Te kenellä todettu synnytyksen jälkeinen masennus

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Cassyput
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Ei todettu huomasin sen itse. En jaksanut hoitaa vauvaa yhtään, ulos en jaksanut lähteä, suihkuun menokin tuntui vastenmieliseltä, mikään ei kiinnostanut. Tässä yleisemmät.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Vieras:
Ei todettu huomasin sen itse. En jaksanut hoitaa vauvaa yhtään, ulos en jaksanut lähteä, suihkuun menokin tuntui vastenmieliseltä, mikään ei kiinnostanut. Tässä yleisemmät.

Kuulisin mielelläni, että miten toivuit. Aika hoiti?
 
Aika hoiti tehtävänsä ja kävin neuvolassakin juttelemassa mut ei siitä ollut mitään apua. En liikkunut kotoa moneen viikkoon mihinkään, mies kävi kaupassa ym. Vauvan hoito oli silti minun vastuulla. Ja meillä oli koliikkivauva, joten se vaikutti myös masennukseen. En ymmärtänyt kuinka ystävälläni oli mukavaa vauvansa kanssa ja itseä inhotti kaikki.
 
Mulla tuli ihme pelkotiloja, kaipa enimmäkseen pelkäsin että kuolen ja vauva jää ilman äitiä. Siitäpä sainkin sitten kehittettyä oikein hyvän sairauksien pelon itselleni. En sen jälkeen pystynyt pääsemään ajatuksistani eroon. En edes tajunnut olevani masentunut vaan luulin oikeasti olevani fyysisesti sairas. Ja olihan mulla kaikkia "fyysisiä" oireita.

Kävin terapiassa vuoden ja lääkitystä käytin myös. Vieläkään en ole ennallaan ja tuskin palaan ennalleen. Aikaa tuosta siis 6v.
 
Minulla oli jatkuva väsymys, vaikka kohtuullisesti sainkin nukuttua. Hoitaminen tuntui tosi konemaiselta ja pakonomaisena. Välillä tuli aika hurjiakin ajatuksia mieleen ja en oikein jaksanut olla kiinnostunut mistään.. Jossain vaiheessa tajusin, että kyllä äitiyden pitäisi tuntua edes joltain. Kun mikään ei oikein tuntunut miltään, ei edes se lapsi :(

Tein netissä masennustestejä ja aika hurjia tuloksiahan sieltä tuli. Pikkuhiljaa aloin puhumaan neuvolassa asiasta ja sain sitten puhelinnumeron perheneuvolan psykologille. Oli tuntunut jo aika kauan ihan kamalalta ja tajusin, että lapseni tarvitsee parempaa äitiä ja itkien ja täristen sain soitettua sille psykiatrille.

Kävin hänen juttusillaan useamman kerran, mutta en kokenut siitä olevan hyötyä kun henkilökemiat ei oikein kohdanneet. Juttelin vielä neuvolassa asiasta, (tuli uusi neukkutäti, jolle oli paljon luontevampaa avautua kuin edelliselle) ja sain sitten ihan lähetteen lääkärin arviointia varten. Lääkäri sitten ohjasi minut psykiatrisen avohoidon puolelle (tuo psykiatrinen avohoito kuulostaa kamalammalta kuin se todellisuudessa onkaan) jossa sitten aloin juttelemaan psyk. sairaanhoitajan kanssa ja lopulta päädyttiin lääkitykseen matalalla annoksella tukemaan sitä keskusteluavun vastaanottamista.

Koin tuon jälkimmäisen keskustelun + lääkityksen äärimäisen hyväksi tavaksi ja oli minulle paljon hyötyä :)

Millaisia oireita sinulla on? Ilmeisesti epäilet kärsiväsi masennuksesta kun siitä kyselet...?
 
Mua pelotti jäädä vauvan kanssa kaksin, pelkäsin muutenkin vauvaa ja sen "vaatimuksia"(meillä oli koliikkivauva). Itkin jatkuvasti, surin myös miten olin pilannut mieheni elämän haluamalla lapsen. Päässäni takoi vain ajatus "mä en kestä-mä en kestä". En nukkunut öisin, saatoin valvoa koko yön vaikka vauva ei herännyt kertaakaan.

