Teenkö nyt kovin kovin väärin?

["Squeeze"]

Tilanne siis se, että mieheni vakavasti aivosairas. Sairaus etenee rajusti, vielä asuu kanssamme kotona, teidä sitten kuinka kauan. Ajoittain tietää kuka minä olen, välillä luulee siskokseen, hoitajakseen... Eli kuten arvaatte, mitään avioliittoon liittyvää (edes mitään läheisyyttä) ei ole ollut kuukausiin. Enkä nyt tarkoita seksiä tms, vaan ihan naisen huomioimista, sanallista esim. Rakastan miestäni todellakin, mutta tuollainen sairaus muuttaa ihmisen persoonallisuutta rajusti, eli hän ei ole enää edes perusluonteeltaan sama mies. Tätä on siis jatkunut kokonaisuudessaan vuoden, rajumpaa tilaa puolisen vuotta.

Nyt eilen sitten "löysin" itseni chatista, chattailemästä miesten kanssa. En siis missään seuran haku palstalla, vaan ihan yleisesti. Tiedän hakevani sieltä vain juttu kaveria, en edes live sellaista, vaan sitä mitä kukin nainen edes joskus kaipaa, huomiota. Teen asian myös selväksi chattaileville miehille. Mutta siis onko tämä väärin? Mieheni ei tiedä asiasta ja vaikka tietäisi, ei ymmärtäisi. Hän siis on todella vähän enää tässä tilanteessa mukana, eli elää muussa maailmassa, esim. telkkarin ohjelmien maailmassa jne. Mutta onko tämä väärin?
Rakastan miestäni, eikä mieleeni tulisi edes ajatella että en hänestä huolehtisi, niin kauan kun siihen itse kykenen, laitoshoitokin odottaa "oven takana". Tämä on todella rankkaa, viime päivinä olen sen tajunnut että mies ei todellakaan ole sama, enää lainkaan. Mutta silti, minä rakastan sitä miestä joka siellä jossain sisällä on piilossa ja pelkään sen menetystä. Mutta silti, kaipaan huomiota.

 

[astrolabe]

Et tee mielestäni väärin. Katsopa sellainen leffa kuin Away from Her (tosin tässä suhde on sen aivosairaan ja toisen laitoshoidokin välillä ja miehen tuntemuksia siitä sitten). Jos se ulkoatuleva huomio auttaa sinua jaksamaan arjessa omaishoitajana niin minusta se on parempi kuin se vaihtoehto, että väsyt ja miehesi jää vaille läsnäoloasi ja rakkauttasi.

 

[rockyroad]

:hug: Voimia raskaaseen tilanteeseen!

Et tee mun mielestä väärin.

 

[Christina Death]

eihän tossa mitään väärää ole :hug:

 

["lintu"]

Et tee väärin. Ajatteleppa tilanne niin päin että sinä sairastuisit noin, vakavasti ja niin että persoonallisuutesi katoaa. Mitä toivoisit rakkaimmallesi? Itse ainakin ajattelen niin että haluan rakkaampani jatkavan elämäänsä, mahdollisimman onnellisena, jonkun toisen kanssa. Koska minä en ole enää siihen kykenevä, en voi antaa enää hänelle sitä onnea minkä hän ansaitsee.

ymmärrän toki että mietityttää. Tämä on aihe joka on tavallaan tabu. Minun sedän ensimmäinen vaimo sairastui MS-tautiin. Viimeiset vuodet hän ei enää tuntenut oikeastaan ketään, hyvä kun pystyi hereilläkään olemaan putkeen 30 minuuttia. Kun sedän vaimo oli ollut jo liki vuoden sairaalasa (setäni kävi siellä päivittäin) setäni törmäsi nuoruuden rakkauteensa. He aloittivat suhteen - auta armias miten suku tätä kauhisteli. Setäni edelleen ävi päivittäin vaimonsa luona. Hoiti, toi kotiin juhlapyhinä jne. Uskon että hän jaksoikin apremmin hoitaa vaimoaan kun sai uudelta naisystävältään tukea, lohtua ja läheisyyttä. Mutta voi sitä kauhistelun määrää =( No sedän vaimo kuoli, he siis olivat naimisissa kokoajan, alkoi sukukin hiljalleen käsittää tapahtunutta. Nyt tuosta on 7 vuotta. Setäni on naimisissa nyt tämän "uuden" naisen kanssa ja he elävät todella onnellista elämää.

