Te, joilla on ollut paha isä tai äiti, joka sittemmin kuollut,

[anteeks nyt harmauteni]

onko hän yhtään "parantunut" mielessänne kuoleman jälkeen?
tarkoitan, että oletteko muistaneet pahat teot jälkeenpäin, vai haaleneeko ne mielestä ja tuleeko itselle tunne, että haluaa muistaa vain mukavat asiat?
Voiko katkeruudesta yleensäkään päästä yli?

 

[piparminttu]

Vastaan noihin sitten kun mun paha isä on kuollut ja kuopattu

 

[vieras]

Voi päästä. Isä oli alkoholisti, muta myös maailman paras isä. Sanokoot muut mitä vaan.

 

[hmm]

No hengissä ovat, mutta kun veljeni kuoli yllättäen, hänen anoppi alkoi kehua, miten hyvä isä .... oli ollutkaan. Eläessä ei muistaakseni hyvää sanaa veljeni isänä olosta sanonut. Eli kyllä se kuolema vissiin tekee ihmisestä "paremman".

 

[vieras]

En nyt sano että isäni oli paha, alkoholisti ja väkivaltainen kyllä, mutta aina kuolemaansa saakka minulle hyvin rakas.. Mutta kyllä ne ikävät muistot mielestä kaikkosivat, tosin jo ennen kuolemaa, vanhempien eron ja äidin todella surkean miesvalinnan myötä..
Äidille anteeksi antaminen vaikeampaa oli, jokseenkin suuremmat odotukset olleet häneen kohdistettuna..

 

[Lunatic]

Voi päästä. Isä oli alkoholisti, muta myös maailman paras isä. Sanokoot muut mitä vaan.

Peesi.
Paljon koki perhe pahaa, mutta enää muistan isästäni hyviä asioita ja kultaisen sydämen. :heart:

 

[Miä]

On parantunut. Osan annoin anteeksi ja yritin unohtaa jo ennen kuolemaa ja siitä olen kiitollinen. Oltiin parhaat ystävät kaikesta huolimatta äitin kanssa ennen hänen kuolemaansa. Äitin kuolema oli ja tulee olemaan elämäni kamalin paikka, on niin kova ikävä Eihän ne kamaluudet mihinkään häviä mutta ne mulla häipyi hyvien muistojen taakse.. Katkeruudestkin olen päässyt kokonaan mutta en tiedä johtuuko se pelkästään kuolemasta vai siitä että ehdittiin tehdä sopu.. Ei niitä asioita unohda mutta ne menettää merkitystään, mulla ainakin..

 

[shenda81]

Mun äiti pahoinpiteli mua henkisesti ja fyysisesti koko lapsuuteni ajan..ryyppäsi kuin sieni.
Kuoli 38 vuotiaana alkoholismiin.

Sanokaa mitä sanotte mutta alkoholismi ei ole mun mielestä sairaus vaan helvetin huono tekosyy!!!!

Parempi että kuoli...ei ollut mulle äiti...
Meinas jättää mulle miljoona laskut maksettavaksi mutta onneksi velat ei periydy..kusessa olisin ollut.

 

[Mamma-78]

Mun alkoholisti isä kuoli pian 12v. sitten ja aika ei oo kyllä kullannut muistoja. Vihasin sitä ja toivoin sen kuolevan.

 

[Turkilmas]

No mun isä kuoli vajaa 3 viikkoa sitten. Sai hirvittävästi pahaa aikaiseksi ja oli aikoja jolloin toivoin hänen kuolemaansa kun olin niin katkera. Kuitenkin aina tiesin ja tunsin hänessä olevan hyvyyden ja onneks olin jo aiemmin alkanut antamaan isälle anteeks.

Koskaan ikinä en voi unohtaa, en edes antaa anteeksi, kaikkea mitä isä teki, mutta kuitenkin haluan muistaa ne hyvät puolet hänessä. Ja mulle on tosi tärkeetä että isäkin tiesi miten paljon hänestä kuitenkin välitin, vaikka säännöllisin väliajoin hänet lyttyyn haukuinkin. Ja mä myös tiedän että hän rakasti mua, vaikka paljon pahaa tekikin.

 

[Muua]

No mun isä ei koskaan ollu paha,alkoholisti kuitenkin. Ei mesonnut,hakannut,eikä mitään vastaavaa.Salaa joi ja sängyssä sitten makasi. Sisko oli isälle kovinkin vihainen,minä olin aluksi,sittemmin ymmärsin. Mun viimenen tekstari oli isälle "rakastan sua".
Sisko rakasti myös,vaikka vihainen olikin niinä aikoina kun isä kuoli. Mutta koskaan ei isä paha ollut,ja kaikki on anteeksi annettu siskoni puolesta.

