Te, jotka olette tukistaneet / läpsäisseet lapsianne

[mammis]

Minkä ikäiselle olette sen tehneet ja miten lapsi on reagoinut? Miten olette jälkikäteen selittäneet asian? Mä nimittäin hermostuin tänäiltana ton 3,5veen kikkailuun ja viimein kun oli nousemassa viidettäkymmenettä kertaa sängystään ylös, niin sanoin sille aika napakasti, että nyt se perkeleen pää tyynyyn ja tuuppasin sitä otsasta niin, että kellahti takaisin selälleen. En siis tuupannut kovaa missään nimessä eikä häneen varmastikaan sattunut. Mutta se ilme! Näen sen vieläkin verkkokalvoillani. Sen hämmästyneen, loukkaantuneen ilmeen kun hän katsoo mua silmät vedessä ja toteaa, että "Äiti, sä tuuppasit mua! Ei ketään saa äiti tuuppia!". Eipä siinä mitään voinut, mua alkoi itkettää ja otin lapsen syliini, pyysin anteeksi ja selitin, että äiti hermostui eikä tarkoittanut tuupata ja niin ei saa tehdä ja niin edelleen ja niin edelleen...

 

[vieras]

Tuolla tavalla niitä traumoja tehdään kun tehdään pahoin ja sitten pyydellään anteeksi niin lapsi muistaa sen ikuisesti. Jos töppäät niin älä myönnä sitä lapselle niin se ehkä unohtuukin. Jos lapsi tietää että sinä teit väärin hän syyllistää sinua lopun elämää ja kantaa sitä muistoa mukana. Viisainta olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

 

[Alli Huuppa]

Tuolla tavalla niitä traumoja tehdään kun tehdään pahoin ja sitten pyydellään anteeksi niin lapsi muistaa sen ikuisesti. Jos töppäät niin älä myönnä sitä lapselle niin se ehkä unohtuukin. Jos lapsi tietää että sinä teit väärin hän syyllistää sinua lopun elämää ja kantaa sitä muistoa mukana. Viisainta olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Voi jehna. Tähän ei voi kuin todeta ykskantaan että sä olet tyhmä kuin saapas! :headwall: :headwall: :headwall:

 

[fffgf]

Kerran tukistin 3,5 v tyttöä, kun kielloista huolimatta jatkoi sohvalla hyppimistä. Sanoin, että annan jatkossakin tukkapöllyä, jos et tottele. Eipä siinä sen kummempaa. Tilanne meni nopeasti ohi ja asia on jo unohtunut.

 

[vieras]

Tuolla tavalla niitä traumoja tehdään kun tehdään pahoin ja sitten pyydellään anteeksi niin lapsi muistaa sen ikuisesti. Jos töppäät niin älä myönnä sitä lapselle niin se ehkä unohtuukin. Jos lapsi tietää että sinä teit väärin hän syyllistää sinua lopun elämää ja kantaa sitä muistoa mukana. Viisainta olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Olen eri mieltä. Tietenkin pitää pyytää lapselta anteeksi ja kertoa, että äiti teki vääri eikä niin saa kenellekään tehdä.

 

[ap]

Tuolla tavalla niitä traumoja tehdään kun tehdään pahoin ja sitten pyydellään anteeksi niin lapsi muistaa sen ikuisesti. Jos töppäät niin älä myönnä sitä lapselle niin se ehkä unohtuukin. Jos lapsi tietää että sinä teit väärin hän syyllistää sinua lopun elämää ja kantaa sitä muistoa mukana. Viisainta olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Enkö mä juuri sillä tavalla opeta lapselleni, että on ihan ok tuuppia muita kun on vihainen? Mitä voin sanoa hänelle enää sen jälkeen, jos hän vihaisena tuuppaa pikkusiskoaan?

 

[:)]

Ap, sinä korjasit tilanteen todella ihanasti
Aivan kerta kaikkiaan hassu väite, että jos töppää, siitä ei pidä kertoa lapselle...

Minä tunnustan, että olen napannut 2vee lapseni hiustupsusta kiinni. Ei sitä nappaamista ihan tukistamiseksi voi sanoa, kun niin hellästi sen tein (lapseni tosin on hämmästyttävän herkkähipiäinen), mutta ymmärsin kyllä heti, että sitäKÄÄN ei kannata tehdä.

Vaikka lapsi ei yhdestä tai kahdesta pienestä hiustupsun heilauttamisesti traumoja saisikaan, niin äiti/isä saa. Itse soimaan itseäni siitä, että enkö muka pysty aikuisena parempaan? Jos asiaa oikein miettii, niin tukistaminen tai läpsäisu tms. on todella lapsellisia tapoja päästä tilanteen herraksi. Niistähän lasta itseäänkin kielletään toisten lasten kanssa leikkiessä...