En ymmärrä miksi tälläisen ymmätäminen on niin kovin vaikeaa? Kun sairaus on sellainen että se johtaa vääjäämättä kuolemaan, ja vaikuttaa aivoihin niin että asianosainen muuttuu rumasti sanottuna hiljalleen vihannekseksi. Asian voi tehdä tyylikäästi ja kauniisti. JA kun meidän, jotka tälle puolelle rajaa jäämme, on vaan pakko jatkaa elämää.

 

[astrolabe]

[QUOTE="lintu";26611040] Asian voi tehdä tyylikäästi ja kauniisti. JA kun meidän, jotka tälle puolelle rajaa jäämme, on vaan pakko jatkaa elämää.[/QUOTE]

Ehkä se on se omistamisen halu, tavallaan? Suku ottaa sen, kun sairastunut ei itse voi? Myönnän itsekin, että näin ajateltuna tietysti sitä toivoisi omalle miehelleen parasta ja jatkoa elämään, mutta itsekkäästi toisaalta vaikea olla altruistinen; enhän mie siinä tilanteessa mitään ymmärtäis mutta näin teoriatasolla ajatus kylmää minua. :ashamed:

Aapee, varmasti herättää monenlaisia tunteita, mutta sie varmasti tiedät, että teitin entinenlainen suhde on mennyttä ja hoivasuhde on eri asia. Minusta teet arvokasta työtä ja nostan sinulle hattua. Sinulla on suuri sydän, sanovat muut mitä tahansa. Toivotan hyvää kesänjatkoa teille.

 

[lucifer]

niin kauan kuin aviopuoliso on aviopuoliso, tuo on väärin. sitten kun olet eronnut tai leski tuo on hyväksyttävää.

 

[viisikymppinen isoäiti]

olen sitä mieltä, että et tee väärin, niin kauan kuin se pysyy noissa rajoissa. mutta sitten jos lähdet hakemaan seksisuhdetta ja toteutat sen livenä, niin se on minusta jo väärin.

 

[Blue]

Mä hyväksyn tekosi täysin.

Mä hyväksyisin jopa seksisuhteen jos miehesi sinnittelisi vielä pitkään sairautensa kanssa.

Mä en missään nimessä eroasisi miehestäni moisessa tilanteessa. Mutta fakta on se että kovin pitkään voi elää ilman läheisyyttä, seksiä yms avioliittoon kuuluvia asioita. Ihan niin kuin tuossa yhdessä esimerkissä niin hoitaisin mieheni rakkaudella lopuun asti, mutta jotta jaksaisin sen niin minunkin pitäisi saada elää, ei olla elävä kuori jolla ei ole tunteita.

 

["a p"]

Kiitos kaikille, voimia tässä tarvitaan. Seksisuhdetta en ole hakemassa, en edes mitään live tapaamisia, kuten jo aiemmin sanoin. Sen verran on minullakin järkeä tässä tilanteessa, että jos itse olisin vastaavassa tilassa kuin mieheni, en sitä haluaisi. Mieheni on realisti ja aina olemme puhuneet asioista niin ettei mikään täällä ole pysyvää. Hän on suoraan sanonut, että kun hän poistuu en saa jäädä yksin, mutta nythän sen aika ei vielä ole. Haen sieltä chatistä ihan vaan juttuseuraa, sillä sitä ei kotona ole saatavilla. Kotoa on vaikea poistua ja saada ystävistä seuraa, sillä en voi miestäni jättää ja yhdessä lähteminen on iso operaatio sinänsä. Ja kuten sanottu, kyllä sitä nuorena naisena kaipaa positiivista huomiota, kun nyt kaikki muu huomio kohdistuu mieheeni ja hänen sairauteensa ja siihen liitännäisiin asioihin. Joskus on kiva "jutella" vain minusta ja unohtaa edes siksi pieneksi hetkeksi tämä arjen rankkuus.

