tavarakulttuuri..

Hei kaikille!

Teen proseminaarityötä lasten tavarakulttuurista, ja olisi mukavaa saada näkökantoja myös teiltä lasten vanhemmilta.
En käytä tätä aineistoa tutkimukseeni, vaan etsin uusia ideoita ja näkökulmia aiheeseeni. =)
Tarkoituksena on tutkia tv-ohjelmien ja niiden hahmojen (puuha pete, bratz, autot..) pohjalta kehitettyjä tuoteperheitä. Ei riitä että lapsi saa katsoa suosikkihahmoaan tv:stä, vaan sen pohjalta kehitetään pelejä, leluja ja kirjoja ym.

Miten koette nykyisen tavarakulttuurin? Tuleeko päiväkotiryhmän lasten puolesta paineita hankkia myös omalle lapselle jokin tavara? Millainen nykyinen tavarakulttuuri on verrattuna oman lapsuutenne tavarakulttuuriin? Myös muita ideoita ja ajatuksia otetaan vastaan. =)

Saa laittaa tuntoja ja ajatuksia rajattomasti, kaikesta on varmasti jotain hyötyä!! =)

Kiitos ja hyvää kevättä kaikille!!

Terv, Martta Erola

 

Jollakin tavalla se on hölmöä, rasittavaa, että kun tulee joku kiva lastenohjelma, sen ympärillä on samantien kokonainen tuoteperhe mäkkärin muovirojua myöten. Niitä on kaikilla.. kouluikäisellä ryhmään kuuluminen tavallaan edellyttää että on sitä samaa roinaa ja kynää ja pipoa, jos ei ole, on erilainen ja jopa pilkan kohteena.

Mutta se, että näin on päiväkoti-ikäisilläkin, menee minusta vähän yli. MEillä katsotaan tosi vähän telkkaria. Puuha pete on toki tuttu, mutta kaikki ei minusta ole päiväkoti-ikäisille, esim. supermies, hämähäkkimies, prätkähiiret, turtlesit.

Lapsi sai 3-v lahjasi hämähäkkimies-aiheisia vaatteita, se tuntui oudolta, koska
1. poika ei ole kiinnostunut vaatteista
2. koko hahmo oli ja on edelleen hänelle tuntematon
3. vaatteet ovat pohjaväriltään mustia, niissä on punainen, vihainen hahmo, jota hän ei ymmärrä
4. lahjan ostaja ei ollut mikään läheinen tuttu tms.,

Käytän näytä jonkin verran.. ajatus oli siis kaunis.. mutta mieluummin lapsi laittaa pipon, jossa on söpö koira, tai puseron, jossa on se kiltti ja kiva puuha pete tai auto tai nalle, kuin näitä vihaisia ja mustia vaatteita.

Olisi kiva, jos pienille lapsille suunnatut ohjelmat oheistuotteineen olisivat ns. kilttejä, viattomia, ystävällisiä hahmoja eikä mitään aggressiivia ja mustia ja epämääräisiä.. silloin jaksaisin ymmärtää ehkä paremmin.

 

Meille kotona oleville televisiosarjat ja elokuvat ovat olleet mielikuvituksen käynnistimiä. On helppoa vanhankin äidin eläytyä mukaan leikkiin kun tietää kuka on Salama McQueen, Salli tai Martti ja lähteä ajamaan kilpailuja, maastoon tms.
Samoin muiden tarinoiden hahmoja leikitään, niiltä otetaan ideoita ulkoleikkeihin ja näin opitaan näkemään maailma uudelta kantilta.

Ehkä tilanne alkaa olla toinen silloin kun lapsi ei ole 2-3 v vaan 5-6v ja samaa nauhaa ei voi katsoa sadatta kertaa. Ehkä prätsien ja prätkähiirien perässä ei pysy enää silloin mutta Tuomas Veturin kanssa on ollut helppo lähteä opiskelemaan myös niitä vähän vaikeampia asioita.

Ei meillä ainakaan vielä ole lapsi ollut tarkka siitä, onko auto nyt varmasti disney auto, vai marimekon autokankaasta tehty auto. Auto kuin auto. Plaston paloauto menee täysillä Little People leikeissä nukkekodin nuken toimiessa Palomies Jorena. Pihalla leikkiessä hyppynarut, pallot ja polkupyörät ovat merkistä huolimatta yhtä suosittuja.

