M
mörkö
Vieras
Kerron nyt toisen osapuolen näkökulman, toisin sanoen omani :ashamed:
Eli mulla oli jakso, jolloin oli taloudellisia ongelmia, välinpitämättömyyttä ja synnytyksen jälkeistä masennusta. Kaikenlaisia ongelmia oli ollut, ja mä olin aika lailla kyvytön ja osittain varmaan halutonkin hoitamaan asioitani. Ja siitä tuli todella nopeaan sellainen kierre, että tuntui siltä että koska mä en kuitenkaan osaa ja pysty hoitaan omia asioitani, niin turha edes yrittää.
Mä kuitenkin häpesin sitä tilannetta niin paljon, että en kertonut siitä mun puolisolle. Ajattelin silloin, aika tyhmänä, että hän ei antaisi mulle sitä anteeksi tai ei pystyisi tajuamaan että mitä mä teen. Jälkikäteenhän se on nyt huomattu, että mulla oli synnytyksen jälkeistä masennusta ja sen päälle keskenmeno, josta kävi mielenterveyden päälle. Sitä en silloin itse myöntänyt, eikä mieskään sitä tajunnut kun peittelin asioita.
Mä varmistin, että hain aina postit, ja piilottelin niitä laskuja. Jälkikäteen ajateltuna se on kaikki ollut siis ihan älytöntä. Ja niitä rästejä kertyi ja kertyi, erilaisia sairaala- ja lehtimaksuja yms. Jos vuokra ei olis mennyt suoraveloituksena, niin kai sekin olis jäänyt.
Sitä rästiä kertyi siis satoja euroja, ja mulla oli tuuria matkassa kun en jäänhyt kiinni. Tai parempi olis ollut jos olisin jäänyt kiinni, olis asiat selvitelty silloin ja hoidettu pois. Ulosottomieskin tuli kotona selvittelmeään asioita, onneks mies oli töissä.
Joka päivä olin koko ajan ahdistuneempi, kun painoi se etten osannut hoitaa asioitani, ja se että salasin koko ajan niitä juttuja mun mieheltäni. Pelkäsin, että jään kiinni ja omatunto oli koko ajan niin huono. En nukkunut kunnolla, mulla oli tosi paha olla.
Yhtenä yönä mä tunnustin asian miehelle, itkin vaan ja kerroin että oon pilannut asiat, ja että multa meni luottotiedot ja että en ole pystynyt kertomaan kun mua on niin hävettänyt. Mies oli totta kai aika järkyttynyt, mutta mua fiksumpi. Piti kiinni ja sanoi että en ikinä saa hävetä sellaisia juttuja, ne kuuluu meille molemmille ja mun pitää tietää se, että mä voin kertoa sille kaiken. Mä en muista, että koska olisin tuntenut itseni yhtä nöyristetyksi ja hävennyt yhtä paljon kun silloin kun sen asian miehelle kerroin.
Mutta nyt on asiat saatu selvitettyä. Se on vaan hirveän vaikea kertoa, kun asioiden antaa alkaa mennä päin helvettiä, ja sitä kokee että on itse niin paska ettei pysty niitä hoitamaan ja häpeää sitä kaikkea ihan hirveästi, tuntee itsensä ihan arvottomaksi ja paskaksi ja huonoksi. Mulla painoi sen ajan, melkein pari vuotta!! ne asiat mieltä koko ajan ja se syyllisyys oli niin kova että mietin vaan että jos mä tappaisin itseni ja jättäisin jälkeen kirjeen jossa pyydän anteeks ja ohjeet että hakee mun kuolinpesän konkurssiin yms. Siis ihan kaikkea järjetöntä, nyt kun ajattelee sitä tässä mielentilassa ja ilman sitä taakkaa ja syyllisyyttä ja ahdistusta.