 

[One large coffee to go]

Et tee mitään väärää, ihminenhän sinäkin olet eikä miehellesikään ole mitään hyötyä siitä jos muuttuisit raskaassa tilanteessa pikkuhiljaa zombieksi...

(Jos itse joutuisin tuollaisen sairauden kohteeksi, minulla ei olisi mitään sitä vastaan että puoliso hakisi keskustelukumppania, läheisyyttä tai seksiä jostain muualta. Etenkin jos hän yhä pysyisi rinnallani ja huolehtisi minusta. En osaa ajatella että se olisi jotenkin minulta pois enää siinä vaiheessa. Tiedän kyllä että tämä on enemmistön mielestä väärä mielipide.)

 

["lintu"]

Ehkä se on se omistamisen halu, tavallaan? Suku ottaa sen, kun sairastunut ei itse voi? Myönnän itsekin, että näin ajateltuna tietysti sitä toivoisi omalle miehelleen parasta ja jatkoa elämään, mutta itsekkäästi toisaalta vaikea olla altruistinen; enhän mie siinä tilanteessa mitään ymmärtäis mutta näin teoriatasolla ajatus kylmää minua. :ashamed:

Aapee, varmasti herättää monenlaisia tunteita, mutta sie varmasti tiedät, että teitin entinenlainen suhde on mennyttä ja hoivasuhde on eri asia. Minusta teet arvokasta työtä ja nostan sinulle hattua. Sinulla on suuri sydän, sanovat muut mitä tahansa. Toivotan hyvää kesänjatkoa teille.

Kun itse seurasi tuollaisen tilanteen läheltä - niin en voi kauniinpaa ajatella. Kasvoin silloin itsekin tuon kaltaisen, toki hyvin luonnollisen, itsekyyden yläpuolelle. Miettimään todella mitä toivoisin omalle puolisolleni jos ja kun katoaisin tästä maailmasta hiljaa pois. Hän on niin rakas, ja minä olisin sillä hetkellä hänelle "työmaa" jota hän rakkaudesta minua kohtaa hoitaa.Toivoisin että joku hoitaisi häntä. Pitäisi huolen että hän voi hetken kotona hengähtää,tulla sairaalasta kotiin jossa odottaa syli ja kuuntelevat korvat. Ihminen joka kuulee ne itkut. Ettei rakkaimpani tarvitse olla yksin. Toki, meillä on myös lapset. Mutta sairatumiseni olisi heillekin varvasti vaikea paikka, eikä heidän tehtävä ole yksin olla isänsä tukijakkarana. Vaikka kuinka olisimme naimisissa - hyväksyisin tuon.

 

["lintu"]

(Jos itse joutuisin tuollaisen sairauden kohteeksi, minulla ei olisi mitään sitä vastaan että puoliso hakisi keskustelukumppania, läheisyyttä tai seksiä jostain muualta. Etenkin jos hän yhä pysyisi rinnallani ja huolehtisi minusta. En osaa ajatella että se olisi jotenkin minulta pois enää siinä vaiheessa. Tiedän kyllä että tämä on enemmistön mielestä väärä mielipide.)

Ei minusta ole väärä mielipide. Tämä on vaan aihe jota moni ei halua pohjimmiltaa ajatella. Ja siksi ensimmäinen mielipide tuntuu aina olevan: Väärin, ei saa puolisoa pettä, no matter what.