Kyllähän se helpottaa kun tietää mistä lapsi pitää ja sitä 'sarjaa' voi sitten sanoa sukulaisille ja kummeille lahjatoiveeksi.

Askartelu, piirtäminen, muovailu ja muiden kädentaitojen harrastaminen pitää kyllä yllä taitoa olla avoin myös ei-merkkituotteiden maailmaan. Tärkeintä kuitenkin on se, että vanhemmilla on aikaa olla lapsen kanssa.

 

Kumpi oli ennen, muna vai kana?

Osa ohjelmistahan on vain tarkoitettu myymään tuotetta.

 

On ihan liikaa nykyään kaikkea lelua lapsille, he oppivat haluamaan koko ajan uutta vaan. Mulla oli lapsena 70-luvulla enimmäkseen nukkeja vaan leluina ja jotain värikyniä isompana. Pienet muoviset kahvikupit ja lautaset ja lusikat oli myöskin ! Tytöllämme 2v10kk on leluja ihan kamalasti, pehmoleluja, nukkeja, palapelejä, kirjoja/lehtiä, puuvärit, tussit, muovieläimiä, leegoja, pikkuautoja ja traktoreita.. Tv-ohjelmien kautta hän ihastui Tomi Traktoriin ja sen hahmoihin sekä Muumeihin. Hän katsoo tarkkaan kaikki lelumainokset telkkarista jo näin pienenä ! Hänelle on ostettu lastenlauluja cd:llä sekä dvd:nä, että voi laulaa niitä isin sylissä tietokoneen kautta.. Myös tietokonepelit ovat jo mukavia hänestä ! Kirjastosta haetaan kirjoja hänelle tai hän osaa jo itse valita niitä sieltä hyllystä.. Voi hyvänen aika. Itseeni verrattuna hän on kokenut jo 100 kertaa enemmän asioita tuonikäisenä ! Minua pelottaa millainen hänestä kasvaa, mutta en voi äitinä hallita näitä kaikkia uusia asioita.

 

Jatkan vielä..
Oma lapsuuteni oli ankaraa, lelut patterin välissä jne.
No oikeasti, silloin 70-luvun alussa ei juurikaan ollut mitään hahmoja tai muotileluja. Hyvä jos pikkuautoja oli ja äidin maailmankatsomuksen mukaisia leluja. Minä en halua pakottaa lastani leikkimään neekerinukeilla tai kierrätystuotteilla. Jos hän haluaa leikkiä niillä, hyvä on, mutta en osta hänelle etnisiä leluja maailmankatsomuksen avartamiseksi ja rakenna kompostia kierrätysaatteen lumoissa.

Ehkä lapsi sitten omien lastensa kanssa elää 'ekologisesti' ja menee taas vastakkaiseen suuntaan kuin minä. Koska käpylehmäkulttuuri ja hippiaika jätti niin vahvat traumat en aio puhua lapsille nälkää näkevistä afrikkalaisista ja siitä, kuinka tärkeää on olla haluamatta asioita. Meillä lelukuvastot ovat olleet käytössä kuvakirjoina ihan vauvasta lähtien ja jos lapsi jotain haluaa, hän sen saa. Mutta ainakaan vielä hän ei halua. Toivottavasti jonain päivänä.

 

En yhtään tykkää nykyisestä vallalla olevasta kaupallisesta tavarakulttuurista. Suurimmassa osassa leluja materiaalit ovat kammottavia, designista ei voi puhuakaan ja roolimallit ovat järkyttävän perinteisiä prinsessa-puuhamies -tyyliin. Lisäksi monet hahmot ovat minusta turhan aggressiivisia pienille. Ja vielä - nämä rumat lelut myös hajoavat helposti, ja päätyvät pian kaatopaikkoja kuormittamaan.

Jos nyt oikein aletaan päästelemään, niin en myöskään pidä leluista, joissa on liian tarkkaan mietitty, miten niillä leikitään (kun painat tästä, tapahtuu näin jne..). Eivät lapsetkaan kauaa jaksa sellaisilla leikkiä.

Omaan lapsuuteeni verrattuna tavaraa on kertynyt moninkertaisesti, vaikka en edes kauheasti osta (synttäreille ja jouluksi ja jos jotain erityisen kivaa -harvoin - löytyy niin muulloin).

