Tarvitsen ehkä apua

Minulla on maailman ihanin vauva, helppo, ei itke turhia, on ollut syntymästään saakka terveenä. Synnytyskin oli helppo.

Minulla on mies ja ihana oma asunto. Elämä on kaikinpuolin kunnossa ja olemme onnellisia.

Nyt viime aikoina olen huomannut itsessäni pelottavia tuntemuksia ja ajatuksia ja olen miettinyt tarvitsevani ehkä ainakin keskusteluapua. Pelkään, että joku päivä satutan vauvaa ja en pysty hallitsemaan itseäni. Minun on vaikea hallita itseäni kun vauva itkee tai en muuten pysty kontrolloimaan häntä. Toisaalta suojeluvaistoni on viritetty korkeimmilleen ja pelkään, että meille jollekin sattuu jotain kamalaa. Joskus vaihdan tien toiseen laitaan jos näen jollain vastaantulijalla esim. haravan/luudan tms. koska tämä ihminenhän voi tehdä sillä jotain kamalaa meille. Pakkoajatuksia?? Mies on huomannut toisinaan riuskat otteeni vauvan käsittelyssä ja hänen mielestään sen on loputtava. olen samaa mieltä, mutta tätä on todella vaikea myöntää kenellekään. edes miehelle en ole vielä puhunut väkivaltaisista ajatuksistani jopa vauvaa kohtaan. Iltalehtien lööpit pyörivät mielessäni ja toisinaan ymmärrän, missä mielentilassa äidit ovat vauvojaan satuttaneet. Tämä ei ole helppoa! Pelottaa ja hävettää :'(

Onko tämä synnytysmasennusta vai väsymystä vai olenko sekoamassa?

Onko täällä muita, joilla on/on ollut samankaltaisia ajatuksia?

 

sulla on sama sairaus kun jarmo björkvistillä... lue se kirje niin huomaat, että kannattaa hakea apua...

 

Hei!

Itselläni ei ole ollut synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta olen siitä kyllä lukenut ja on aika yleistäkin. Mene vaan etsimään apua, ei siinä ole mitään hävettävää. Ja älä anna masennuksen pilata elämääsi. Voimia! :hug:

 

Ystävä opiskelee psykologiaa Englannissa ja niillä siellä puhutaan synnytys- ja synnytyksenjälkeisestä masennuksesta mun korvaani aika paljon enemmän kuin täällä pohjolassa. Hän heitti minulle ne prosentit, kuinka moni tuore äiti masentuu ja mä en niitä muista muuten kuin että järkytyin siitä kuinka korkeat ne oli.

Otahan yhteyttä neuvolaan, sieltä ne ihmiset osaavat sinut sitten ohjata oikealle taholle, kenenkään ei ole pakko olla pahan olonsa kanssa yksin. :hug:

 

\

Ystävä opiskelee psykologiaa Englannissa ja niillä siellä puhutaan synnytys- ja synnytyksenjälkeisestä masennuksesta mun korvaani aika paljon enemmän kuin täällä pohjolassa. Hän heitti minulle ne prosentit, kuinka moni tuore äiti masentuu ja mä en niitä muista muuten kuin että järkytyin siitä kuinka korkeat ne oli.

Otahan yhteyttä neuvolaan, sieltä ne ihmiset osaavat sinut sitten ohjata oikealle taholle, kenenkään ei ole pakko olla pahan olonsa kanssa yksin. :hug:

Ihan totta! Täällä enkuissa moni julkkiskin puhuu lehdissä avoimesti synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Puhuttiin siitä myös äitiysvalmennuksessa.

 

\

sulla on sama sairaus kun jarmo björkvistillä... lue se kirje niin huomaat, että kannattaa hakea apua...

Olitpas fiksu :headwall:

 

\

\

Ystävä opiskelee psykologiaa Englannissa ja niillä siellä puhutaan synnytys- ja synnytyksenjälkeisestä masennuksesta mun korvaani aika paljon enemmän kuin täällä pohjolassa. Hän heitti minulle ne prosentit, kuinka moni tuore äiti masentuu ja mä en niitä muista muuten kuin että järkytyin siitä kuinka korkeat ne oli.