Itse taas mietin niinpäin, jos minä olen taakka puolisolleni sairauden vuoksi joa on syönnyt tajuntani,miksi hän ei olisi oikeutettu onnen hippuseen? Ei minun vuokseni koko elämää tarvitse uhrata, tai sitä aikaa kun odottaa että hiivun hiljaa hautaan. Tiedän että olen ollut tärkeä, silloin kun olin minä. Ja hoivaaminen loppuun saakka kertoo suuresta rakkaudesta. Mutta ei sitä yksin tarvitse jaksaa.

 

["minttu"]

olen sitä mieltä, että et tee väärin, niin kauan kuin se pysyy noissa rajoissa. mutta sitten jos lähdet hakemaan seksisuhdetta ja toteutat sen livenä, niin se on minusta jo väärin.

Miksi on väärin? Mikä saa kokemaan asian niin että se on väärin, jos toinen ei kertakaikkisesti enää ymmärrä maailmasta mitään? Enkä nyt tarkoita tätä pahalla, vaan siksi että haluaisin kuulla perusteet tuon ajatuksen väärin takaa.

 

[try]

Itse olen sitä mieltä että tuo on väärin. Ja se on minun mielipiteeni. Itse teet päätöksesi. Ja en kuitenkaan tuomitse, vaikka samaa mieltä en olekaan. Minä en voisi tehdä nuin. SE että miehesi saattaa elää enä vain vuoden/pari. Onko se liian paljon? Puhe seuraa saisin ihan läheisiltäni. Sen kaiken huomion hakeminen on sitten joskus myöhemmin. En itse saisi rauhaa jos ajattelisin nuin omia tarpeitani...minä uhrautuisin. Ja ihan takuulla se olisi raskasta, mutta ajattelen että kaiken sen arvoista.

En ole sinua mikään tuomitsemaan. Mutta saa kai täällä esittää eriäviäkin mielipiteitä? Mutta eihän tuo ole niin paha kuin pettäminen. Tällaista nähnyt ihan lähisukulaisen elämässä, kun sairastui parantumattomasti.

 

["a p"]

Itse olen sitä mieltä että tuo on väärin. Ja se on minun mielipiteeni. Itse teet päätöksesi. Ja en kuitenkaan tuomitse, vaikka samaa mieltä en olekaan. Minä en voisi tehdä nuin. SE että miehesi saattaa elää enä vain vuoden/pari. Onko se liian paljon? Puhe seuraa saisin ihan läheisiltäni. Sen kaiken huomion hakeminen on sitten joskus myöhemmin. En itse saisi rauhaa jos ajattelisin nuin omia tarpeitani...minä uhrautuisin. Ja ihan takuulla se olisi raskasta, mutta ajattelen että kaiken sen arvoista.

En ole sinua mikään tuomitsemaan. Mutta saa kai täällä esittää eriäviäkin mielipiteitä? Mutta eihän tuo ole niin paha kuin pettäminen. Tällaista nähnyt ihan lähisukulaisen elämässä, kun sairastui parantumattomasti.

Juu, saa esittää kaikenlaisia mielipiteitä. Mieheni ei todennäköisesti elä enää edes vuottakaan ja se ei ole paljon se. Mutta kun olen viimeisen vuoden olen ajatellut vain muiden tarpeita, eikä kukaan ajattele minun tarpeitani, niin tuntuu että jostain kaipaa tukea. Läheisistä keskusteluapua, kyllä, mutta kun hekin ajattelevat vain aina järjellä, miten hoitaa, mitä tehdä, kuka tekee, mitä tekee. Kukaan ei kysy kuinka minä voin, kuinka minä jaksan. Jaksanhan minä, pakkohan se on. Mutta kun olet kiinni 24/7 samassa ihmisessä, hoidat paikasta toiseen siirtymiset, annat kaiken valmiina eteen, niin joskus haluaa huokaista ja saada itse sitä huomiota. Kyllä, tämä kaikki hoitaminen on sen arvoista, kuten sanottu rakastan miestäni todellakin yhä. Rakastan niitä hetkiä kun joskus harvoin hänen silmissään pilkahtaa se sama mies johon rakastuin. Vaikeinta tässä onkin se, että tiedän etten kauaa pysty häntä kotona hoitamaan. Ja vaikka sitten se hetki koittaa etten kotona pysty hoitamaan, niin rakastan häntä silti, silti hän on mieheni, se jonka kanssa rakkaudesta avioiduin.