Onneksi vielä voi vaikuttaa omilla valinnoillaan ja vaihtoehtojakin löytyy. Muutamia harvoja hahmoja ja perusleluja on, jotka ovat mielestäni ostamisen arvoisia. Kauniita, laadukkaita, monikäyttöisiä leluja ei todellakaan tarjota samalla volyymillä kuin kaupallista krääsää.

 

Minusta tämä nykyinen kulttuuri on todella kamalaa. Jopa alle 2-vuotiaille tehdään omia tv-ohjelmia, elokuvia ja tietokonepelejä! Ja sitten kaikkiin tehdään se tuoteperhe ympärille, ja myynnissä on ties mitä roinaa valtavilla hinnoilla.

Meidän 4-vuotias saa katsoa tv:tä ehkä tunnin viikossa, eikä hän omista mitään brändileluja. On ihan tyytyväinen, kun saa leikkiäperusleluilla, puisilla palikoilla, junaradalla, legoilla ja nukkekodilla.

Tietysti hän näkee jo kaiken roinan ympärillään, mutta hän tietää myös, ettei niitä kannata ostaa eikä niitä ostetakaan. Yritämme kertoa hänelle ekologisista valinnoista jo näin varhain. Se ei kuitenkaan tarkoita, että käpylehmät on ainoita leikkikaluja, vaan että meillä leluja ei valita mainosten perusteilla. Kriteereinä on ekologisuus, kestävyys, kauneus ja toiminnallisuus.

 

\

Ehkä lapsi sitten omien lastensa kanssa elää 'ekologisesti' ja menee taas vastakkaiseen suuntaan kuin minä. Koska käpylehmäkulttuuri ja hippiaika jätti niin vahvat traumat en aio puhua lapsille nälkää näkevistä afrikkalaisista ja siitä, kuinka tärkeää on olla haluamatta asioita. Meillä lelukuvastot ovat olleet käytössä kuvakirjoina ihan vauvasta lähtien ja jos lapsi jotain haluaa, hän sen saa. Mutta ainakaan vielä hän ei halua. Toivottavasti jonain päivänä.

Niin, mitä sitä muista ihmisistä välittää, kunhan vaan itsellä on kaikki hyvin.

 

Minua ei onneksi millään aatesuunnalla (paitsi kommunismilla, mutta siitä ei jäänyt traumoja) ole kahlittu lapsena. Varakkaita emme toden totta olleet, 70-luvun lapsuuteni oli varsin niukka, hyvä että ruokaa sentään pöytään oli. Ei siinä vanhemmilla energiaa ollut miettiä,miten afrikan lapset pärjää, kun miettimistä oli että mistä sitä ruokaa kehittelee näille omille lapsille.

Leluja meillä kuitenkin oli. Jouluksi jostakin jotenkin järkkäsivät rahaa, että jouluna oli lahjoja, ei yltäkylläisesti, mutta oli. Tavarasta pidttiin tavattoman hyvä huoli, kohdeltiin ja säilytettiin hyvin ja ovat säilyneet minun omille lapsilleni asti.
Meillä oli palapelejä ja lautapelejä, pihaleikkeihin lapiot, fillaritt, uimapuvut (naapurin lapset kävi lainaamassa niin fillareita kuin jopa uimapukua!!??) nukkeleikit ja välineet siihen ja veljellä pienoismalleja koottavaksi. Minä sain jopa vähän värejä, paperia en riittävästi, olisin tykännyt piirrellä. Paperinukeilla ja kiiltokuvilla leikittiin.

Eri aika, eri maailma.

Minusta alle 2 v lastenohjelmat ovat vain hyvi asia. Teletapit ja Mikitin tänä päivänä ovat ihan kivoja ja ns. kilttejä ohjelmia lapsille ja opettavaisiakin, niissä kerrataan.

Mutta jos 2 v 10 kk ikäinen tenava tuijottaa lastenohojelmien välissä mainokset tarkkaan ja ostattaa mainosleluja, niin olisiko aika vähentää lapsen tv.n katselua ?? Lapsihan katsoo telkkaria just sen verran kuin se sallitaan. Meillä ei muisteta katsoa joka pv telkkaria, lapsi 3,5 v.

Lelukirjaa selataan, ns, ostattaa kaiken, ei todellakaan osteta. Vaikka hemmoteltuhan tuo on ja paljon on tavaraaa..... entäs sitten. Ei se pilaa lasta, mutta ehkä enemmänkin se, ettei mitään saa ikinä, elämä on tosiaan jotain neekerinukella leikkimistä vanhempien aatesuunnan mukaisesti.. tai käpylehmien tekeminen, eli asketistmi ja kieltolinja.

Missä menee se raja.. niinpä.

 

No minua taas häiritsee tämä nykyisin vallitseva "juhlakulttuuri" eli jo aivan taaperoikäisille järjestetään isoja synttärijuhlia. Täällä äidit stressaavat mitä tarjoavat 1-vuotissynttäreillä ja juhliin kutsutaan kaikki mahdolliset sukulaiset kummin kaimoista lähtien. Sit isommilla lapsilla kaikille kavereillekin täytyy antaa jotkut pussukat kotiinviemisiksi.

 

Meillä 2v katsoo Puuha Peteä. Ja Tuomas-veturiakin vähän.
Puuha Pete paidastaan on selvästi iloinen.
Ohjelma on hyvä, koska siinä tehdään töitä ja söpöt työkoneet ajalevat.

Tuomas-veturi on mielestäni huono: junat riitelevät ja ilkeilevät toisilleen.

Itse äitinä olen ihastunut puuhapete työkoneisiin ja siksi niitä legodubloja olen ostanut, vaikka kamalan kalliita: niiden takana on kiltti tarina ja ahkeruus. Tosin noita työkoneita tulee koko ajan lisää: myyntiä vartenko lie...?

Kivahan se on jos on saatavilla leluja joista lapsi tykkää. Puuhapetessä vain niitä hahmoja on liikaa. Puskua meillä ei ole, ja lapsi kyselee, onko meillä puskua.Vastaan että ei ole. Julmasti mutta näin on.

Tuomas-veturi leluja ja tavaraa on saatu lahjaksi. Lapsi tykkää niistä kun tykkää junista mutta itse en niitä ostaisi juuri siksi kun en pidä ohjelmasta.

Mielestäni tavarakulttuurin pitää palvella hyviä arvoja. Ja pysyä jossain rajoissa. 5-6 puuhapete legotyökonetta on ok, mutta kymmentä en kyllä osta!!!! Vaikka kuinka tulisi uutta pikkutrukkia ja Telaketjutyökonetta ja maanviljelijän traktoria ja lisäkaivuria ohjelmakuvioihin.

Muskarissa lapset kyllä huomaa ja ihastelee jos jollakin on Tuomas-veturi paita. 2 vuotiaatkin! Että kyllä se kertoo (vanhemmista ja vanhemmille ) sen että seuraa jotain sarjaa ja on in. Lapset lähinnä ihastuu niihin hahmoihin jotka kivasti puksuttaa ja tunnistaa ne.

 

Ja vielä: verrattuna omaan lapsuuteen.
Meillä maalla, lestadiolaisperheiden keskellä ei ollut juuri leluja.

Kamera oli (oikea), polkupyörä, sukset ja pulkat, pehmolelut, kirjat ja palapelit. Pikkuautoja ja kerran sain jopa Barbin josta en ymmärtänyt mikä se oli ja miten sillä tikkujalkaisella pitäisi leikkiä. Leikkasin sen pitkät hiukset kokeeksi, josko ne kasvaisi takaisin, mutta eihän ne kasvanut. Kynä oli paljon ja paperia että kirjoitettiin tarinoita. Rahapussi oli ja kolikoita joita sai laskeskella päivät pitkät.
Barbababba oli ainoa jonka muistan: niitä kirjoja rakastin ja niihin oli oheistavarana kirjakaupassa BarbababbaPYYHEKUMEJA. Mitään muuta oheistuotetta en muista. Enkä ohjelmaakaan... tai taisi se tulla paljon myöhemmin,muistan sen tunnusmusiikin. Sen verran suuri fani kuitenkin olin että yritin kasvattaa muovailuvahasta barbababboja. Sinne meni kotipihalle kaivettuihin koloihin ne vahat, mutta koskaan ei tullut barbababboja. Nyyh. Vaikka kuinka odotin.

Tämän tavarattoman lapsuuden vuoksi juuri nuo kiltit, ahkerat mutta rohkeat leluhahmot kiinnostaa ja äitinä jaksan niistä innostua ja niitä ostaa. Eihän 2 v vielä mitään vaadi!

Rojua alkaa tosin olla jo koko koti täynnä, joten täytyy alkaa pitää tarkkaa rajaa.

Lastenohjelmia ei myöskään katsottu 70-luvulla ja ekan pikkukakkosen näin varman 3 luokalla naapurissa joka ei ollut lestadiolainen. OheisTavarakulttuuria ei tietenkään ollut kun ei ollut kanavia, telkkuja tai ohjelmiakaan.

Halusin aina leikkikivääriä, keinuhevosta ja nukketaloa. Ne olen nyt aikuisena ostanut ja leikin niillä kotona, kun hoitovapaalla olen.

 

Olen itse syntynyt v. -77, ja oli sitä krääsää ja romua jo omassa lapsuudessani.

Minua häiritsee nykyään ehkä eniten nää Pokemon yms. keräilyjutut. Onneksi oma lapsi ei ole vielä ihan siinä iässä, että tommoset kiinnostaisi.

Vanhempien tärkeä tehtävä tässä tavarataivaassa on sanoa riittävän usein EI.

 

Oma lapseni joutuu vielä odottomaan jonkun kuukauden ennen kuin on kolmen vanha ja saa televisiota katsella.

Mielestäni joissakin asioissa on ihan kiva että televisiosarjasta on tehty oheistuotteita. Ne yhdistävät lapsia: ai sullakin muumipaita tyyliin.

En voisi kuvitella oman lapseni päälle tai leikkiin jonkun väkivaltaisen televisiosarjan hahmoa vaan brändin pitää olla kiltti.

Nykyisin brändejä on jo ihan hirveästi joten niiden yhdistävä vaikutus voi olla vähän niin ja näin.

Lapsilla ei itsellään ole harkintakyky tarpeeksi kehittynyt jotta ymmärtäisivät mitä kannattavat joten tässä tarvitaan vanhemman opastusta.

Omalla lapsellani on valtavan hyvä mielikuvitus ja leikkien aiheet tulevat joka päiväisestä elämästä ja joistakin satukirjoista. Minusta se on paljon miellyttävämpää kuin se että hän leikkisi jotain valmiiksi pureskeltua hahmoa.
En kuitenkaan aio häneltä kiiistää tutustumista brändien maailmaan. Rajoitan toki.

Kerran eräässä perhekerhossaeräs äiti närkästyi sanoessani hänen lapselleen että oman lapseni sukassa oli muumipeikon kuva! Näin tiukkapipoista suhtautumista en kuitenkaan itse kannata.
En usko olevan lapselle haitallista jos hän tietää minkä näköinen on muumipeikko.

Sinänsä kaikki ostaminen vain ostamisen vuoksi on turhaa. Itsekin olen sortunut ostamaan lapselleni leikkikodinkoneita, joihin hän on niin kovin ihastunut... vaikka hänen ollessaan pieni kuvittelin ostavani enimmäkseen puu- ja kangasleluja. ( :

Pojille suunnattuja agressiivisia brändejä en minäkään ymmärrä. Toki lapsi voi haluta välillä olla hurja, mutta rajansa kaikella. oma poikani pitää enemmän hellyyttävistä hahmoista.
Ihmeellistä kyllä nykyajan lastenbrändit ovat todella paljon sukupuoleen sidottuja.
Henkka maukan vaatteissakin pojille myydään hämähäkkimiestä ja tytöille aristokattien mareita. Loogisempaa olisi jos pojille olisi sitten tarjolla niitä aristokattien poikakissoja!

 

Niin 80-luvun alkupuoli lapsuudessani oli toki jo tavarakulttuurin aikaa. Brändejä oli kuitenkin aika vähän. Itse rakastin barbienukkeja, vaikka olivathan ne rumia ihmeellisen riukuine vartaloineen. Vaatteet päällä niitä oli mukavamampi katsella ja samoin pulleroisia lapsibarbeja. ( :

Kovinkaan paljon brändileluja ei lapsuudenkodissani suosittu. Muistan hinkuneeni halinalleja, mutta niitä en saanut.

Lapsuudessanikin lelut oli selkeästi jaoteltu pojille ja tytöille. Veljeni leikki he-maneilla ja minä niillä barbeilla.

 

Mielenkiintoinen aihe, tavara.