Otahan yhteyttä neuvolaan, sieltä ne ihmiset osaavat sinut sitten ohjata oikealle taholle, kenenkään ei ole pakko olla pahan olonsa kanssa yksin. :hug:

Ihan totta! Täällä enkuissa moni julkkiskin puhuu lehdissä avoimesti synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Puhuttiin siitä myös äitiysvalmennuksessa.

Juu ja jäi sellainen kuva että suhtautuminen masentumiseen olisi luonnollisempi kuin täällä, täällä ihmiset tuntuvat ajattelevan että jos he menevät ja hakevat apua, niin lapset otetaan heti välittömästi huostaan tms. Ystäväni puheista jäi sellainen kuva että siellä asian ajatellaan ikäänkuin kuuluvan kuvioon, ei siis ole sellainen "synti" kuin täällä.

 

Rakastat varmasti lastasi, joten hae apua ajoissa..

Huomaat että on olemassa ihmisiä jotka ymmärtää ja auttaa ja voit kohta taas hyvin. Älä missään nimessä häpeä tai jää yksin olotilasi kanssa. Kerro myös miehellesi asia aivan avoimesti ja tilaa heti aika neuvolaan tai perheneuvolaan. Ja usko että täällä kaksplussassakin olemme iloisia jos tulet kertomaan että hait apua.

Pyydän, älä jää odottamaan ett kaikki järjestyy itsestään tai menee ohi noin vain..

voimia sulle ja muista että avun hakeminen vain kertoo että olet vastuullinen äiti. Kiitos jo siitä että kerroit täällä !

:flower:

 

Kaikista nopeimmin saisit varmasti avun neuvolan kautta; Varaa ylimääräinen aika tai vaikka kerrot puhelimitse asiasi, ja pyydä perheneuvojaa ottamaan sinuun yhteyttä/käymään. Hänen kauttaan saat sitten esim psykologin apua tms, mitä sitten tarvitaankin. Mitään hävettävää tuossa ei ole, päinvastoin, on hyvä asia että tunnistat ja tunnustat ongelman, ja olet halukas hakemaan apua ajoissa. Tuntemuksesi eivät ole ainutlaatuisia, niitä on muillakin äideillä,ja kun saat apua, pääset taas elämään täyttä elämää ja pystyt nauttimaan vauvastasi! Mitä ilmeisimmin tarvitset myös omaa, "vaatimuksista" vapaata, aikaa, jolloin myös jaksat paremmin. Voimia sinulle, ja ota heti yhteyttä sinne neuvolaan, niin asia ei jää.:heart: :hug:

 

Kuulostaa synnytyksen jälkeiseltä masennukselta. Siinä ei ole mitään hävettävää ja se on aika yleistä. Kannattaa jutella nyt ensin vaikka miehellesi tuntemuksistasi ja sitten ota yhteys esim. neuvolaan. Masennus on helpompi hoitaa tuollaisena lievänä ollessaan. Keskustelukin saattaa jo auttaa. Joillain ystävillänikin on ollut tuollaisia ajatuksia, mutta jos sinulla on pelko siitä, että voisit oikeasti vahingoittaa vauvaasi tai itseäsi niin suosittelen todella hakemaan apua. Tuo johtuu hormoneista eikä siihen vaikuta mitenkään se, että onko esim. vauva helppo vai vaikeahoitoinen. Synnytyksen jälk. masennus voi tulla kenelle vaan.

 

Kiitos teille kannustavista kommenteistanne!! Olen perfektionisti ja ajattelen tämän osittain johtuvan täydellisyyden tavoittelustani ja kontrollinhalustani. Vauvaa en tietenkään voi täyin kontrolloida ja välillä tuntuu etten kestä hänen kitinää enää.

Helpottaa jo todella paljon kun sain kirjoitettua ajatukseni tänne. Kävin myös Äimä ry:n keskustelupalstalla lukemassa muiden kokemuksia ja tuli todella helpottunut olo siitä, että on muitakin saman asian kanssa painiskelevia.

Pelkään kertoa asiasta neuvolassa, koska haluan olla "täydellinen" hyvä äiti. Eihän hyvä äiti lastaan ikinä satuttaisi. Enkä minäkään sitä voisi koskaan tehdä. Pelkään vain sitä, etten joku päivä saa itseäni hallittua ja jotain sattuu.