 

[FreezeCat]

:hug:....voi teitä kahta...

Ei. Et todellakaan tee mitään väärin tuossa elämäntilanteessasi. Päinvastoin, mun mielestä ajattelet kypsästi tilannetta - huolehdit omasta jaksamisestasi ja henkisistävoimavaroistasi, joita todellakin kysytään..

Hyvänen aika, elä! On sinulla oltava henkireikiä ns. muuhun maailmaan, elämään, tuossa raskaassa omaishoitajuudessasi. Eikä tuossa, että haet juttuseuraa, ole edes mitään tuomittavaakaan - onhan ihmisillä muutenkin kaverisuhteita, vaikka parisuhteessa olisivatkin. Tosin, en mä pahana näkisi sitäkään, jos vaikka hakisitkin raskaan arjen rinnalle intiimisuhdettakin...

En voi edes kuvitella sinun tilannettasi. Voin vain olettaa kuinka tuskallista se on teille molemmille: miehellesi selväjärkisinä hetkinä huomata, mitä onkaan menettämässä - sinut, teidän kahden rakkauden ja yhteiselon.. - ja sinulle kaiken sen suuren luopumisen ja ikäväntunteen keskellä..

Voimia, paljon voimia sinulle. Älä hukuta itseäsi, vaan muista elää. Kuitenkin.

 

["a p"]

:hug:....voi teitä kahta...

Ei. Et todellakaan tee mitään väärin tuossa elämäntilanteessasi. Päinvastoin, mun mielestä ajattelet kypsästi tilannetta - huolehdit omasta jaksamisestasi ja henkisistävoimavaroistasi, joita todellakin kysytään..

Hyvänen aika, elä! On sinulla oltava henkireikiä ns. muuhun maailmaan, elämään, tuossa raskaassa omaishoitajuudessasi. Eikä tuossa, että haet juttuseuraa, ole edes mitään tuomittavaakaan - onhan ihmisillä muutenkin kaverisuhteita, vaikka parisuhteessa olisivatkin. Tosin, en mä pahana näkisi sitäkään, jos vaikka hakisitkin raskaan arjen rinnalle intiimisuhdettakin...

En voi edes kuvitella sinun tilannettasi. Voin vain olettaa kuinka tuskallista se on teille molemmille: miehellesi selväjärkisinä hetkinä huomata, mitä onkaan menettämässä - sinut, teidän kahden rakkauden ja yhteiselon.. - ja sinulle kaiken sen suuren luopumisen ja ikäväntunteen keskellä..

Voimia, paljon voimia sinulle. Älä hukuta itseäsi, vaan muista elää. Kuitenkin.

Kiitos kauniista sanoista!

En tiedä paljoako mieheni oikeastaan enää ymmärtää, mutta selkeästi hän myös nauttii hetkistä joissa sitä läheisyyttä on. Vaikkakin sitä on vähän, mutta toisiaan halaamme ja istun sohvalla hänen kainalossaan. Ne on niitä onnen hetkiä, kun ei tarvitse muistaa että toinen on sairas, siinä hiljaisuudessa, puhumattomuuden hetkessä. Yhdessä katsotaan telkkaria ja vaan ollaan. Niitä hetkiä on harvoin, mutta ne ovat kultaakin kalliimpia juuri nyt, niitä viimeisiä hetkiä yhdessä, todellakin.