 

[*']

isäni ei ole alkoholisti, vaan selvinpäin alistaja ja väheksyy muita ihmisiä, mitätöi muita. tämä tietentahtoen tekemänsä henkinen väkivalta tuntuu sellaiselta, on aina tuntunut, etten voi sitä antaa ikinä anteeksi.
jatkuva väheksyminen vaikuttaa niin kaikkeen, ammatinvalinnasta lähtien ja sitä kautta koko loppuelämään.
hän elää vielä, mutta on hankala uskoa, että koskaan muistelisin hyvällä.

 

[juuuu]

onko hän yhtään "parantunut" mielessänne kuoleman jälkeen?
tarkoitan, että oletteko muistaneet pahat teot jälkeenpäin, vai haaleneeko ne mielestä ja tuleeko itselle tunne, että haluaa muistaa vain mukavat asiat?
Voiko katkeruudesta yleensäkään päästä yli?

Onneksi aloin miettiä vanhempieni vanhemmuutta jo ennen kuin isä kuoli. Olen antanut heille anteeksi joten pystyn muistamaan sekä hyvät että huonot asiat eikä ole katkeruutta tai mitään semmosta, mikä painaisi mieltä, koska on selvittänyt itselleen asiat.

Vaikka en ole jutellut kummankaan kanssa, ennättivät kuolla sitä ennen, olen ymmärtänyt ja antanut anteeksi ja siksi ne ikävät muistot eivät ole pinnalla ja ensin ja pälliimmäisenä, vaan hyvät muistot nousevat hallitsevaksi.

 

[Turkilmas]

Mulla on sikäli hassu tilanne, että mulla on/oli 2 isää, joista en osaa sanoa kumpi olis ollut sitä enemmän. Biologinen isäni kuoli 39-vuotiaana alkoholimyrkytykseen. Mä olin silloin 16-vuotias ja ehkä pahimmalta musta tuntui se että viimeisen kerran hänen kanssaan puhuessani me tapeltiin. Hän soitti mulle kännissä ja itki että miks me nähdään niin harvoin ja mä sanoin kiukuspäissäni että siks että häpeän sitä juoppoa.

Ja isäpuoli (joka oli mun virallinen holhoaja, jonka sukunimi mulle oli vaihdettu ja joka oli meen äidin kanssa yhdessä 25-vuotta) kuoli 47-vuotiaana alkoholiin. Myös hänen kanssaan joko tappelin (tai siis mä tappelin, isä ei oikein jaksanut lähteä siihen mukaan) tai pidin mykkäkoulua. Mekin tavallaan erottiin riidoissa, tai ainakin niin etten koskaan kertonut että olen jo alkanut työstämään asioita ja alkanut antaa jotain anteeksi.

Molemmat isät siis kuolivat nuorina viinaan ja ovat samalla hautausmaalla. Isäpuoli teki isälle ristin haudalle ja nyt mieheni tekee isäpuolelle ristin.

 

[katkeruus kalvaa]

Mun katkeruus isää kohtaan helpotti sen kuoltua! Kuollutta on niin vaikea vihata, mutta äitiä kohtaan katkeruus sen sijaan vaan kasvaa. Toivon että pääsisin siitä irti, mutta ei vaan onnistu... Oma raskaus vaan nostaa pintaan enemmän kaikkia pahoja muistoja ja mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän jaksan ihmetellä/kauhistella vanhempieni käytöstä ja valintoja elämässä.

 

[Turkilmas]

Mun katkeruus isää kohtaan helpotti sen kuoltua! Kuollutta on niin vaikea vihata, mutta äitiä kohtaan katkeruus sen sijaan vaan kasvaa. Toivon että pääsisin siitä irti, mutta ei vaan onnistu... Oma raskaus vaan nostaa pintaan enemmän kaikkia pahoja muistoja ja mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän jaksan ihmetellä/kauhistella vanhempieni käytöstä ja valintoja elämässä.

Mulla oli myös aiemmin tuota samaa. Siis katkeruus omaa äitiä kohtaa kasvoi jo vihaksi. Ja kun poikamme syntyi, niin kaikki traumat ja koetut asiat kaatui mun niskaani ja mä masennuin pahasti. N. vuosi sitten tein tempun jota en olis itsekään uskonut tekeväni. Petin vanhempieni luottamuksen ja kerroin heistä siskoni huoltajille (sisko on otettu huostaan). Päätin että siskon hyvinvointi on mulle tärkeämpi kuin vanhempani. Meillä meni välit joksikin aikaa ja sekä minä että äitini haukuimme toisemme lyttyyn tekstiviesteillä.