 

[vieras]

Tuolla tavalla niitä traumoja tehdään kun tehdään pahoin ja sitten pyydellään anteeksi niin lapsi muistaa sen ikuisesti. Jos töppäät niin älä myönnä sitä lapselle niin se ehkä unohtuukin. Jos lapsi tietää että sinä teit väärin hän syyllistää sinua lopun elämää ja kantaa sitä muistoa mukana. Viisainta olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Voi jehna. Tähän ei voi kuin todeta ykskantaan että sä olet tyhmä kuin saapas! :headwall: :headwall: :headwall:

Ja sinä et selkeästikään tiedä netikettiä. Ilmoitan sinut ylläpidolle. Ei toisia saa haukkua vaikka eri mieltä olisikin.
Ihan omasta kokemuksesta puhun, ainoa paha asia mitä lapsuudesta muistan on se kun isä pyysi anteeksi, tiesin hänen tehneen jotain pahaa, en edes muista mitä. Muistan vain sen anteeksipyynnön ja ne traumat on jääneet siitä. Sen verran pieni pinna hänellä että varmasti on tehnyt paljon muutakin pahaa, mutta mistään muusta en sitä muista kuin anteeksipyynnöstä.

 

[ap]

Tuolla tavalla niitä traumoja tehdään kun tehdään pahoin ja sitten pyydellään anteeksi niin lapsi muistaa sen ikuisesti. Jos töppäät niin älä myönnä sitä lapselle niin se ehkä unohtuukin. Jos lapsi tietää että sinä teit väärin hän syyllistää sinua lopun elämää ja kantaa sitä muistoa mukana. Viisainta olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Voi jehna. Tähän ei voi kuin todeta ykskantaan että sä olet tyhmä kuin saapas! :headwall: :headwall: :headwall:

Ja sinä et selkeästikään tiedä netikettiä. Ilmoitan sinut ylläpidolle. Ei toisia saa haukkua vaikka eri mieltä olisikin.
Ihan omasta kokemuksesta puhun, ainoa paha asia mitä lapsuudesta muistan on se kun isä pyysi anteeksi, tiesin hänen tehneen jotain pahaa, en edes muista mitä. Muistan vain sen anteeksipyynnön ja ne traumat on jääneet siitä. Sen verran pieni pinna hänellä että varmasti on tehnyt paljon muutakin pahaa, mutta mistään muusta en sitä muista kuin anteeksipyynnöstä.

Eikö vanhempi saa olla ihminen, joka tekee virheitä ja pystyy ne myöntämään ja korjaamaan? Onko vanhemmuus sitä, että ollaan Paavin tyyppisessä erehtymättömyydessä ja jos jotain mokataankin, niin se peitellään eikä ainakaan koskaan myönnetä sitä? Miten lapsi oppii itse pyytämään anteeksi tai myöntämään virheitään, jollei koskaan näe aikuisten tekevän niin?

 

[vieras]

Tuolla tavalla niitä traumoja tehdään kun tehdään pahoin ja sitten pyydellään anteeksi niin lapsi muistaa sen ikuisesti. Jos töppäät niin älä myönnä sitä lapselle niin se ehkä unohtuukin. Jos lapsi tietää että sinä teit väärin hän syyllistää sinua lopun elämää ja kantaa sitä muistoa mukana. Viisainta olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Voi jehna. Tähän ei voi kuin todeta ykskantaan että sä olet tyhmä kuin saapas! :headwall: :headwall: :headwall:

Ja sinä et selkeästikään tiedä netikettiä. Ilmoitan sinut ylläpidolle. Ei toisia saa haukkua vaikka eri mieltä olisikin.
Ihan omasta kokemuksesta puhun, ainoa paha asia mitä lapsuudesta muistan on se kun isä pyysi anteeksi, tiesin hänen tehneen jotain pahaa, en edes muista mitä. Muistan vain sen anteeksipyynnön ja ne traumat on jääneet siitä. Sen verran pieni pinna hänellä että varmasti on tehnyt paljon muutakin pahaa, mutta mistään muusta en sitä muista kuin anteeksipyynnöstä.

Eikö vanhempi saa olla ihminen, joka tekee virheitä ja pystyy ne myöntämään ja korjaamaan? Onko vanhemmuus sitä, että ollaan Paavin tyyppisessä erehtymättömyydessä ja jos jotain mokataankin, niin se peitellään eikä ainakaan koskaan myönnetä sitä? Miten lapsi oppii itse pyytämään anteeksi tai myöntämään virheitään, jollei koskaan näe aikuisten tekevän niin?

Kyllä minäkin pyydän anteeksi lähes joka päivä jotain mitätöntä (anteeksi että en kuunnellut, anteeksi että sanoin ruman sanan), mutta jos käytökseni menisi pahoinpitelyn puolelle tai sillä tavalla että lapsi säikähtäisi niin yrittäisin ohjata lapsen mielen vain heti pois siitä tilanteesta. Ottaisin syliin ja kysyisin lähdetäänkö katsomaan ikkunasta kun sataa lunta tms. En puhuisi itse asiasta ja vatvoisi sitä. Sillä voi olla hirveät seuraukset.