Tapaatteko samanikäisten äitejä/vanhempia?

[taustalla]

\

\

"Mistä saan uusia ystäviä, aitoja ihmisiä, normaaliin kanssakäymiseen.....? "

Tällaisia ihmisiä minäkin kaipaisin. Monesti lasten ikä on kanssakäymistä rajoittava tekijä. Ymmärrän sen hyvin, kun itsellänikin on n. vuoden vanhan lisäksi kaksi aikuista lasta. Tekemiset ja olemiset tapahtuvat omassa arvomaailmassani nyt kuopuksen ehdoilla, kun kerran sellainen vielä on suotu. Siitä huolimatta haluaisin joskus tavata ikätovereita, joilla vielä pieni lapsi.

Äiti-mamman kommentti voisi olla suoraan minun suustani. Täällä on siis toinen samanlainen :wave:

Jos laitan tähän nyt yhteystietoni, niin miten käy?
Kerron teille, ihan kokemuksesta: jokunen innokas vastaa, sitten kirjotellaan jonkin aikaa, viikko, kuukausi. Ja sitten - täydellinen hiljaisuus. Ei mitään.

Jos tapaamista ehdottaa - jos asutaan samoilla kulmilla - viimeistään silloin vaietaan, lopetetaan meilailu. Tai kommentti ohitetaan ja sivuutetaan.
Ei haluta tavata !
Ja sitten täällä haetaan taas meilikavereita, live-ystäviä, ja vingutaan sitä yksinäisyyttä ja plaaplaa.
Että se siitä ystävyyden ja ystävän kaipuusta..

En tarkoita tällä äiti-mammaa, enkä ketään erityisesti (paitsi joitakin erityisesti, yksikin hakee taas meiliosoitteeseensa ystäviä ja ajatustenvaihtajaa)
sanompahan vain että näin siinä aina sitten käy !

Minusta kyllä saisi pitkäikäisen, ahkeran, tiiviin ja sitkeän kirjoittelijan, jolla on aikaa ja mielenkiintoa myös live-treffeihin toisen 4-kymppisten äitien kanssa, riippumatta siitä mikä on elämäntilanne ja minkä ikäisiä tenavia on.

Mitenkähän minusta tuntuu, että sinun seuraasi minä en todellakaan kaipaa?

 

[ystävää etsin]

"vieras" : älä sitten kirjoita !

Mutta olisithan voinut edes perustella, että miksi.

 

[ystävää etsin]

Niin, minä täällä muuten vaan huutelen, vaikka asia ei tietysti mulle kuulu.. olitpa vaan niin töykeä, minusta.

 

[ystävää etsin]

Tunnen itseni jo ihan häiriköksi Mutta vieras: onko tuolla ylhäällä sinun meiliosoistteesi? Vieläkö se on voimassa?

Luin tätä listaa läpi ja minä löysin kivoja ihmisiä, kelle voisi kirjoittaa.

 

[kahvis]

Meillä lapset olivat seurakunnan kerhossa ja siellä oli pari ns. uraäitiä, jotka eivät tervehtineet meikäläistä, joka riipi rahat kasaan puistotätinä ja hoiti omat lapset kotona... Olin lapsia kerhosta hakiessani enempivähempi hiekassa ja kurassa, tukka pystyssä enkä ikinä muissa kuin ulkoiluvaatteissa. Minulla on hyvä koulutus, mutta halusin hoitaa itse lapseni senkin uhalla, että elintaso oli mitä oli ja urani (?) ei edistynyt mihinkään päin. Eniten kyllä harmitti, että lapset joutuivat myös kärsimään tästä äitien nihkeydestä, heitä ei ikinä kutsuttu tiettyjen lasten synttäreille, vaikka ihan kaikki muut kutsun saivat!
Oman tyhmyytensähän ne mammat siinä näyttivät. Hekumoin aina, miten mukavaa olisikaan tavata nuo äidit joskus työni puitteissa.... Puistotäti onkin jotain ihan muuta nykyään!
Ja puistotädin työ, kuten kaikki lastenhoitotyö on kyllä arvokasta ja vastuullista työtä, jota uraäitienkin pitäisi kunnioittaa!