Hakeuduin itse lääkärille. Ensimmäinen lääkäri totesi, että jaksa nyt vaan, tuo kuuluu asiaan kun on vasta synnyttänyt ja se menee ajan kanssa ohitse. En tyytynyt vastaukseen, koska tiesin etten oikeasti kestä enää montaa päivää... Varasin ajan psykologille, äiti jolla on pieni vauva pääsee jonon ohi ja heti hoitoon, koska tilanne voi olla tosi vakava. Minulla oli keskivaikea masennus. Sain lääkityksen, se tehosi muutamassa päivässä pahimpaan oloon. Söin lääkkeitä vajaan vuoden, nyt olen täysin terve. Kävin jonkin aikaa psykologilla keskustelemassa, vauvan koliikki loppui 4kk iässä, totuin siihen että elämäni muuttui vauvan tulon jälkeen, ja toisaalta nyt kun lapsi on isompi niin sitä omaa elämään saa hiukan takaisin.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Cassyput:
Alkuperäinen kirjoittaja toinen vieras:
Millaisia oireita sinulla on? Ilmeisesti epäilet kärsiväsi masennuksesta kun siitä kyselet...?

En edes tiedä mistä aloittaisin.

Jos jaksat edes jostain aloittaa, niin helpottaa edes hetkeksi että saa vähän purettua jonnekkin... Ja aluksi voi olla helpompi ihan vain kirjoittaa. Mutta siitä se lähtee, että itse tiedostaa, ettei kaikki ole hyvin ja on valmis hakemaan ja vastaanottamaan apua :)

Halaus ja voimia!
 
Alkuperäinen kirjoittaja toinen vieras:
Alkuperäinen kirjoittaja Cassyput:
Alkuperäinen kirjoittaja toinen vieras:
Millaisia oireita sinulla on? Ilmeisesti epäilet kärsiväsi masennuksesta kun siitä kyselet...?

En edes tiedä mistä aloittaisin.

Jos jaksat edes jostain aloittaa, niin helpottaa edes hetkeksi että saa vähän purettua jonnekkin... Ja aluksi voi olla helpompi ihan vain kirjoittaa. Mutta siitä se lähtee, että itse tiedostaa, ettei kaikki ole hyvin ja on valmis hakemaan ja vastaanottamaan apua :)

Halaus ja voimia!

Olen käynyt kahdesti psykologilla tästä, ja muutenkin olen semmoinen ihminen että haen aina erilaista ammattiapua erilaisiin ongelmiin. Että sikäli ei mtn akuuttia hätää.

Mutta kun mä en vaan jaksa enää. En jaksa poistua kotoa yksin, kun sitten mulla on aina kauhea kiire takaisin. Ruoka jää tekemättä ja tiskikone tyhjentämättä kun mä en jaksa, mies sitten tekee töistä tultuaan osan. Haluaisin vain maata sohvalla, lukea kirjaa ja syödä karkkia. Kaikki muu on niin raskasta ja vaativaa.

Kesällä syntynyt kuopus itki elämänsä pari-kolme ensimmäistä kk, sen jälkeen se on ollut ok, mutta musta tuntuu etten oo oikein toipunut siitä. Me ollaan jouduttu muuttamaan kolme kertaa kuopuksen syntymän jälkeen, kun rakennetaan. Myytiin oma, ja sitten ensimmäinen tilapäiskämppä myytiin alta. Tää toinen muutto oli nyt se joka jotenkin työnsi mut rajan yli.

En jaksa lähtee noiden lasten kanssa mihinkään, kun se on jotenkin niin kauheen työlästä. Toisaalta pinna kiristyy vain kotona ollessa ihan hulluna. En jaksa esikoisen laajamittaisia syömisongelmia, vaan menetän hermoni ruokailutilanteessa joka pahentaa ongelmaa entisestään. En yhtään jaksais kun ne on molemmat nyt muuton jälkeen nukkuneet päivisin huonosti. Olen koko ajan valmiustilassa, silloinkin harvoin kun saan hetken hengähdystauon.