Se jotenkin puhdisti ilmaa ja auttoi lopulta myös siskoani. Ja mä päästin ensimmäistä kertaa koskaan patoutuneita kaunoja ulos. Nyt kun isä kuoli, niin äiti on jotenkin niin rikki ja reppana ja yksinäinen. Mä en vaan enää voi enkä halua kantaa sille kaunaa. Sillä kaikista (lukemattomista) virheistään huolimatta se kyllä rakastaa lapsiaan ja on halunnut meille kaikille hyvää.

Nyt on itsellä parempi olo, tuntuu että tonneja painava taakka on alkanut sulamaan musta pois. Ja se ei tarkoita että mun tarvis antaa kaikkea anteeks, etenkään mun ei koskaan tarvi hyväksyä vanhempieni tekoja. Mutta jo ihan itsekkäästikin ajateltuna mun on helpompi elää kun ei tarvi kantaa ikuista kaunaa mukanaan.

 

[katkeruus kalvaa]

joo mulla sekoittuu kaikkia tunteita säälistä, rakkauteen ja vihaan asti äitiä kohtaan nyt kun se alkaa olla vanha ja raihnainen ja huomaan miten sekin kärsii. Raskasta tämä tunteiden vellonta. Mutta nyt tosiaan koko ajan omaan äitiyteen kasvamisen myötä kaikki vanhat haavat avautuu taas ja muistan vain sen kuinka minä en ole saanut koskaan olla lapsi.

 

[Turkilmas]

joo mulla sekoittuu kaikkia tunteita säälistä, rakkauteen ja vihaan asti äitiä kohtaan nyt kun se alkaa olla vanha ja raihnainen ja huomaan miten sekin kärsii. Raskasta tämä tunteiden vellonta. Mutta nyt tosiaan koko ajan omaan äitiyteen kasvamisen myötä kaikki vanhat haavat avautuu taas ja muistan vain sen kuinka minä en ole saanut koskaan olla lapsi.

Tiedän tosi hyvin tuon tunteen. Ja sun on hyvä myös varautua siihen että se kaikki paska kaatuu sun niskaan. Mä itse olen aina ollut hirmu meneväinen, tehnyt töitä ja käynyt koulua samaan aikaan ja sotkenut itseni milloin mihinkin teatteriprojektiin sun muihin mukaan. Ekaa kertaa koskaan mulla oli oikeesti aikaa miettiä asioita kun olin lapsen kanssa kotona. Ja ne kaikki traumat ja paskan vyöryminen niskaan+se että niitä oli aikaa miettiä, vei mut lopulta vuosia kestävään masennukseen.

En halua maalata piruja seinille, mutta kuuntele itseäsi ja hae heti apua jos tunnet tarvetta siihen. On oikeesti aika rankkaa kun se kaikki jota on koittanut olla käsittelemättä tuleekin sieltä kerrallaan. Siihen ei oikein voi ennalta varautua.

 

[hassu]

mulla pahaisäpuoli. mulla on aika ristiriitaisia tunteita vieläkin sitä kohtaan. joskus käy sääliksi ja joskus tunnen jopa inhoa. mutta varmaan just sen takii kun se oli isäPUOLI! haluan kuitenkin jatkossa ajatella hänestä hyvää.

 

[katkeruus kalvaa]

joo mulla sekoittuu kaikkia tunteita säälistä, rakkauteen ja vihaan asti äitiä kohtaan nyt kun se alkaa olla vanha ja raihnainen ja huomaan miten sekin kärsii. Raskasta tämä tunteiden vellonta. Mutta nyt tosiaan koko ajan omaan äitiyteen kasvamisen myötä kaikki vanhat haavat avautuu taas ja muistan vain sen kuinka minä en ole saanut koskaan olla lapsi.

Tiedän tosi hyvin tuon tunteen. Ja sun on hyvä myös varautua siihen että se kaikki paska kaatuu sun niskaan. Mä itse olen aina ollut hirmu meneväinen, tehnyt töitä ja käynyt koulua samaan aikaan ja sotkenut itseni milloin mihinkin teatteriprojektiin sun muihin mukaan. Ekaa kertaa koskaan mulla oli oikeesti aikaa miettiä asioita kun olin lapsen kanssa kotona. Ja ne kaikki traumat ja paskan vyöryminen niskaan+se että niitä oli aikaa miettiä, vei mut lopulta vuosia kestävään masennukseen.

