Oi kultainen nuoruus
Kertokaa nyt jälkeenpäin mietittynä hulvattomia, mutta silloin niin vakavalta tuntuvia teini-iän päähänpistoja, ajatuksia ja tunnelmia!
Aloitan itse:
- Olin ihan varma että yläasteen ihastukseni, (jolle en koskaan sanaakaan jutellut) on Se Ainoa Oikea. Odotin jatkuvasti että hän vain huomaisi minut ja tulisi juttelemaan ja rakkaustarinamme voisi alkaa. Siitäkin huolimatta että en ikinä tehnyt mitään elettäkään josta hän olisi voinut tietää minun roihuavan tunteiden paloni. Ajattelin vaan että kyllähän sen nyt PITÄÄ tietää tulla minua iskemään vaikka olemme ihan eri luokillakin.
- Ihailin suuresti kapinallista kaveriani joka ryyppäsi ja rellesti, tupakoi ja varasteli. Lintsasi koulusta eikä ikinä tehnyt niinkuin häneltä pyydettiin ja joka antoi piupaut koululle ja kaikille aikuisille. Näin hänet voimakastahtoisena ja coolina menestyjänä ja toivoin että itselläni olisi rohkeutta olla samanlainen. Onneksi ei ollut, hänen elämänsä ei ole hääppöistä nykyään
- Nykyään naurattaa ajatellakin maailmankuvaani silloin 16-vuotiaana. Olin omasta mielestäni paljon kypsempi kuin muut, ajattelin laajemmin kuin kukaan muu, olin mielestäni nähnyt elämän nurjaa puolta enemmän kuin kukaan eikä kukaan koskaan ymmärtänyt minua. Pidin itseäni todellakin keskimääräistä syvällisempänä ja fiksumpana ihmisenä.
- Ja se teiniangsti! Ei hemmetti! Silloin kun elämä mätti niin se mätti raivoisalla voimalla. Tuntui että kukaan ei voi ymmärtää mikä tuska sielussani riipii, kuinka kurjaa on eloni ja mikään ei KOSKAAN tule olemaan hyvin!!
Huh huh. Onneksi nuo ajat on ohi ja niitä voi muistella häpeän ja naurunsekaisin tuntein! Silloin kun täytin 18 luulin että nyt elämäni parhaat päivät ovat ohi, kaikki kokemisen arvoinen on koettu ja jäljellä on pelkkää harmautta ja tylsyyttä. Voi miten väärässä olin... Vuosi vuodelta elämä on tarjonnut enemmän ja enemmän, käy jännittävämmäksi ja kiehtovammaksi kuin koskaan. Teini-ikäisenä luulin nähneeni kaiken ja nyt kolmikymppisenä tuntuu etten ole vielä nähnyt tai kokenut kuin murto-osan!
Teidän vuoronne!
Aloitan itse:
- Olin ihan varma että yläasteen ihastukseni, (jolle en koskaan sanaakaan jutellut) on Se Ainoa Oikea. Odotin jatkuvasti että hän vain huomaisi minut ja tulisi juttelemaan ja rakkaustarinamme voisi alkaa. Siitäkin huolimatta että en ikinä tehnyt mitään elettäkään josta hän olisi voinut tietää minun roihuavan tunteiden paloni. Ajattelin vaan että kyllähän sen nyt PITÄÄ tietää tulla minua iskemään vaikka olemme ihan eri luokillakin.
- Ihailin suuresti kapinallista kaveriani joka ryyppäsi ja rellesti, tupakoi ja varasteli. Lintsasi koulusta eikä ikinä tehnyt niinkuin häneltä pyydettiin ja joka antoi piupaut koululle ja kaikille aikuisille. Näin hänet voimakastahtoisena ja coolina menestyjänä ja toivoin että itselläni olisi rohkeutta olla samanlainen. Onneksi ei ollut, hänen elämänsä ei ole hääppöistä nykyään
- Nykyään naurattaa ajatellakin maailmankuvaani silloin 16-vuotiaana. Olin omasta mielestäni paljon kypsempi kuin muut, ajattelin laajemmin kuin kukaan muu, olin mielestäni nähnyt elämän nurjaa puolta enemmän kuin kukaan eikä kukaan koskaan ymmärtänyt minua. Pidin itseäni todellakin keskimääräistä syvällisempänä ja fiksumpana ihmisenä.
- Ja se teiniangsti! Ei hemmetti! Silloin kun elämä mätti niin se mätti raivoisalla voimalla. Tuntui että kukaan ei voi ymmärtää mikä tuska sielussani riipii, kuinka kurjaa on eloni ja mikään ei KOSKAAN tule olemaan hyvin!!
Huh huh. Onneksi nuo ajat on ohi ja niitä voi muistella häpeän ja naurunsekaisin tuntein! Silloin kun täytin 18 luulin että nyt elämäni parhaat päivät ovat ohi, kaikki kokemisen arvoinen on koettu ja jäljellä on pelkkää harmautta ja tylsyyttä. Voi miten väärässä olin... Vuosi vuodelta elämä on tarjonnut enemmän ja enemmän, käy jännittävämmäksi ja kiehtovammaksi kuin koskaan. Teini-ikäisenä luulin nähneeni kaiken ja nyt kolmikymppisenä tuntuu etten ole vielä nähnyt tai kokenut kuin murto-osan!
Teidän vuoronne!
