Te jotka olette menettäneet joko äidin tai isän..Auttakaa,kertomalla omista kokemuksista.

[Harmaana nyt..]

Isäni kuoli viime vuoden lopulla..
Se on ollut kova paikka äidilleni,mutta tietenkin itselleni,sekä veljelleni.
Nyt en vain enää tiedä,miten äitiäni auttaa..Soitan päivittäin,käyn joka toinen pvä häntä katsomassa ja yritän tsempata parhaani mukaan tai sitten vain kuunnella,jos on ns."paha"päivä..Mutta nyt on sellainen olo,että omat voimat alkaa täysin ehtyä..Energiaa kun vievät lapset ja se omankin arjen hoito..Tänään vain tuli niin paha mieli siellä käydessä,että en tiedä miten olla..
Miten tukea niin,ettei omat voimat tuntuisi ns.hiipuvan?

 

["Mam"]

Mitä jos vain kertoisit äidillesi että olet tukena kun hän tarvitsee sinua, eli saa soittaa ja tulla käymään kun siltä tuntuu.

 

["Ina"]

Oletko saanut rauhaa käsitellä asiaa itse? Aikaa surra omaa menetystäsi? Tunnollinen äiti ja tytär hoitaa muita ennen kuin itseään ja uupuu itse.

Mulla auttoi aika. Eka vuosi oli se pahin ja pelkäsin joka kerta puhelimen soidessa huonoja uutisia. Toisena vuonna pinnalle alkoi nousta ne hyvät muistot.

 

["Moona"]

Se tottuminen ja surutyön tekeminen vie aikaa, niin äidilläsi kuin sinullakin. Älä liikaa väsytä itseäsi. Mitä jos vaikka edelleen pirauttasit päivittäin, mutta harventaisit vähän käyntejä?

Minä pelkäsin pitkään isäni puolesta kun äiti kuoli. Pelkäsin että hän tekee itselleen jotain peruuttamatonta, ratkeaa ryyppäämään tms. Mutta yllättävän hyvin hän on klaarannut tilanteen. Soittelin aluksi usein, käymään en päässyt kovin usein.

 

[..]

Se suru on teillä kaikilla, voisitte ehkä auttaa toisianne, itsesi mukaan lukien juttelemalla, muistelemalla isääsi. Sun tehtävä ei kuitenkaan oo pelkästään tukea äitiäsi, täytyy muistaa ajatella itseäänkin. Äidilläsi on tietysti paha olla, se täytyy myös hyväksyä eikä olettaa että jatkaa niinkuin ennenkin.. Aika auttaa..

Itse menetin isän myös viime vuoden loppupuolella. Isäni oli yksinäinen ihminen, eronnut jo 10v sitten äidistäni. Joten ei ole tarvinnut tukea muutakuin itseäni ja sisaruksia.

 

[Big Bang Theory]

Isäni kuoli yllättäen lomamatkalla ulkomailla 8v sitten. Päivä kerrallaan mennään. Alku oli erittäin vaikea. Kaikki juhlapyhät edelleen hyvin vaikeita. Äitini ei ole päässyt vieläkään yli eikä mummoni ( isän äiti ) eivätkä varmaan koskaan pääsekään.

 

["vieras"]

Mun äitini ei ymmärrä, että muutkin surevat kuin hän. Sama juttu oli jo kun mun velejni kuoli, ja nyt sitten kun isä kuoli. Mitätöi toisten surun yhdellä lauseella. Ja silti vaatii lohdutusta ja ymmärrystä itselleen.

 

["vieras"]

Mä järjestin isän hautajaiset, perunkirjoitukset, raha-asiat yms. Yritin kuunnellä äitiä, sisikoa, isän siskoa ja toteuttaa kaikkien mielen mukaisesti asiat. Itse en itkenyt ennen kuin puolen vuoden/vuoden päästä omalla miehelle. Romahdin kesken ruuanlaiton. Sen jälkeen kerroin äidilleni, että nyt en valitettavasti jaksa vaan joudun hiukan vähentämään asiasta puhumista. Kevensin omaa kuormaani, mutta en sitten tiedä kenen kanssa äiti sen jälkeen jutteli. Ainakin lähentyi toisen lesken kanssa eli ehkäpä olivat surreet yhdessä.

 

["vieras"]

Kun isäni kuoli olin 26 ja hoidin myös kaiken, toisessa maassa. Kyllähän se alkuaikana on rankkaa, kun muistoja tulee sieltä sun täältä, mutta aika - ja oma perhe- parantaa.

Voimiaan ei voi vetää piippuun, joten ehdottaisin, että antaisit itsellesi armoa ja vähentäisit tukena olemista. Äidillesi voisit hakea apua seurakunnasta, diakonissan kanssa voi jutella ja monella paikkakunnalla toimii läheisen menettääneen sururyhmä, jonne äitisi (ja sinä) voi mennä.

 

[nuusa]

Isäni kuoli yllättäen 9 vuotta sitten. Jouduin häntä itse vielä elvyttämään ambulanssia odotellessa. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä. Kuoleman jälkeiset päivät olivat kauheita, sitä vain yritti jollain tapaa rimpuilla. Melkein heti isän kuoleman jälkeen aloitin työt yrittäen samalla huolehtia äidistäni. Kävin hänelle kaupassa, laitoin ruoan, maksoin laskut, järjestelimme sisarieni kanssa hautajaisia. Unohdin siis aivan totaalisesti itseni ja suruni. Hautajaispäivänä kaikki kohdallani romahti. Suru, ikävä ja katkeruus otti vallan. No, siitä päivästä aloitin oman surutyöni.

Pidä huolta äidistäsi, surkaa yhdessä. Muista kuitenkin oma jaksamisesi ja oma perheesi. Et voi ottaa äidiltäsi hänen surua ja tuskaa pois, vaikka kuinka niin haluaisitkin. Pahinta mielestäni läheisen kuoleman sattuessa oli huomata se, että elämän on vain jatkuttava. Muu maailma ei pysähdy odottamaan sitä päivää kun olet taas jaloissasi. Laskut on edelleenkin maksettava ja kaupassa käytävä.

Puhuminen, itkeminen ja asioiden kertaaminen auttaa. Joku päivä vielä huomaat että olet ajatellut isääsi päivän aikana ehkä normaalia vähemmän ja sekin on ihan sallittua. Sure siis rauhassa omaa suruasi mutta ole tarvittaessa myös äitisi rinnalla.

Vaikka oman isäni kuolemasta on jo aikaa ja me kaikki olemme päässeet jaloillemme, tulee hetkiä jolloin tunnen katkeruutta. Katkeruutta siitä että isäni ei ollut saattamassa minua alttarille, lapseni eivät koskaan saaneet mahdollisuutta tavata häntä eikä hän ole auttamassa/antamassa neuvoja elämän isoissa ratkaisuissa. Näiden tunteiden kanssa on vain elettävä ja elämä jatkaa kulkuaan.

 

[La Paset]

Seurakunnissa on sururyhmiä, joista monet ovat saaneet vertaistukea.
Omat vanhempani ovat kuolleet. Jokainen suree aikansa, on hyvin yksilöllistä. Jos suru ei ota laantuakseen, kannattaa ottaa yhteyttä terveyskeskukseen. Sitä kautta järjestyy apua, jota ammattilaiset, tarpeen mukaan, voivat tarjota.