Te, joiden ystävä on joskus laittanut välit poikki, kauanko asia harmitti?

Kuinka kauan tunsitte asiasta surua tai ikävää? Mistä syystä välit katkesi ja korjaantuiko ne koskaan? Jos välirikkoa on kestänyt useamman vuoden, onko asia yhtään jäänyt vaivaamaan vai oletteko jo unohtaneet koko ihmisen?

 

Nyt tuosta entisen parhaan ystävän häviämisestä on jo 10 vuotta ja edelleen lähes kuukausittain suren mielessäni asiaa. Tuleepa yhä välillä ihan itkukin silmään siitä, mutta harvemmin. Suru voi hyvin olla ikuinen vaikka kyseinen ystävä ei tämän ikävöinnin arvoinen olekkaan, kun vain katkaisi välit mitään selittämättä. Elossa hän on, se tiedän, koska näen häntä aina välillä jossakin tai joku tuttuni näkee.

Ehkä asian kivullisuus johtuukin juuri tuosta yllättävyydestä. Olin tuolloin ystävyyden katketessa 13-vuotias ja tuo tyttö oli ollut minulle erittäin rakas, paras ystäväni vuosia.:'(

 

Mä en tiedä oikeastaan oliko välien poikki laittaminen kummastakin johtuvaa. Oli ennen paras ystävä alakoulusta lähtien. Nyt tuosta tapahtumasta on jo lähes kymmenen vuotta. Tervehditään viileästi, kun vastakkain tullaan. Kuutisen vuotta sitten yritin mennä baarissa juttelemaan, mutta sain vastaukseksi kädet puuskassa esitetyn kommentin, ettei hän ainakaan olisi tullut kanssani juttelemaan.

Loppuen lopuksi koko konfliktiin on suurin osallinen hänen miehensä eli aivan ulkopuolinen ihminen.

 

Erittäin pitkäaikainen ystäväni löysi uuden miehen, muutti toiselle paikkakunnalle eikä mennyt aikaakaan kun "unohti" minut sekä lapseni joiden synnytyksessäkin oli mukana. Se surettaa eniten, ettei edes lapsiini voi olla yhteydessä

 

Hermostuttiin molemmat toisiimme. Ensin olin helpottunut, hän oli raskas ihminen silloin kun itselläkin oli raskasta. Sitten alkoi tulla ikävä ym... Lopulta reilun vuoden kuluttua avasin suuni ja pyysin anteeksi käytöstäni, samoin hän. Ja nyt nähdään satunnaisesti ja jutellaan kuin ennenkin.

 

6 ja puoli vuotta sitten meni välit parhaaseen ystävään. Vieläkin asia kalvaa ja ikävä on kova. Meillä on yhteisiä tuttuja joten välillä on pakko olla näköyhteydessä, mutta surettaa joka kerta yhtä paljon kun hän ei halua olla missään tekemisissä kanssani. Tosin moikkaa kun nähdään. Kai se ikävä jää ja kestää mutta onneksi olen saanut uusia ihania ihmisiä elämääni.

 

Minä kasvoin erilleni ystävästä. Hän muutti eri kaupunkiiin aikoinaan ja eipä tullut pidettyä yhteyttä. Sitten muutti takaisin samaan kaupunkiin. Meillä on yhteisiä ystäviä ja toinen ystäväni kertoo hänestä vaikkei kiinnosta pätkääkään. Hän myös tiettävästi kyselee asioitani yhteiseltä ystävältä mikä ei ole kivaa koska emme ole tekemisissä.

 

Nyt tuosta entisen parhaan ystävän häviämisestä on jo 10 vuotta ja edelleen lähes kuukausittain suren mielessäni asiaa. Tuleepa yhä välillä ihan itkukin silmään siitä, mutta harvemmin. Suru voi hyvin olla ikuinen vaikka kyseinen ystävä ei tämän ikävöinnin arvoinen olekkaan, kun vain katkaisi välit mitään selittämättä. Elossa hän on, se tiedän, koska näen häntä aina välillä jossakin tai joku tuttuni näkee.