En halua maalata piruja seinille, mutta kuuntele itseäsi ja hae heti apua jos tunnet tarvetta siihen. On oikeesti aika rankkaa kun se kaikki jota on koittanut olla käsittelemättä tuleekin sieltä kerrallaan. Siihen ei oikein voi ennalta varautua.

joo itseasiassa mä olen mun oman ammattini kautta tiennyt varautua tähän ilmiöön, mutta eihän se näitä tunteita lievennä, vaikka osasin niitä odottaakin. Nähtäväksi tosiaan jää kun lapsi syntyy että miten kaikki hormoonimyrskyt vielä vaikuttaa. Oletko sä selvinnyt masennuksesta?

 

[Turkilmas]

joo mulla sekoittuu kaikkia tunteita säälistä, rakkauteen ja vihaan asti äitiä kohtaan nyt kun se alkaa olla vanha ja raihnainen ja huomaan miten sekin kärsii. Raskasta tämä tunteiden vellonta. Mutta nyt tosiaan koko ajan omaan äitiyteen kasvamisen myötä kaikki vanhat haavat avautuu taas ja muistan vain sen kuinka minä en ole saanut koskaan olla lapsi.

Tiedän tosi hyvin tuon tunteen. Ja sun on hyvä myös varautua siihen että se kaikki paska kaatuu sun niskaan. Mä itse olen aina ollut hirmu meneväinen, tehnyt töitä ja käynyt koulua samaan aikaan ja sotkenut itseni milloin mihinkin teatteriprojektiin sun muihin mukaan. Ekaa kertaa koskaan mulla oli oikeesti aikaa miettiä asioita kun olin lapsen kanssa kotona. Ja ne kaikki traumat ja paskan vyöryminen niskaan+se että niitä oli aikaa miettiä, vei mut lopulta vuosia kestävään masennukseen.

En halua maalata piruja seinille, mutta kuuntele itseäsi ja hae heti apua jos tunnet tarvetta siihen. On oikeesti aika rankkaa kun se kaikki jota on koittanut olla käsittelemättä tuleekin sieltä kerrallaan. Siihen ei oikein voi ennalta varautua.

joo itseasiassa mä olen mun oman ammattini kautta tiennyt varautua tähän ilmiöön, mutta eihän se näitä tunteita lievennä, vaikka osasin niitä odottaakin. Nähtäväksi tosiaan jää kun lapsi syntyy että miten kaikki hormoonimyrskyt vielä vaikuttaa. Oletko sä selvinnyt masennuksesta?

Mä en valitettavasti osannut edes varautua, tuli täytenä yllätyksenä. Mulla masennusta kesti reilut 3 vuotta ja nyt olen reilut 3 vuotta ollut terveenä. Eli puolet poikani elämästä olen kamppaillut masennuksen kanssa. Toisaalta puolet olen ollut terveenä ja jokaisesta päivästä olen ollut kiitollinen. Toki pelko on masennuksen uusiutumisesta, mutta toisaalta tiedänpähän ainakin mistä hakea apua jos niin käyn.

Nyt odotan toista lastamme ja olen hyvinkin luottavaisin mielin että selviän tästä ilman masennusta. Toki hormonaalista voi olla, mutta tuskin enää sellaista kuin aiemmin.

 

[katkeruus kalvaa]

Sä olet nyt varmaan pahimman käyny läpi, joten toisen lapsen kanssa ei masennus varmaan niin syväksi tulisikaan. Voimia sulle ja onnea loppuraskauteen! Miten joku sanoikaan: "koko elämä menee lapsuudesta selviämisen", yritetään jaksaa kutenkin!

 

[Turkilmas]

Sä olet nyt varmaan pahimman käyny läpi, joten toisen lapsen kanssa ei masennus varmaan niin syväksi tulisikaan. Voimia sulle ja onnea loppuraskauteen! Miten joku sanoikaan: "koko elämä menee lapsuudesta selviämisen", yritetään jaksaa kutenkin!

No sen varaan mä itsekin lasken. Että siis pahin on jo käyty läpi. Voimia myös sulle ja muistathan tosiaan olla varuillasi? Ja onnea raskauteesi :hug: .

 

[vieras]

mun isä kuoli n.5 vuotta sitten..oli alkoholisti ei tosin paha kenellekkään..siis tarkoitan että oli ns. kiltti..katkeruus tuli siitä kun isä katkaisi yhteydet moneksi vuodeksi löydettyään uuden naisen..kaikille kehui mua ja mun lapsia kuinka aina meitä käy kattomassa ym..todellisuus on kyl ihan toinen..3 kk ennen isän kuolemaa näin hänet viimeisen kerran. nyt katkeruusväistynyt ja muistelen isää "hyvällä" kai hänellä oli sitten syynsä olla pitämättä yhteyttä.