M
muorisavosta
Vieras
Minulla on 2 teini-ikäistä lapsipuolta (14- ja 15-v), jotka asuvat epäsäännöllisesti vuorottain sekä meillä että äidillään, virallisesti kuitenkin äidillään. Olen ollut heidän elämässään jo 10 vuotta. Ei ole ollut aina helppoa, mutta olen lapsiin kiintynyt ja olen pyrkinyt toimimaan heidän parastaan ajatellen. Uusperheemme on toiminut tähän asti suht hyvin, ja kaikki me kolme vanhempaakin tulemme hyvin toimeen keskenämme.
Nyt lapset ovat siis kuitenkin teini-iässä, ja tilanne alkaa riistäytyä käsistä. Meillä on 2 pienempää, yhteistä lasta ja minulla alkaa olla voimat vähisssä. Nämä isommat lapsemme eivät sopeudu talon sääntöihin, eivät osallistu mihinkään yhteisiin hommiin ja puhuttelevat jatkuvasti minua ja toisiaan todella rumasti pienempien lasten kuunnellessa vieressä. Mieheni ja lasten äiti eivät ilmeisestikään pysty tekemään asialle mitään. Yritystä kyllä on, mutta tulosta ei juurikaan.
Olen aina yrittänyt olla se "hyvä äitipuoli", joka laittaa lasten edun omani edelle. Olen ajatellut, että lapsilla on aina oikeus meidän kaikkien huolenpitoon ja rakkauteen ja on heidän ja isänsä etujen mukaista, että viettävät mahdollisimman paljon aikaa yhdessä. Ja koska olen naimisiin mennessäni tiennyt, mihin ryhdyn, on minun aikuisena sopeuduttava siihen, että aina ei ole helppoa. Meidän kotimme on heidänkin kotinsa, joten minulla ei ole oikeutta kieltää heitä tulemasta tänne tai ajaa heitä ulos. Eihän lasta voi kotoaan ajaa, blaablaa. Juupajuu, kaunis ajatus sinänsä, mutta mitä teet, kun täysikasvuinen ihminen seisoo edessäsi ja suoltaa loukkauksia päin naamaasi? Nyt olen siis tehnyt senkin, eli olen kerran passittanut toisen näistä lapsista ulos talosta sen jälkeen, kun hän oli haukkunut minut mm. vitun huoraksi ja lehmäksi (kehtasin tiedustella, miksi tulee jatkuvasti myöhässä kotiin). Eilen toinen lapsista lähti myöhään illalla ovet paukkuen menemään.
Tällä hetkellä minulla on sellainen olo, etten halua tämän eilen hatkat ottaneen enää edes palaavan. Ilmapiiri kotona on ollut viime päivät niin hirveä. Olen niin lopen kyllästynyt siihen, että minä ja pienet lapsemme joudumme kotonamme kuuntelemaan joka päivä haukkumista ja kiroilua. Pitääkö minun sietää huorittelua omassa kodissani?
Kaikesta huolimatta välitän näistä lapsista, olenhan huolehtinut heistä ja elänyt heidän kanssaan jo vuosia. Haluaisin pitää heidän elämässäni, ja lasteni elämässä tietenkin, sisaruksiahan he ovat. Ja mieheni on heidän isänsä, joten heillä on hänen jopa suurempi oikeus kuin minulla. Mutta miten toteutan tämän? Olen sataan kertaan sanonut miehelleni, että jollei lasten käytös parane, en enää heitä kotiini huoli. Mutta onko minulla oikeus kieltää heitä olemasta oman isänsä kotona? Olenko se siis minä, jonka pitäisi lapsineni lähteä menemään? Pitääkö minun rikkoa pienten lasteni koti mieheni lasten vuoksi? En minä heitä tällaisessa kodissakaan halua kasvattaa.
Nyt lapset ovat siis kuitenkin teini-iässä, ja tilanne alkaa riistäytyä käsistä. Meillä on 2 pienempää, yhteistä lasta ja minulla alkaa olla voimat vähisssä. Nämä isommat lapsemme eivät sopeudu talon sääntöihin, eivät osallistu mihinkään yhteisiin hommiin ja puhuttelevat jatkuvasti minua ja toisiaan todella rumasti pienempien lasten kuunnellessa vieressä. Mieheni ja lasten äiti eivät ilmeisestikään pysty tekemään asialle mitään. Yritystä kyllä on, mutta tulosta ei juurikaan.
Olen aina yrittänyt olla se "hyvä äitipuoli", joka laittaa lasten edun omani edelle. Olen ajatellut, että lapsilla on aina oikeus meidän kaikkien huolenpitoon ja rakkauteen ja on heidän ja isänsä etujen mukaista, että viettävät mahdollisimman paljon aikaa yhdessä. Ja koska olen naimisiin mennessäni tiennyt, mihin ryhdyn, on minun aikuisena sopeuduttava siihen, että aina ei ole helppoa. Meidän kotimme on heidänkin kotinsa, joten minulla ei ole oikeutta kieltää heitä tulemasta tänne tai ajaa heitä ulos. Eihän lasta voi kotoaan ajaa, blaablaa. Juupajuu, kaunis ajatus sinänsä, mutta mitä teet, kun täysikasvuinen ihminen seisoo edessäsi ja suoltaa loukkauksia päin naamaasi? Nyt olen siis tehnyt senkin, eli olen kerran passittanut toisen näistä lapsista ulos talosta sen jälkeen, kun hän oli haukkunut minut mm. vitun huoraksi ja lehmäksi (kehtasin tiedustella, miksi tulee jatkuvasti myöhässä kotiin). Eilen toinen lapsista lähti myöhään illalla ovet paukkuen menemään.
Tällä hetkellä minulla on sellainen olo, etten halua tämän eilen hatkat ottaneen enää edes palaavan. Ilmapiiri kotona on ollut viime päivät niin hirveä. Olen niin lopen kyllästynyt siihen, että minä ja pienet lapsemme joudumme kotonamme kuuntelemaan joka päivä haukkumista ja kiroilua. Pitääkö minun sietää huorittelua omassa kodissani?
Kaikesta huolimatta välitän näistä lapsista, olenhan huolehtinut heistä ja elänyt heidän kanssaan jo vuosia. Haluaisin pitää heidän elämässäni, ja lasteni elämässä tietenkin, sisaruksiahan he ovat. Ja mieheni on heidän isänsä, joten heillä on hänen jopa suurempi oikeus kuin minulla. Mutta miten toteutan tämän? Olen sataan kertaan sanonut miehelleni, että jollei lasten käytös parane, en enää heitä kotiini huoli. Mutta onko minulla oikeus kieltää heitä olemasta oman isänsä kotona? Olenko se siis minä, jonka pitäisi lapsineni lähteä menemään? Pitääkö minun rikkoa pienten lasteni koti mieheni lasten vuoksi? En minä heitä tällaisessa kodissakaan halua kasvattaa.
