiä laitettua.
Yksikään mun kavereista ei ole samasa tilanteessa, ni ei nekään voi ymmärtää. En ole edes puhunut tästä oikein kenellekkään. Yritän vaan roikkua kavereitten perässä ja olla näyttämättä miten vaikeaa mulla oikeastaan onkaan.
Tottakai mä lähden kavereitten kanssa kaupungille, jos ne pyytää, kun lähtisin muutenkin ilman tätä isoa mahaakin.
En tiedä miten jaksan tälläistä rääkkiä. En vain pysty myöntämään itselleeni olevani heikko. Kotityöt ja kaupassa käynnit tämän kaiken päälle.
Synnytyskin pelottaa, enkä haluaisi astua jalallanikaan neuvolatädin huoneeseen.
Voisiko kivut olla vähäisemmät, jos kuitenkin hissuttelisin kotona?
Kommentoikaa, että olenko ihan seko kun teen tälläistä??
Ymmärtääkö kukaan tätä mun pointtia, että en halua jäädä yksin kotia ja vaan peloissani odottaa. Siksi yritän olla kavereiden kanssa kaupungilla, jotta unohtaisin heikkouteni! Ei muidenkaan mun ikästen ole vaikea liikkua, niin ei munkaan sillon ole vaikea liikkua! Joka päivä itkettää tää tällänen @!#$. Olenhan itsekkin melkein lapsi vielä.
Voiko tälläinen ns. ylisuorittaminen olla vaarallista vauvalle?
Koko ajan kauhee pelko, että kun olen yksin kaikki illat ja yöt kotona, että osaanko toimia järkevästi kun synnytys alkaa. Juuri tuon takia haluan olla ihmisten ilmoiila viimesiin päiviin asti. Se vaan on niin raskasta... Tämän ikäisen pitäisi vielä pelätä pimeääkin, eikä todellakaan miettiä mitään synnytystä!! Ei ole vanhemmistakaan pahemmin apua...
Eikä ystävät ymmärrä asioiden vakavuutta, vaikka niiltä muuten tukea saisinkin. Lapsi oli suunniteltu, mutta kaikki muuttui lapsen isälle tapahtuneen onnettomuuden myötä. Kaverit on mun ainoa tuki ja ne saa mut jaksamaan, mutta nekin on aina kaupungilla. En haluais niistäkään luopua yhden raskauden takia.
Yhdelläkään mun kavereista ei ole vielä omaa kämppää ja aina kun menen ison mahani kanssa heille kylään, kaverieni äidit ovat heti kyttäämässä, että miten jaksan ja kyselemässä vointia. En mä tietenkään viitsi sanoa, että supistukset on aika kovia ja liikkuminen vaikeaa, kun maha on laskeutunut niin alas, ettei meinaa istuultaan ylös päästä, saatika kenkiä laitettua.
Yksikään mun kavereista ei ole samasa tilanteessa, ni ei nekään voi ymmärtää. En ole edes puhunut tästä oikein kenellekkään. Yritän vaan roikkua kavereitten perässä ja olla näyttämättä miten vaikeaa mulla oikeastaan onkaan.
Tottakai mä lähden kavereitten kanssa kaupungille, jos ne pyytää, kun lähtisin muutenkin ilman tätä isoa mahaakin.
En tiedä miten jaksan tälläistä rääkkiä. En vain pysty myöntämään itselleeni olevani heikko. Kotityöt ja kaupassa käynnit tämän kaiken päälle.
Synnytyskin pelottaa, enkä haluaisi astua jalallanikaan neuvolatädin huoneeseen.
Voisiko kivut olla vähäisemmät, jos kuitenkin hissuttelisin kotona?
Kommentoikaa, että olenko ihan seko kun teen tälläistä??
Ymmärtääkö kukaan tätä mun pointtia, että en halua jäädä yksin kotia ja vaan peloissani odottaa. Siksi yritän olla kavereiden kanssa kaupungilla, jotta unohtaisin heikkouteni! Ei muidenkaan mun ikästen ole vaikea liikkua, niin ei munkaan sillon ole vaikea liikkua! Joka päivä itkettää tää tällänen @!#$. Olenhan itsekkin melkein lapsi vielä.
Voiko tälläinen ns. ylisuorittaminen olla vaarallista vauvalle?
Koko ajan kauhee pelko, että kun olen yksin kaikki illat ja yöt kotona, että osaanko toimia järkevästi kun synnytys alkaa. Juuri tuon takia haluan olla ihmisten ilmoiila viimesiin päiviin asti. Se vaan on niin raskasta... Tämän ikäisen pitäisi vielä pelätä pimeääkin, eikä todellakaan miettiä mitään synnytystä!! Ei ole vanhemmistakaan pahemmin apua...
Eikä ystävät ymmärrä asioiden vakavuutta, vaikka niiltä muuten tukea saisinkin. Lapsi oli suunniteltu, mutta kaikki muuttui lapsen isälle tapahtuneen onnettomuuden myötä. Kaverit on mun ainoa tuki ja ne saa mut jaksamaan, mutta nekin on aina kaupungilla. En haluais niistäkään luopua yhden raskauden takia.