Mun ihana mieskin vaan ärsyttää ja jotenkin... ällöttää? Aivan outoa.

Niin.
 
Minä huomasin sen itse ja hakeuduin hoitoon.
Olin väsynyt, niin väsynyt että tein vain juuri sen mitä oli pakko. Esim. isommalle (3v) laitoin videot päälle aamulla, itse torkuin sohvalla. En pukenut koko päivässä päälle jos ei ollut pakko, eli ei ollut mitään menoa. Lapsille tein jotain mahdollisimman helppoa ruokaa, ja mies teki usein valmiiksi jo seuraavankin päivän ruuat illalla, joten lämmitin mikrossa.
Nukuin kun lapset nukkuivat päiväunet. Päiväunien jälkeen oltiin hereillä mutta en jaksanut tehdä mitään - istuin koneella.
Ja itkin. Itkin illalla itseni uneen ja itkin aamulla kun heräsin. Itkin kun imetin ja itkin kun istuin koneella.
 
Onneksi olet jo psykologin juttusilla käynyt, kuulostaa kyllä synnytyksen jälkeiseltä uupumukselta nyt ainakin.
Ja onhan teille ilmeisesti paljon tapahtunutkin lyhyessä ajassa, että ei sinänsä mikään ihme , joskus ne voimat vaan loppuvat, vaikka kuinka ajattelisi muuta.
Itselläni oli vähän vastaavaa mutta aika ja läheiset auttoivat, otin omaa aikaa ja osasin höllätä itselleni asettamiani vaatimuksia.
Toivottavasti myös sinä ap saat apua tilanteeseesi!
 
Ja ne pelot että minä kuolen tai mies kuolee tai vauva kuolee tai vanhempi lapsi - ne johtuivat masennuksesta ja samalla ruokkivat sitä - itkeminen vie aivan järkyttävän paljon energiaa.

Onneksi tosiaan hakeuduin hoitoon. Sain lääkityksen heti ja keskusteluapua aika pian. Masennustani hoidettiin 2 vuotta avohoidossa ja sen aikana käytiin läpi oma vaikea äiti-suhteeni. Pääsin lopulta jaloilleni ja löysin kadonneen itsetuntoni: minun tarvitsee olla vain riittävän hyvä äiti - täydellistä ei ole olemassakaan :)
 
Joo toi kuolemanpelko on yks. Mietin tässä päivänä eräänä minkälaiset muistokirjoitukset mun lapset sais.. Oksettavaa. Että en mä ainakaan kovin hyvin voi.

Toi perfektionismi on mun ongelma todellakin. En vain käytännössä ymmärrä mitä on riittävän hyvä. Että tahallaan perseilee vai?
 
Alkuperäinen kirjoittaja Cassyput:
Joo toi kuolemanpelko on yks. Mietin tässä päivänä eräänä minkälaiset muistokirjoitukset mun lapset sais.. Oksettavaa. Että en mä ainakaan kovin hyvin voi.

Toi perfektionismi on mun ongelma todellakin. En vain käytännössä ymmärrä mitä on riittävän hyvä. Että tahallaan perseilee vai?