Taidan aluksi ottaa miehen kanssa asian puheeksi juurta jaksain. Ihailen todella niitä, jotka pystyvät pyytämään apua itselleen, se ei ole helppoa!

 

Aloin jo miettiä, että itsekö tuon olen kirjoittanut... välillä väsyttää niin ettei muista mitä on tehnyt ja mitä ei.

Vertaistukea ja tietoa saat osoitteesta http://www.aima.fi/ ja keskusteluryhmä http://groups.msn.com/AIMA/
siitä on ollut minulle apua kun ymmärrän missä mennään ja olen saanut vertaistukea. Itse en ole neuvolassa pystynyt asiasta puhumaan... ei oikein kemiat pelaa siellä.

Toki suosittelen ammattiauttajaa jos vaan pystyt neuvolassa suusi avaamaan.

Voit laittaa mulle yv:tä jo siltä tuntuu. Autan mielelläni jos vain voin.

Minun tilanteeni tällä hetkellä on sellainen, että vauva on reilut 7 viikkoa ja minulla keskittyy ajatukset tällä hetkellä tuohon ylisuojeluun. Pääsin eroon väkivaltaisista ajatuksista ja siitä kamalasta pelosta, että voisinko tosiaan tehdä jotain lööppien kaltaista kun sain puhuttua miehelleni ja aloin vierailla äimän sivulla sekä keskusteluissa.

Minulla tarvittiin hermoromahdus ennen kuin tajusin pyytää/hakea/ottaa vastaan apua lapsen ja ajatusteni kanssa. Halusin olla superäiti, joka pärjää ihan yksin. Älä jää odottamaan! On todella vaikea toipua kun arki on kuitenkin hoidettava.

 

ajattelisit asiaa pienen ihmisen alun kannalta niin hakisit sitä apua heti. Hänellä on oikeus luottaa siihen ettei se pienen elämän tärkein asia muutu; äidin rakkaus ja huolenpito. On hyvä, että puhut miehesi kanssa asiasta, mutta älä jätä asiaa siihen. Se, mitä mielessäsi on pyörinyt, ei katoa itsekseen, vaan tarvitset ihan oikeasti ammattiauttajan apua. Itsesi ja perheesi eduksi on, että saat itsesi kuntoon. Nimim. kokemuksen syvällä rintaäänellä...

 

Se on totta, että avun pyytäminen on vaikeaa. Mutta ehkä sekin osoittaa sitä hyvää äitiyttä, että niin tekee jos on tarvetta. Mutta tosiaan minusta on hyvä ajatus, että puhut asiasta nyt alkuun miehesi kanssa ja sitten katsotte miten jatko...

 

\

Aloin jo miettiä, että itsekö tuon olen kirjoittanut... välillä väsyttää niin ettei muista mitä on tehnyt ja mitä ei.

Vertaistukea ja tietoa saat osoitteesta http://www.aima.fi/ ja keskusteluryhmä http://groups.msn.com/AIMA/
siitä on ollut minulle apua kun ymmärrän missä mennään ja olen saanut vertaistukea. Itse en ole neuvolassa pystynyt asiasta puhumaan... ei oikein kemiat pelaa siellä.

Toki suosittelen ammattiauttajaa jos vaan pystyt neuvolassa suusi avaamaan.

Voit laittaa mulle yv:tä jo siltä tuntuu. Autan mielelläni jos vain voin.

Minun tilanteeni tällä hetkellä on sellainen, että vauva on reilut 7 viikkoa ja minulla keskittyy ajatukset tällä hetkellä tuohon ylisuojeluun. Pääsin eroon väkivaltaisista ajatuksista ja siitä kamalasta pelosta, että voisinko tosiaan tehdä jotain lööppien kaltaista kun sain puhuttua miehelleni ja aloin vierailla äimän sivulla sekä keskusteluissa.

Minulla tarvittiin hermoromahdus ennen kuin tajusin pyytää/hakea/ottaa vastaan apua lapsen ja ajatusteni kanssa. Halusin olla superäiti, joka pärjää ihan yksin. Älä jää odottamaan! On todella vaikea toipua kun arki on kuitenkin hoidettava.

Haitko jostain apua vai onko sinulle riittänyt vertaistuki?