teiniäideistä

\

\
Joo elikkä täällä yksi tällainen teiniäiti,saimme tyttäremme 1kk ennenkuin täytin 16.Ja neitosemme oli ihan suunniteltu,toivottu ja rakastettu alusta asti. :heart: Nyt tyttö jo 4,5kk,ihana aurinkoinen tyttö.Poikaystävämme kanssa olemme olleet yhdessä yli 3vuotta,ja vieläkin rakkautta riittää asumme kerrostalokaksiossa. Tyttären ollessa tarpeeksi vanha,aion hakea lähihoitajakouluun ja opiskella itselleni ammatin. Toivon joskus saavani vielä toisen lapsen,mutta aikaahan tässä on mietityttää,miksi nämä ns.vanhemmat äidit ovat niin kärkkäitä arvostelemaan meitä nuoria?en minä toisen iän perusteella ainakaan ala sanomaan että on huono äiti. Saan osakseni kummastelevia ja sääliviä katseita jossain ollessani tyttäreni kanssa,miksi?ikänikö takia?Olen onnellinen tyttärestäni,poikaystävästäni ja siitä että meillä no toisemme.

Jaksamisia kaikillle äideille,ikää katsomatta! :hug:

Moi :wave: (tunnistin tekstisi)
Pusuja pikkuselle kummitytölle ja terkut serkkutytöltä. Oikee asenne sulla ainakin on tähän hommaan ja hyvä niin! Ole ylpeä siitä kuka olet ja mitä sulla on!

iso-sisko :heart:

[/quote]

:heart: kerrohan kummitytölle terveisiä,me täällä teitä ikävöimme tuli ihan tippa linssiin tuosta,kiitos

 

olin itse tekemässä muksua... mutta kunnes tajusin että en tee vielä ainakaan 5 vuoteen :/ olisihan se ihana, mutta ei... teiniäidit kunniaan!!! ikä ei meinaa mitään !

 

kukin tavallaan mutta en todellakaan toivo että oma tyttäreni 14 vuotiaana alkaisi odottaa lasta.

 

Heippa vaan kaikki äidit siellä!!!
Olen ennenkin kirjoittanut tänne palstalle ja kiinnostuneena lukenut teidän tarinoitanne, itsekin teiniäiti joskus olleena. Kyllä kaikki varmasti omalla tyylillään elämäänsä elää ja ainakin täällä olevat tytöt tuntuvat kypsiltä äideiksi... Paljon kyllä varmasti elämäntilanne, siis on myös se toinen puolisko vanhemmista paikalla, auttaa asiaan. Minulla on vanhin 16, poika ja toinen,tytär 14, kolmas, poika 11. Kuitenkin kun ajattelen tytärtäni nyt äidiksi, se hirvittäisi minua, tuntuu että hän on ihan lapsi itsekin, niinkuin onkin vielä.
Itse aikoinani parjäsin tosi hyvin, mies, ja muut sukulaiset lähellä, kaikki hyvin vaikka koliikkivauvan kanssa oli rankkaa 16-vuotiaalla. Jotenkin tuntui että joutui kaksinverroin ympäristölle näyttämään että osaa ja pärjää. Nyt jo 33-vuotiaana olen elänyt elämää ja ehtinyt opiskella saada vakityön, valitettavasti kuitenkin noiden kolmen lapsen isästä eronneena, mutta pitkän avioliiton eläneenä me kliseisesti kasvoimme erillemme. Nyt olen mennyt uudelleen naimisiin , rv 18+5 eilen ultrassa neljännen lapseni nähnyt.
Hyvää jatkoa kaikille Äideille, ikään katsomatta!!! =)

 

Olin neljätoista kun kauhukseni huomasin olevani raskaana. En nähnyt muuta vaihtoehtoa kun abortin (tiedän tiedän, olen tosi vastuuton. murhasinhan oman lapseni). Olin niin lapsi silloin ja lapsi sai alkunsa hyväksikäytöstä.

Hankin pillerit sen jälkeen, mutta kun oltiin 7kk seurusteltu sen hetkisen mieheni kanssa (olin silloin melkein 16v) niin huomasin olevani raskaana. Yhtään pilleriä en ollut edes jättänyt väliin. Olihan se shokki, mutta toista kertaa en voinut aborttia tehdä, se oli niin kauhea kokemus. Päätettiin miehen kanssa yrittää, jos ei onnistu ja luonnistu niin sitten mietitään pois antoa. Halusin kuitenkin lapselle hyvän elämän, pystyin minä antamaan sen tai en.

Lapsi syntyi ja nyt on jo 3vuotias taapero. Hyvin on mennyt. Tuomas oli alusta asti helppo, nukkui hyvin yönsä eikä sairastellut. Aluksi olin pallo hukassa kun en tiennyt mitä tehdä. Onneksi meillä oli vahva tukiverkko ympärillä ja saatoinhan mennä avoimelle psykiatriselle osastolle apua hakemaan (sen tein lapsen olessa viikon ikäinen ja oltiin osastolla 2,5viikkoa akkuja lataamassa)
Mies, lapsen isä ei kauaa jaksanut tätä perhe-elämää joten erosimme kun lapsi oli 4kk. Ja sen jälkeen tuntuikin että paärjäsin lapsen kanssa paremmin.

Tämän hetkisen mieheni tapasin Tuomaksen ollessa 10kk ja yhteis eloa on jatkunut tähän asti. Hankimme asunnon ja odotan poika vauvaa, la 30.12.2005. Olen todella onnellinen. Olen saanut hankittuun itselleni melkein ammatin ja toivonmukaan valmistun vuoden tai kahden päästä.

kiitos jos jaksoit lukea.

 

\

\

missä menee aikuisuuden raja? siinä ku täyttää 25, ja on hieman lähempänä sitä ensisynnyttäjien huolestuttavan korkeata keski-ikää?

Oisko aikuinen sellainen että itse itsensä ja perheensä pystyy elättämään, siis se pikkuvaimokin siihen osallistuu omalta osaltaan. Niin helppo on 15 v haaveilla vauvasta haaveilematta ollenkaan siitä mitä tehdä sitten isona, millä tavalla kartuttaa perheen yhteistä kukkaroa muutenkin kuin yhteiskunnan tuilla kun ei enää lasten kanssa tarvi olla kotona.

tietääkseni jokainen äitiyslomalla tai hoitovapaalla oleva elää käytännössä katsoen yhteiskunnan tuilla, joten noin tota ei voi perustella. vaikka äitiyslomaa ei tohon laksettais, voi silti miettiä että moni opiskelee pitkälti yli kolmen kympin, eli hekään ei ole aikuisia ennen ku ammattiin valmistuneena?
todella kärjistetty esimerkki, tiedän... mutta mun mielestä opiskelut, ammattiin valmistuminen, työkokemus tai rahatilannekkaan ei tee aikuista. päin vastoin, tunnen mua reippaasti vanhempia ihmisiä jotka eivät osaa ottaa vastuuta edes itsestään. onko se aikuisuutta?