Siis opin ymmärtämään edes jollain tasolla sen että vaikka kaikkensa tekee niin äitiydessä epäonnistuu aivan varmasti (omasta mielestään), en koskaan tule täyttämään omia vaatimuksiani äitiydestä. Eli vaikka monessa muussa pyrinkin täydellisyyteen, ja voin olla tyytyväinen siihen että olen tehnyt parhaani, niin äitiyden kanssa asia on toisin: vaikka kuinka tekisi parhaansa niin jatkuvasti kokee epäonnistumisia äitiydessä. Ja se etten enää vertaile itseäni yleisiin käytäntöihin tai muihin tuttuihin = täydellisyyskriteerihin.
Esim. Jos olen väsynyt minun ei tarvitse jaksaa ulkoilla lasten kanssa joka päivä - lapset ei siihen kuole, eivätkä ne ole heitteillä sen vuoksi etten istu heidän kanssaan hiekkalaatikolla. Vaikka hyvät (täydelliset) äidit tämän tekeekin, minun ei tarvitse jos en jaksa. Riittävän hyvä äiti huolehtii lastensa perustarpeista - syöminen, puhtaus jne. ei tarvitse koko ajan ajatella pitäisi sitä ja pitäisi tätä, jotta olisi hyvä äiti - vähempikin riittää.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Cassyput:
Miten oireili? Miten hoidettiin? Kerro toki muutakin jos jaksat/haluat.

:/

Oireili niin että saatoin kattoa imettäessäni telkkaria ilman että mitä siinä tapahtu,kaadoin tuttipulloon maidon sijasta mehua jne.Olin tosin myös univelkainen samaan aikaan,ekat 3kk meni huonoilla yöunilla vauvan kans.
Mikään ei kiinnostanut,mihinkään en pystynyt lähtemään ja tuntui koko ajan että olen huono äiti.En halunnut sosiaalisia tilanteita enkä varsinkaan että mies olisi tullut kysymään jotain tai koskenut minuun.

Terkkari teki masennustestin,todettiin lievä synnytyksen jälkeinen masennus.Ei hoidettu mitenkään erityisemmin.Lisäsin koiran kans ulkoilua ja sosiaalisia kontakteja,puhuin ongelmistani.Vaiva lähti. :)
 
Alkuperäinen kirjoittaja Cassyput:
Joo-o... Kai mä jotenkin pelkään että jos annan periksi tuommoisille ajatuksille, en sitten käy niiden kanssa ulkona enää ollenkaan. Käyttääkseni tota sun esimerkkiä.

Mutta muutaman keskustelun jälkeen psykologini sai rohkaistua minut käymään perhekerhoissa ym. sosialisoitumaan uudelleen, koska masennuksen aikana hajoilin 4 seinän sisällä. Ja kun pääsin rutiineihin kiinni, niin "pakotin" itseni pitämään kiinni niistä. Joka viikko kävin kaksi kertaa viikossa kerhoissa, tutustuin uusiin ihmisiin, jotka ei tienneet masennuksestani mitään, ja se oli erittäin tervehdyttävää että kävin siellä, auttoi toipumaan. Ja minä halusin toipua.
Tietysti lääkityskin auttoi, mutta tärkeintä oli se että minulle opetettiin miten asettaa uusia, sopivia (ei liian haasteellisia) tavoitteita elämääni. Pystyin kokemaan onnistumisen riemua pienemmistä asioista, ja silloin kun en itse nähnyt onnistumisiani niin psykologini kertoi minulle niistä. Pystyin alkamaan taas luottaa siihen jossain aina onnistuinkin.
 
Jos joskus jaksan raahautua johonkin kerhoon, niin koko päivä on ihan sekasin kun ne on aina vauvan uniaikaan. Sitten se ei nuku ollenkaan. Esim. eilen aamupäiväisen muskarin jälkeen koko päivän unisaldo 1,5h. Huoh.
 
Mutta sinullakaan ei ole mihinkään kiire - tee niinkuin itsestäsi hyvältä tuntuu. Ole oman elämäsi herra. Jos päivärytmeihinne sopii kotona oleilu, niin olkaa kotona - hyvillä mielin. Jos taas tuntuu että tahdotte lähteä johonkin niin lähtekää. Jos se sekoittaa unirytmit, niin koita itsekin nukkua, tai edes hieman levätä, silloin kun vauva nukkuu. Elä hetkessä, ja koita nauttia siitä vauva-ajasta. Minulta meni koliikki-kuopuksen kaksi ensimmäistä vuotta täysin ohi: en muista ensimmäistä hymyä, en ensimmäistä hammasta, en ensiaskelia - en yhtään mitään, koska olin silloin masentunut.
 

Yhteistyössä