 

[Nimetön]

Joku täällä kirjoitti: "Mitenkähän minusta tuntuu, että sinun seuraasi minä en todellakaan kaipaa?"

Kun asenne saattaa olla tuollainen, niin silloin jutustelukin, "small talk", on joidenkin kanssa vaikeaa. Vaikka juttelen, niin en silti ole tunkemassa jokaisen seurapiiriin.

 

[ÄitiMamma]

Oman ikäisilläni tutuilla on kaikilla isompia jo koulussa olevia lapsia,mutta minulla on lähes samanikäisiä äitiystäviä muutamia eli he ovat minua 7-5 vuotta nuorempia.
Minusta ei ystävien tarvitse olla juuri samaan aikaan naimisiin menneitä ja lapsen tehneitä kuin minä en etsi itselleni kloonia vaan ystävää.
Ystävyydelle hyvä alku on sielujen sympatia, luotettavuus,huumorintaju ja halu puolin jos toisin tukea sekä kannustaa toista aina tarvittaessa, rehellisyys :heart:
Ihmisellä on aikaa siihen mihin haluaa kuten yksi kirjoittaja osuvasti totesi :\| ! Näin se on...ja mielestäni hyväkään parisuhde ei korvaa ihanaa oikeaa ystävyyttä. Minulle ystävät ovat tosi tärkeitä ja toivottavasti minä myös heille... :hug:
Olin juuri vähän aikaa,sitten viettämässä hauskan viikonlopun lapsettoman ystäväni luona...en koskaan ole seurustellut vain kaltaisteni kanssa..vaan rikas ystäväpiiri on aarre...kuten eräässä ystävänpäivän aforismissa oli " Vanhat Ystävät ovat Parasta Antiikkia !"
Ystävyyden eteen täytyy tehdä töitä, mitään ei saa ilmaiseksi- kumpikin voi tulla puoliväliin ystävyyden siltaa vastaan toista ! Ja pitää muistaa,ettei itsekään ole täydellinen ei voi vaatia toiselta täydellisyyttä.
Yksinäisyys on iso ongelma nykyään kaikissa ikäpolvissa...kaksin on aina kivempi tehdä kaikenlaista. =) =)

 

[Nimetön]

Näiltä sivuilta olen löytänyt itselleni pari sympaattista meiliystävää eri puolelta Suomea. Enempää en tässä tilanteessa kaipaakaan.
Silloin kun oli koira, sain monta hyvänpäiväntuttua. Riitti, että oli remmissä koira. Rodulla ei ollut väliä. :flower: Nyt kun olen työnnellyt vaunuja, ei yksikään vastaantuleva vaunuttelija ole sanonut sanaakaan. Hulluna pitävät, jos jotain sanoo. Silloin kun samalla alueella asuvia samanikäisten äitejä tulee vastaan tekisi kuitenkin mieli jotain tokaista.

 

[Nimetön]

Näiltä sivuilta olen löytänyt itselleni pari sympaattista meiliystävää eri puolelta Suomea. Enempää en tässä tilanteessa kaipaakaan.
Silloin kun oli koira, sain monta hyvänpäiväntuttua. Riitti, että oli remmissä koira. Rodulla ei ollut väliä. :flower: Nyt kun olen työnnellyt vaunuja, ei yksikään vastaantuleva vaunuttelija ole sanonut sanaakaan. Hulluna pitävät, jos jotain sanoo. Silloin kun samalla alueella asuvia samanikäisten äitejä tulee vastaan tekisi kuitenkin mieli jotain tokaista.

 

[Nimetön]

Näiltä sivuilta olen löytänyt itselleni pari sympaattista meiliystävää eri puolelta Suomea. Enempää en tässä tilanteessa kaipaakaan.
Silloin kun oli koira, sain monta hyvänpäiväntuttua. Riitti, että oli remmissä koira. Rodulla ei ollut väliä. :flower: Nyt kun olen työnnellyt vaunuja, ei yksikään vastaantuleva vaunuttelija ole sanonut sanaakaan. Hulluna pitävät, jos jotain sanoo. Silloin kun samalla alueella asuvia samanikäisten äitejä tulee vastaan tekisi kuitenkin mieli jotain tokaista.

