äiskä-71, samalla diagnoosilla mennään.
Yömamma, ompa teillä niin samanlaista kuin meillä. Tuo puheen ymmärtäminen tuntuu olevan todella ongemallista. Samoin kuuntelemaan keskittyminen. Vaikka selosta kuinka jotain asiaa, niin yht'äkkiä poika saattaa alkaa puhua aivan jotain omaa juttua. Ja yleensä se käsittelee jotain tiedeohjelmaa. Kiinnostunut kaikesta tieteestä ja oudoista ilmiöistä.
Se tulen kans pelaaminen on kyllä kieltämättä hänelle mieleistä puuhaa. Laitoin jo aamusta takkaan tulen, kun meillä oli vain 17 aamulla lämmintä olohuone/takkahuone yhdistelmässä. Eikös vaan tämä istu siinä ja pidä takan luukkuja raolla (eivät ole lasia) ja tuijottaa kuinka tuli nuolee puita. On kuulemma hienon näköistä. Kunhan ei vaan pyromaaniksi ala
No ei kai, kun kulkee palokuntanuorissa. Mies on vpk:ssa ja kuskaa kahta pojista siellä mukana. Uskaltaa meidän Havukka-ahon Ajattelijan ottaa sinne mukaan, kun voi pitää silmällä samalla.
Kyllä meillä niitä kiukkupuuskia on ja aika usein sittenkin. Tai oikeastaan raivonpuuskia, kuten yömamma sanoit. Aika usein nousee mieleen kaikki vanhatkin asia ja ne hän tuntuu muistavan. Varsinkin negatiiviset. Oma olotila on usein syynä, miksi hän raivoaa. Just tuo unohtelu on monta kertaa syynä suuttumiseen. Luokkaretkellä kuudennella hän katos Särkänniemeen, kun unohti ajankulun. Yksin hän siellä oli hortoillut, kun ketään ei olis vähempää voinut kiinnostaa pojan kans yhdessä kulkeminen. Poika oli ollut lemmenjoessa veneilemässä monta kertaa peräkkäin. Oli ollut niin hienoja kukkapenkkejä. Hoitaa kotonakin kukkia hyvin mielellään ja mokoma sai omaan liljapenkkiinsä ulkona komiammat kukat kuin minä
Eilen raivottiin kadonneesta sisäpelikengästä. Ei se hukassa ollut. Oli vain omalla paikallaan kaapissa. Toinen lojui lattialla pyykkiläjän alla ja sen kyllä löyti. Tuli mulle huutaan naama punaisena, että olen taas kerran piilottanut hänen kengän. En sanonut mitään, vaan nousin kutimeni vierestä ja menin avaamaan pojan kaapin oven ja näytin kenkää. En edelleenkään sanonut mitään, vaan otin kengän ja laitoin sen pojan käteen. Poistuin hiljaa takaisin sukkakutimen ääreen. Tuollaisessa tilanteesa olen huomannut parhaaksi olla hiljaa, kun ei hän kuitenkaan mitään hyödy saarnasta, ei kuuntele mitä puhun, eikä välttämättä suutuksissa ymmärrä yhtä ainutta sanaa. Tuosta meni puolituntia, niin tuli pyytämään anteeksi, kun ei tajunnut kaapista katsoa. Eihän siinä mitään voinut, kyyneleet vaan valu silmiin, kun hän tuli ja halasi anteeksi pyydellen. Tuota ei kovin usein ole tapahtunut. Voi kauhia, kun vieläkin silmät sumenee.
Olen minäkin saanut haistattelua kuulla. Alkuun se satutti, suututti ja loukkas. Enää en jaksa välittää. Sitä kuulee niin monesta suusta välillä, että olen kai puutunut. Kyllähän se ikävältä tuntuu, mutta en saa ajatella sitä kuitenkaan kovin "henkilökohtaiseksi" haistatteluksi. Meidän pian 14v tytöllä on ADHD, niin sieltähän sitä teksitä tulee välillä niin, että tekis mieli juosta vielä oman äidin kainaloon itkemään. Vaikka tytöllä onkin tuo, niin ei se hänen normaaliin tekemiseen vaikuta. Korkeintaan hänellä on sitä ylimääräistä virtaa tehdä kaikkea. Itsestään huolehtii jo hyvin ja toisistakin. ADHD vaikuttaa hänellä lähinnä koulussa osaamiseen ja vilkashan hän on. Kummankin vanhimman perään saa kyllä olla kattomassa, mutta pojan enemmän, ettei vaan sattuis taas jotain.
Mitä siihen siisteyteen tulee, niin pojan jälkeen autossa on aina jotain sotkua. En ymmärrä miten puolen tunnin automatkan jälkeen voi jäädä niin paljon jos jotakin autoon, että ihmetellä pitää. Mies on kans jo työnsäkkin puolesta tarkka autosta ja puunaa sitä kuin silmäteräänsä. Siitä hän ei todellakaan pidä, että auto sotketaan. Siitä on meillä muutama juttu tuokio pidetty. Mies kuitenkin ymmärtää pojan jutut, mutta ei silti pidä sotkemisesta. Kukapa sitten nauttisi siitä. Olen laittanut jonkun aikaa pojan kohdalle eteen tai taakse roskapussin, et ne mitä ikinä taskuista putoo, osuis pussiin. No, ainakin pussin viereen, mut jotain menee jo pussiinkin.
Kuten
yömamma sanoit, on todella helpottavaa kirjoittaa näistä asioista. Ei niitä voi kukaan ymmärtää, joilla ei itellä ole vastaavaa kokemusta. Toivon jaksamista myös
äiskä-71:lle. Muistan hyvin, kun poika oli saman ikäinen. Silloin tuntui maailma kaatuvan niskaan, kun mikään ei luistanut ja kommunikointi oli tosi vaikeaa.
Nautitaan luonnon värjäämästä syksystä ja yritetään muitaa, että emme ole ainoat, joilla on arki hivenen kirjavampaa kuin joillain toisilla. Saamme olla kuitenkin kiitollisia siitä, että meillä on vain tällainen vamma/ongelma jaksettavana. Paljon vaikeampiakin asioita monella on.
Kiitos, kun jaksatte kirjoitella
:flower: