tästä vanhusten hoidosta kun nyt paljon kirjoitetaan, niin mietin niitä omaisia

[viisikymppinen isoäiti]

helposti moittivat miten huonosti vanhusta hoidetaan vanhusten talossa, joskus harvoin kiitosta joku sanoo. mutta entäs se kun ne lapset tuo sen vanhuksen, joka ei enää kotona pärjää hoidettavaksi sinne vanhusten taloon. ja unohtavat sen käytännöllisesti sinne. vaikka samalla paikkakunnalla asuis lapsi tai lapsia, niin eipä hekään tahdo käydä katsomassa. menee viikkoja jopa kuukausia, ettei kukaan käy vanhuksen luona. toki onneksi on poikkeuksia. ymmärrän kyllä että on kiire ja työt ja lapset ja niin edelleen mutta kuitenkin. on taas lapsia, jotka käy satojen kilometrien päästä vanhuksen luona kerran kuukaudessa vähintään, jotku taas useammin.
mutta sitten kun se vanhus on jo siinä tilassa, että ei enää ymmärrä, ja loppu on käsillä, niin sitten kyllä tullaan itkemään siihen sängyn vierelle, no hyvä että edes silloin. mutta kyllä sille vanhukselle olis tärkeämpää se, että käytäs sillon, kun hän vielä jaksaa puhua ja vaikka ei jaksais, niin näkee tai kuulee ainakin. että eiköhän välillä katsota myös sinne omaan napaan, ennen kuin arvostellaan kärkkäin sanoin. eli pointti on se, että on hyviä ja huonoja hoitolaitoksia, kuten myös omaisia.

 

[muista]

Kun vanhemmat asuus 350 km päässä, eivätkä suostu lähemmäs muuttamaan ja meillä lapsiperheenä on aika vaikea sinne muutta (työt, koulu ym) niin mitäs teet? Ihan oikeasti ei ole aikaa ihan joka päivä ajaa tuota matkaa - sitten joskus kun tilanne ehkä realisoituu.

Ymmärrän toki pointin. Mutta oikeasi aina ei ole niin helppoa järjestää asioita ja siksi (ainoa lapsi kun olen) toivoisin että jos ja kun vanhempani aikanaan hoitoa tarvitsevat, voisin sitä heille järjestää, niin että voin myös luottaa siihen että heistä pidetään huolta.

 

[kiire tekosyistä alhaisin]

Niin on. Olet oikeassa. Itse olen ollut siinä tilanteessa ettei pärjännyt kotona. Meinattiin itse hoitaa, mutta tiedostettiin todellisuus ettei pärjätä voimakastahtoisen muistisairaan kanssa. Sitten alkoi ne käynnit siellä vanhainkodilla ja aina sinne jäi yhtä hämmentynyt vanhus kun pois lähdettiin. Meneminen käymään alkoi olla todella vaikeaa itselle ja käynnit harveni. Menenkö ja lähden itkien pois, koska näen sen tuskan toisessa kun ei tunnista. Sen häpeän kun vanhus kokee että pitäisi tunnistaa. Ei kärsitty muistuttaa enää missä vuodessa elämme. Leikittiin vanhuksen mukana olevamme ihan niitä ihmisiä joiksi hän meidät kulloinkin muisti. Voi jos hän olisi ollutkin siinä kunnossa että olisi vielä tajunnut ja muistanut. Minuun sinun tekstisi koskee. Kävin mutta olisin voinut käydä useammin. Lopulta olisiko se ollut sen parempi.

 

["minttu"]

Niin, no mulla on hyvin ristiriitainen suhde vanhempiin. Toivon heille toki parasta, mutta itse en kykene enää välittämään. Olivat hyvinkin alkoholiin taipuvaisia kun olin lapsi ja nuori. Kymmenet oksennukset olen siivonnut lapsena, hakenut pitkin kyliä kun ovat känniriidan pääteeksi lähteneet livohkaan ja jättäneet meidät lapset keskenään jne. Työnsä kyllä hoitivat... Mutta alkoholilla lääkittiin paineet pois...paineet jotka siirty meille lapsille.

Ajan kanssa olen tavallani anteeksi antanut. Kumpikaan ei enää juo. Mutta eivät koskaan myöskään ole tunnustaneet mitä meille lapsille tekivät. Ovat kuulema meidän värittämiä tarinoita. Tältä pohjalta en voi taata että jaksaisin heitä vanhuksena enää hoitaa. Mutta en missään tapauksessa soisi heille kuitenkaan sitä että joutuvat nälkäkuoleman partaalla viettämään viimeiset hetkensä. Tai paskavaipoissaan...

Ehkä olen kamala ihminen - mutta toisaalta taas vanhemmuus ei tee kenestäkään "jumal-olentoa" jota "palvoa". Tää vanhempien kunniottaminen on meillä tabu. Sitä pitää vaan tehdä, vaikka vanhempi olisi tehnyt mitä lapselleen.

 

[dxx]

Ihan hyviä näkökulmia. En tosin luokittelisi omaisia huonoiksi tai hyviksi sen perusteella kuinka usein käyvät vanhusta palvelutalossa katsomassa.

Lasten lisäksi myös muut voivat vierailla vanhuksen luona, naapuri tai esim. kuten täällä eläkeläis järjestö järjestää vanhuksille viriketoimintaa palvelutaloissa.

 

[ruuttis]

monet mummut ja papat on myös olleet pirun kiireisiä silloin kun heitä on kysytty hoitamaan lapsenlapsiaan

niin makaa kuin petaa

 

["okei"]

Ulkopuolisen on helppo arvostella. Tarinapienestä kylästä. Naaapuri perheen vanhemmat, tykkäsivät kovastikin niin fyysisesti kuin henkisesti kurittaa lapsiaan,kultainen 70-luku kyseessä. Ulospäin perhe oikein kunnollinen, unelma suorastaan.

Vuodet vierivät ja nämä vanhemmat muuttuivat vanhuksiksi. Lapsista kuaakn ei halunnut heitä hoitaa, ja muisti sairas mummo ja liikunta kyvytön paappa vietiin hoitokotiin. Minä tiesin tarinan. Mutta ei se tuttavani joka näitä vanhuksia oli hoitamassa. Tämä hoitaja kerran alkoi minulle arvostella näiden mummon ja paapan kohtaloa, kun lapset käyvät niin harvoin vaikka lähellä asuvat. Pidin suuni kiinni. VAIKKA mieleni todella teki avata tilannetta.

Mummo ja paappaovat nyt jo haudassa ja toki lapset itkivät kun he kuolivat. Itkivät niiitä hyviä juttuja joita oli myös mahtunut elämää, kuinka olisi ollut kiva kun niitäolisi ollut enemmän. Kun ne mummo ja paappa olisivat olleet asiallisempia useammin....

Eli tekin jotka hoitajina toimitte. Te tiedätte tarinasta ehkä vain yhden puolen. Älkää siis olettako että ne nyt joa raihnaiset ihmiset olisivat aina olleet niin herttaisia.

 

["katten"]

Täytyy muistaa sekin, että vanhukset ovat osa ajattelevia ihmisiä ja haluavat myös omaa rauhaa. Kaikki eivät ole vaipoissaan itkeviä, muistisairaudesta kärsiviä, vaan saattavat elää ihan hyvää elämää palvelutalossa luoden uusia ihmissuhteita, ottamalla osaa palvelutalojen ohjelmatarjontaan ja ostamaan sinne tuotettuja palveluja. Joten en aina tajua tätä yleistystä vanhuksista, että jälkipolvi kohtelisi huonosti ja jättäisi mätänemään kurjiin paikkoihin.

Mummoni oli melkein sokea, lähes liikuntakyvytön ja vaipoissa, mutta päässä ei ollut mitään vikaa. Hän kuunteli kirjoja, järjesti kahvikutsuja pikku palvelutaloasunnossaan, tuli hyvin toimeen henkilökunnan kanssa, tutustui uusiin asukkaisiin ottamalla osaa yhteisiin ruokailuihin ja ohjelmiin, ja toivoi meidän omaisten käyvän noin viiden minuutin pituisilla visiiteillä. Hän sanoi, ettei jaksa enempää ja haluaa määrätä oman päivätahtinsa. Hänelle oli tärkeää, että puhelin toimi ja sen kautta suurin osa yhteydestä pidettiinkin.

Me omaiset emme aina ole tarpeeksi huomaavaisia omia vanhuksiamme kohtaan, vaan oletamme että voimme rymistellä heitä tervehtimään milloin vain lepyttääksemme omaa omaatuntoamme. Ehkä tärkeämpää on vaikka soittaa ja kuunnella hänen asiansa, olla kiinnostunut hänen uutisistaan ja elämästään? Ja jos muisti ei enää pelaa, ihminen on hiipunut pois tästä päivästä, niin kukaan ei kiellä olemasta realisti. Mieluummin käy kerran puolessa vuodessa pitämässä kädestä kiinni ja vaikka laulamassa epävireisellä äänellään (muistisairaat pitävät siitä) kuin toljottamassa vuoteen vieressä, että voivoi kun se on tuollainen.

 

[idiootti]

monet mummut ja papat on myös olleet pirun kiireisiä silloin kun heitä on kysytty hoitamaan lapsenlapsiaan

niin makaa kuin petaa

:O Isovanhempienko homma se olikin kasvattaa sinun jälkipolvesi?

 

["ttt"]

:O Isovanhempienko homma se olikin kasvattaa sinun jälkipolvesi?

Samalla tavalla voi kysyä kuuluuko aikuisten lasten hoitaa aikuiset vanhempansa? Ennenmuinoihan se meni niin että vanhus hoiti lapsenlapsia kotona niin kauan kuin kynnelle kykeni (kun eivät enää muuhun työhön pystyneet) että vanhemmat pytyivät töihinsä. Ja sitten kun mummon/papan kunto heikkeni häntä hoitivat siellä kotona heidän lapsensa.

Polku oli silloin kahden suuntainen.

 

[Mieti]

Mun mummo, dementikko/muistisairas oli sellainen että kun kylässä hoitokodissa kävi, niin mummo oli seuraavan viikon sekaisin (tai vielä enemmän sekaisin) kuin seinäkello. Lopetti syömisen jne. koska vierailu jotenkin sekoitti hänen sisäistä rytmiään. Vierailun jälkeen yöt olivat hulabaloota, mummu ei tahtonut syödä vaikka normaalisti vielä kykeni itse syömään jne.

Kumpi tuossa on sitten parempi? Sotkea täältä jo "pois" olelvan ihmisen maailmaa vaan että näyttäisi hyvältä omaiselta. Vai vaan antaa hänelle sitä rauhaa missä elämä edes jotenkin vielä pysyi kuosissa? Tai ainakaan hän ei voinnut niin pahoin? Ainoa mitä omaisina pystyimme tekemään oli toive ja pyrkimys siitä että mummoa hoidetaan mahdollisimman hyvin. Itse emme olisi kotona pärjänneet hänen kanssa koska äidilläni on MS-tauti (mummon tytär siis) ja itselläni pienet lapset ja työ.

 

[ruuttis]

:O Isovanhempienko homma se olikin kasvattaa sinun jälkipolvesi?

ei toki mutta jos ei jaksa muutamaa kertaa vuodessa tulla vähäksi aikaa auttamaan niin on turha odottaa vanhainkodillekkaan vierailuja kovin sakejaan

 

[dxx]

[QUOTE="okei";30606801]Älkää siis olettako että ne nyt joa raihnaiset ihmiset olisivat aina olleet niin herttaisia.[/QUOTE]

Raihaniset muistisairaat raihnaisett vanhukset ovat usein kai muuta kuin herttaisia, vaikka he sellaisia ovat ehkä olleet nuorempina. Hertaiseksi vanhukseksi en muista että kukaan olisi muuttunut pikemminkin suunta on päinvastainen. Palkinto hoidosta ei useinkaan ole herttaisuus, harvemmin kiitollisuuskaan, enemmin kohtuullinen tyytyväisyys.

Se että vanhuksen persoonallisuus esim. muistisairauden myötä muuttuu, pelottaa tai kammoksuttaa toisia omaisia. Herttaisesta ihmisestä saattaa tulla agressiivinen, kiroileva, kaikkeen tyytymätön vanhus. Ehkä oma äiti, isä tai isovanhempi halutaa muistaa ennemmin sellaisena kun hän voimiensa vuosina oli kuin raihnaisena ja avuttomana. Sekin on ihan inhimillistä että joku haluaa säilyttää suhteensa ja muistonsa vanhempaan mahdollisimman muutumattomana. Huoltaja/holhooja ja "lapsi" roolia ei ole helppo keikauttaa päälaelleen.

 

[viisikymppinen isoäiti]

Ihan hyviä näkökulmia. En tosin luokittelisi omaisia huonoiksi tai hyviksi sen perusteella kuinka usein käyvät vanhusta palvelutalossa katsomassa.

Lasten lisäksi myös muut voivat vierailla vanhuksen luona, naapuri tai esim. kuten täällä eläkeläis järjestö järjestää vanhuksille viriketoimintaa palvelutaloissa.

on se näinkin, myöskin ystävät hylkää. muistan kun oma anoppi oli sairaalassa elossa viimeisiä viikkoja, niin eräs hänen omainen, ei lapsi kuitenkaa, joka oli asunut melkein mummon naapurissa, ei ollut hänen luonaan käynyt kymmeneen vuoteen. nyt kun mummo oli huonona, niin tuli tämä nainen multa kysymään, että voiko käydä katsomassa sairaalassa. sanoin, että et voi koska mummo ei halua sinne muuta kuin ihan läheisensä, ja että etpä tuota käynyt yksinäistä katsomassa, vaikka lähes naapureina asuitte, niin silloinkaan kun mummo oli terve ja yksin asui. tää nainen oli kyllä asiasta sitten samaa mieltä.

 

[toinen puoli¨]

on se näinkin, myöskin ystävät hylkää. muistan kun oma anoppi oli sairaalassa elossa viimeisiä viikkoja, niin eräs hänen omainen, ei lapsi kuitenkaa, joka oli asunut melkein mummon naapurissa, ei ollut hänen luonaan käynyt kymmeneen vuoteen. nyt kun mummo oli huonona, niin tuli tämä nainen multa kysymään, että voiko käydä katsomassa sairaalassa. sanoin, että et voi koska mummo ei halua sinne muuta kuin ihan läheisensä, ja että etpä tuota käynyt yksinäistä katsomassa, vaikka lähes naapureina asuitte, niin silloinkaan kun mummo oli terve ja yksin asui. tää nainen oli kyllä asiasta sitten samaa mieltä.

Tässäkin kolikossa on kaksi puolta. Se pitää aina muistaa. Itse en pidä tuomitsevasta asenteesta vaikka toki meidän kaikkien tulisi miettiä miten voimme alati lisääntyvää yksinäisyyttä ehkäistä. Usein kun sitä miettii niin näkökulma on se: Mitä minä voisin toiselle tehdä? Mutta pitäisi ehkä myös muistaa millainen itse on toisia kohtaan. Aina yksinäisyydestä ei voi syyttää sitä naapuri, sukulaista tai ystävää. Koska yleensä ihmissuhteissa pätee sääntö: It takes two tango. Eli peiliinkin joskus voi katsoa.

Eli tuossakin esimerkissä. Taustoja en toki tiedä joten en tarkoita tätä syylistävänä. Mutta tuleeko naapuri kylään jos häntä ei ole pyydetty? Tai jos hänen luonaan ei ole käyty? Homma menee äkkiä siihen että kumpikin nököttää omassa "nurkassa".
- En mie niille mene jos eivät minun luo vaivaidu tai edes pyydä kylään....

 

[viisikymppinen isoäiti]

Tässäkin kolikossa on kaksi puolta. Se pitää aina muistaa. Itse en pidä tuomitsevasta asenteesta vaikka toki meidän kaikkien tulisi miettiä miten voimme alati lisääntyvää yksinäisyyttä ehkäistä. Usein kun sitä miettii niin näkökulma on se: Mitä minä voisin toiselle tehdä? Mutta pitäisi ehkä myös muistaa millainen itse on toisia kohtaan. Aina yksinäisyydestä ei voi syyttää sitä naapuri, sukulaista tai ystävää. Koska yleensä ihmissuhteissa pätee sääntö: It takes two tango. Eli peiliinkin joskus voi katsoa.

Eli tuossakin esimerkissä. Taustoja en toki tiedä joten en tarkoita tätä syylistävänä. Mutta tuleeko naapuri kylään jos häntä ei ole pyydetty? Tai jos hänen luonaan ei ole käyty? Homma menee äkkiä siihen että kumpikin nököttää omassa "nurkassa".
- En mie niille mene jos eivät minun luo vaivaidu tai edes pyydä kylään....

no tässä nyt jäi sanomatta, että mummo oli vieraillut paljonkin tämän henkilön luona. ja aina kutsui luokseen häntä.

 

[viisikymppinen isoäiti]

ja onhan se kova paikka, kun se oma äiti tai isä muuttuu ihan eri ihmiseksi kuin enne. varmaan se pelottaa ja hävettää. ei tiedetä enää miten hänen kanssa puhutaan tai seurustellaan.

 

[Nuupuu]

Joillakin voi olla vierailuille henkisiä esteitä, vaikka mitään kaltoinkohtelua tai vastaavaa ei olisi koskaan tapahtunut. En tiedä tästä sen tarkemmin muuta kuin sen, että tällaisiin tapauksiin olen törmännyt. Joillekin tuntuu olevan liian kova pala nähdä oma vanhempi muistisairaana ja liikuntakyvyttömänä. Jossain vaiheessa kynnys tapaamiseen nousee liian isoksi. Mitä pitempään aikaa kuluu edellisestä tapaamisesta, niin sitä korkeammaksi kynnys nousee. Surullista. Uskon, että tästä kärsii eniten juuri tämä henkilö, joka ei kykene tapaamisiin.

 

["Mary"]

Oon niin samaa mieltä. Itse lähihoitaja erittäin isossa yksikössä ja koko kerroksessa on vain yksi jota tullaan säännöllisesti katsomaan (eli n.kaksi kertaa kuukaudessa). Osastolla on muistisairaita mutta myös teräviä ja herttaisia vanhuksia. Se jota kerran paristi käydään katsomassa ei ole enää edes kovin hyvässä kunnossa muisti ym mutta arvostan kuitenkin omaistensa sitkeyttä. Useimmilla tilanne on se että omaiset käy äitien/isänpäivänä sekä jouluna. Synttäreinä käydään joitain onnekkaita mutta suurimmalla osalla tulee vain kortti. Koska sinä kävit viimeksi vanhemmillasi? Entä isovanhemmillasi? Veikkaan että aika monella on toivomisen varaa !

 

[dxx]

[QUOTE="Mary";30607107]Entä isovanhemmillasi? Veikkaan että aika monella on toivomisen varaa![/QUOTE]

Olen töissä samassa palvelutalossa jossa yksi isovanhemmistani on hoidossa, ellen osallistu hänen hoitoonsa hoitajana, käyn ehkä kerran kuukaudessa tai parisssa. Nykyään melkein useammin kuin silloin kun hän asui kotonaan.

 

["vieraana"]

monet mummut ja papat on myös olleet pirun kiireisiä silloin kun heitä on kysytty hoitamaan lapsenlapsiaan

niin makaa kuin petaa

No tämä. Mun kuopus menee kouluun ja kertaakaan ei vielä ole mummo ja pappa lapsia hoitaneet. Isovanhempi on hoitokodissa, käyvät katsomassa noin kerran kuukaudessa.

Mutta onhan tässä välimatkaakin yli 300km suuntaan, joten on ymmärrettävää ettei olla niin paljon tekemississä.

Olen työelämässä joten en pystyisi dementoitunutta vanhusta kotihoitoon meilel tänne ottamaan.

 

["mmmm"]

[QUOTE="Mary";30607107]Oon niin samaa mieltä. Itse lähihoitaja erittäin isossa yksikössä ja koko kerroksessa on vain yksi jota tullaan säännöllisesti katsomaan (eli n.kaksi kertaa kuukaudessa). Osastolla on muistisairaita mutta myös teräviä ja herttaisia vanhuksia. Se jota kerran paristi käydään katsomassa ei ole enää edes kovin hyvässä kunnossa muisti ym mutta arvostan kuitenkin omaistensa sitkeyttä. Useimmilla tilanne on se että omaiset käy äitien/isänpäivänä sekä jouluna. Synttäreinä käydään joitain onnekkaita mutta suurimmalla osalla tulee vain kortti. Koska sinä kävit viimeksi vanhemmillasi? Entä isovanhemmillasi? Veikkaan että aika monella on toivomisen varaa ![/QUOTE]

Niin ehkä olen yksi niistä omaisista joita moitit. Ja ehkä turhaan olen puolustuskannalla. Mutta haluan kertoa hieman miksi (olethan muuten lukenut ketjun aikaisempia kommentteja siitä että esim. alkoholistin lapsia ei enää välttämättä niin paljoa kiinnosta, olkoonkin mummeli teille hoitajille kuinka ihana tahansa)

Meillä syy on välimatka. Asumme yli 500km päässä vanhemmistani. Kun he olivat vielä siinä kunnossa että olisivat ehkä meilläkin voinneet asua (harkitsin omaishoitoa) eivät he halunneet kotiseuduilta muuttaa. Eikä minulla perheen ja työn vuoksi ollut mitään mahdollisuutta muuttaa pieneen kuntaan jossa minulle eikä miehelle olisi ollut töitä. Kun tilanne huononi, vanhukset muuttivat ensin vanhusten rivitaloon. Tällöin heidän omakotitalonsa myytiin koska oli mahdottonta pitää sitä yllä. Jo tuolloin vierailumme vähenivät. 500 km edes takaisin ei joka viikonloppu ajalla. Töiden jälkeen jos perjantaina lähti ajamaan niin perillä oli yöllä. Ja takaisin olikin töiden vuoksi lähdettävä jo ajoissa sunnuntaina. Kun omakotitalo myytiin, ongelmaksi tuli myös se missä yövytään. Sukulaisille, tai niille yksille ainoille joita seudulla on, ei aina viitsi tuppaantua. Hotellit olivat kauempana ja ei meillä oikeasti ole varaa hotelleissa asua taajaan. Voit toki itsekin miettiä miten tuossa tilanteessa toimisit.

Nyt isä kuollut ja äiti hoitolaitoksessa, välillä "tolkuissa" välillä ei. Jos rahaa tulvisi ovita ja ikkunoista niin toki enemmän aikaa olisi siellä käydä. Mutta kun ei tulvi. Surullista toki. Mutta meidänkin on pakko vaan elää elämäämme emmekä voi mummaa etusijalle laittaa. Yleensä käymme juhlapyhien aikaan kun vapaata on enemmän. Synttärit vietetään tuolloin samassa yhteydessä. Kun käymme olemme myös pyrkineet viemään mummaa niille ainuille sukulaisille kylään joita siellä seudulla on, jos vaan hänen tilansa on silloin ollut hyvä. Kyllähän tämä sydäntä joskus särkee. Mutta toisaalta jos minä olisin äitini tilalla, toivoisin että lapseni ei kokisi syyllisyyttä siitä jos oikesti kyläily on haastellista etäisyyksien ja pakollisten arkiasioiden vuoksi. JA onneksi tiedän että äitinikin näin ajattelee, vielä kun oli tolkuissaan joskus sanoikin aiheesta. Onko hän yksinäinen. Varmasti välillä.

 

[dxx]

Oman isovanhempani kohdalla kuten monen muukin kohdalla tehostetussa palveluasumisessa tilanne on se aika jollin vanhus jaksaa vieraita on hyvin rajallinen, mieluummin ennen päivällistä eli ennen klo 17:sta, mutta ei ennen klo 10 tai 11. Ja silloinkin ehkä ½-1 tunti/päivä. Jotenkin ymmärrän ihan hyvin että sen ajan takia ei halua viikottain matkustaa kymmeniä tai satoja kilometrejä.

 

["leena"]

Olkoon omaiset millaisia tahansa, ei se oikeuta että vanhuksia kohdellaan hoitolaitoksessa miten sattuu. Eli eipäs rinnasteta näitä kahta asiaa keskenään.

 

[sdatgdf]

Koska elämä ei ole niin mustavalkoista, että lapset välittäisivät aina vanhemmistaan. Koska vanhemmat eivät välitä aina lapsistaan. Sitä saa mitä tilaa.