Sain esikoisen 18-vuotiaana ja paras, ala-asteelta asti tuntemani ystäväni tokaisi miehelleni, että hän pilaa elämäni, kun pidämme lapsen yhdessä (näin siis kun raskauteni paljastui). Aivan tavallisia tyttöjä oltiin, enkä
olisi tuollaista osannut odottaa häneltä.. kai se oli shokki kuitenkin hänellekin, kun nuoria oltiin. Mikään ei tuon jälkeen ollut ennallaan. Kumpikaan ei suoraan sanonut, että pistän välit poikki.. kaikki vaan hiljaa kuoli raskauteni edetessä.
Tuosta on aikaa pian 8v ja olen surrut, itkenyt ja miettinyt MIKSI me tyhmät teinit emme osanneet selvittää asioita. Viikoittain, joskus useamminkin ajattelen häntä. Tiedän, että hänkin kaipaa minua, olen yhteiseltä ystävältämme kuullut. Kummallakaan vaan ei ole kanttia ottaa yhteyttä.