Kai se normaalilla ihmisellä/lapsella on vain vaihe, jolloin pitää kertätä jotakin. Jos jää lapsuudessa saamatta niin sitten aikuisena eletään omien lasten kautta.
Normaalilla menee ohi. Sitten jos jää koukkuun niin jää koukkuun...vähän kuten mikä tahansa muu addiktio. Ohjelman koukkuuun, oheistuotteiden koukkuun...

 

Heippa!
Ja KIITOS kaikille vastanneille! Kaikista mielipiteistä oli hyötyä, ja luulen, että työ vierästää eteenpäin, ehkä juuri tarkastelemaan eroja tyttöjen ja poikien tavarakultturien välillä, tai kenties vanhempien lapsuuden ja lapsille annettavan tavaran välillä..=) Mielenkiintoista oli lukea, ja saa laittaa vielä lisääkin tekstiä!! Hyvää kevättä kaikille!

 

Neiti täyttää kohta kolme ja tykkää Tomi Traktorista erityisesti ja hyvin opettavainen ohjelma se onkin.Pyysin tytölle 2v. lahjaksi Tomi Traktorin -mummi toi sellaisen piilotettuna vaaleanpunaisen hellehatun sisään. Onneksi toi muuten olisin sen itse ostanut, meillä neidillä on tasan kaksi traktoria -hyvä että on nekin. Mielestäni liikaa sidotaan lelut sukupuoleen. Tyttö ei tavaroita pyydä itselleen eikä ymmärrä viellä mainontaa. Nämä muotinuket brazit -voi taivas mitä napapaitoja ym helyjä. Toivottavasti niihin ei innostu. Yhtenä päivänä katsottiin keiju Elinaa ja pikku tyttö ilmoitti, että hän haluaa samanlaiset pinkit siivet kuin elinalla ja sitten hänkin voi lentää. Niinpä niin -ehkä hän saa siivet synttärilahjaksi ja voi harjoitella lentämistä.

 

meillä lapset ovat katsoneet telkkaria alle 3v (hui kauhistus) ja leluja ja vaatteita on hankittu harkinnan mukaan samoilla linjoilla kuin kavereilla päiväkodissa tai pihalla. Esim. 5v sai 3-vaihdepyörän, kun kaikilla muillakin (4 kpl) pihan 5v sellainen oli. Pienemmästä pyörästä alkoi tulla jo ikäviä kommentteja.
Mielestäni ostamisessa pitää olla joku järki, mutta en lähe kiusaamaan lasta tyyliin:"äiti leikki käpylehmillä ja keppihevosella ja sai vaihdepyörän 10vuotiaana, et sinäkään saa sitä aikaisemmin".

 

Yhdyn myös keskusteluun ja joillain tavalla samalla linjalla kuin edellinen kirjoittaja.

Olen eri mieltä siitä, ettei 3-vuotias voi tietää esim. mikä on hämähäkkimies.
Meidän 3-vuotias on päiväkodissa ja kyllä siellä monella on niitä tuotteita jolloin myös poika on oppinut, että mikä se on.
Käytiin yhdessä kaupassa ja poika näki Hämähäkkimiespaidan ja sanoi heti mikä siinä on samoin kävi Batmanin kanssa.
Ja kyllä meidän pojalla on tällä hetkellä Hämähäkkimiespaitoja ja Autot-paitoja kuten myös Batman-kalsareita.
Löytyy ihan yhtälailla Puuha-Pete sukkia ja Tomi Traktori-lelu.

Mielummin ostan sen lelun minkä lapsi haluaa ja millä hän haluaa leikkiä, kuin laitan takapihalle leikkimään käpylehmillä siksi että oma lapsuus on ollut niukka.

Haluan omille lapsilleni parasta ja onnellisen lapsuuden. Enkä sitä että he muistavat sen kuinka aina kaikki kiellettiin.

Kirpparit on täynnä vaatteita ja leluja, ettei niitä ole pakko ostaa uutena, joten ei tarvitse vedota siihen rahaankaan

Ihmetytti myös se, ettei yksi äiti voi ostaa Tuomas Veturi-tuotteita, koska itse ei pidä ohjelmasta. Kuitenkin ostaa Puuha-Pete tuotteita, koska tästä ohjelmasta pitää.
Asiaahan voi verrata siihen, että menette ravintolaan syömään. Äiti tykkää maksapihveistä, lapsi lihapullista, joista taas äiti ei. Lapselle tilataan maksapihvejä, koska äiti ei pidä lihapullista.
Asiayhteys on aivan sama..