Ehkä asian kivullisuus johtuukin juuri tuosta yllättävyydestä. Olin tuolloin ystävyyden katketessa 13-vuotias ja tuo tyttö oli ollut minulle erittäin rakas, paras ystäväni vuosia.:'(

Oletko koskaan ottanut häneen yhteyttä ja yrittänyt selvittää välejä?

 

Up

 

[QUOTE="vieras";24824869]Oletko koskaan ottanut häneen yhteyttä ja yrittänyt selvittää välejä?[/QUOTE]

Kerran pari olen kasvotusten mennyt hänelle juttelemaan, eikä siitä ikinä ole tullut yhtään mitään. Jos henkilöllä on muita seurassaan ollut tuolloin, hän on ollut tavallisen kohtelias kai esittääkseen heille, mutta kaksin ollessa on ollut hyvin tyly. Aivan kuin olisin hänen pahin vihamiehensä.

Eikä minulla ole ikinä ollut hajuakaan siitä miksi tuo ystäväni hylkäsi minut niin äkisti sanomatta mitään. Sitä ennen ei ollut ollut mitään riitoja tai mitään. Olimme olleet yhdessä ihan yhtä tiiviisti kuin aina juuri ennenkuin hän lakkasi yhteydenpidon kokonaan.

 

Kerran pari olen kasvotusten mennyt hänelle juttelemaan, eikä siitä ikinä ole tullut yhtään mitään. Jos henkilöllä on muita seurassaan ollut tuolloin, hän on ollut tavallisen kohtelias kai esittääkseen heille, mutta kaksin ollessa on ollut hyvin tyly. Aivan kuin olisin hänen pahin vihamiehensä.

Eikä minulla ole ikinä ollut hajuakaan siitä miksi tuo ystäväni hylkäsi minut niin äkisti sanomatta mitään. Sitä ennen ei ollut ollut mitään riitoja tai mitään. Olimme olleet yhdessä ihan yhtä tiiviisti kuin aina juuri ennenkuin hän lakkasi yhteydenpidon kokonaan.

Myötätuntoni. Tuo on todella julmaa ja itsekästä, ettei kerro edes syytä. Jos olitte parhaita ystäviä ja edes mitään riitaa ei ollut niin tuolla ihmisellä on varmaan tunne-elämän ongelmia, ei kykene kiintymään tai jotain. Tommonen hiertää herkästi pitkään, kun asioita ei selvitetä.

 

Mua harmitti niin kauan kunnes sain anteeksi kurjan tekoni ja olimme ystäviä jälleen.

 

[QUOTE="pieras";24826035]Mua harmitti niin kauan kunnes sain anteeksi kurjan tekoni ja olimme ystäviä jälleen.[/QUOTE]

Kauan siinä meni?

 

Sain esikoisen 18-vuotiaana ja paras, ala-asteelta asti tuntemani ystäväni tokaisi miehelleni, että hän pilaa elämäni, kun pidämme lapsen yhdessä (näin siis kun raskauteni paljastui). Aivan tavallisia tyttöjä oltiin, enkä
olisi tuollaista osannut odottaa häneltä.. kai se oli shokki kuitenkin hänellekin, kun nuoria oltiin. Mikään ei tuon jälkeen ollut ennallaan. Kumpikaan ei suoraan sanonut, että pistän välit poikki.. kaikki vaan hiljaa kuoli raskauteni edetessä.

Tuosta on aikaa pian 8v ja olen surrut, itkenyt ja miettinyt MIKSI me tyhmät teinit emme osanneet selvittää asioita. Viikoittain, joskus useamminkin ajattelen häntä. Tiedän, että hänkin kaipaa minua, olen yhteiseltä ystävältämme kuullut. Kummallakaan vaan ei ole kanttia ottaa yhteyttä.