 

[taustalla]

Minulla oli onni tavata neuvolassa äiti, joka siinä huolestuneena pähkäili, lääkäriin menossa, että onko hänen vauvelinsa vieläkin perätilassa. Minusta naisessa oli jotakin tuttua. Jouduimme odottamaan kuka mitäkin vuoroa ja tuo nainen sanoi: "Minä kun olen vielä ainoa näin vanha odottaja." Silloin havahduin! Hänhän oli naapurini! Niin lapsistamme tuli toistensa parhaita kavereita, vaikka me äipät emme aina ole ihan sopuisia olleetkaan, mutta mitäpä tuosta.

Ihmisten kesken sattuu monenlaisia kohtaamisia. Läheskään kaikki eivät johda pysyvään yhteydenpitoon, mutta tärkeintä niissä on se, mitä ne sinänsä meille antavat, sillä aina ne jotakin antavat. =)

 

[yks monien joukost]

Lueskelin noita tekstejänne. Samanlaisia tuntemuksia on itsellänikin ollut mutta ne ovat olleet huom. minun tuntemuksiani. Me ihmiset voimme tulkita toisemme väärinkin. Monesti kyllä teki mieli kysyä eri henkilöiltä, että mitä sinulle oikeesti kuuluu? Olisi voinut selvitä olenko tulkinnut kyseisen henkilön oikein. Nykyisin en niin kovin paljon perustele siitä mitä muut minusta ajattelevat tai sanovat se on heidän asinsa. Että se siitä. Mielessäni on useasti toteama" elä ja anna muiden elää." Mukavaahan se olisi jos voisimme olla avoimia ja kaikinpuolin rehellisiä. Itse olen saanut vielä kaksi lasta yli nelikymppisenä. Ekan lapsen kohdalla puhuttiin "iltatähdestä", mutta kun vielä syntyi toinenkin lapsi neljänkympin ylittäneelle niin oli hiljaista. Arvata vain saattoi mitä muut ajatteli. Itse koin, että molemmat lapset ovat lahja Taivaasta. Minulla on tuttuja jotka ovat saaneet yli nelikymppisenä lapsen, mutta he ovat työelämässä tai asuu muualla,joten siinä mielessä tunnen olevani yksinäinen. Mukavaahan se olisi tutustua samanmielisiin äiteihin. =)

 

[iltatähtien äippä]

Kyllä näitä yksinäisiä löytyy mutta kyllä ainakin mulla joa suurimman osan ajasta olen yksin vastuussa kahdesta lapsesta meinaa tuo aika tehä tiukaa montako meili tai kirjekaveria kerkeen vastailla.Meillä on kuopus niin villiin että ei se anna minun täällä istuksia mutta aina sitä vois jotain.Ei sussa ole mitään vikkaa...Missä päin asut?

 

[yks monien joukost]

Iltatähtien äipälle. Minuako tarkoitit? Asun pääkaupunkiseudulla. Mitä tulee tuohon, että ei olisi mitään vikaa niin täydellisiä emme täällä löydä. Mutta ollaan omana itsenämme kaikkine vikoinemme ja puutteinemme. Sanotaan, että "rehellisyys maan perii". Eipä se välttämättä aina niin helppoa ole tuo rehellisyyskään kaikessa.Mutta kyllä se on ihana asia jos voimme täällä olla rehtejä ja reiluja.Tytölleni, joka on alakoulussa, minulla on tapana sanoa hänen kouluun lähtiessään, että ole reipas ja reilu älä horju ja heilu. Tytön luokalla on yksi "hankalan tuntuinen" tyttö, joka on tavallaan yksi tyttöni kaverikin, joka ei ole "reilu". Tahtoo siellä muidenkin kuullen puhua loukkaavasti tytölleni. Tällaista se on jo lapsesta alkaen. Sitä miettii miten tällainen tapa saataisiin kitkettyä heti alkuunsa jo lapsena. Sanonta kuuluu"minkä lapsena oppii sen vanhana taitaa".Ovatko nämä, jotka lapsena ovat saaneet ns. kiusata toisia jatkamassa sitä aikuisena siis läpi koko elämänsä? Kun puhutaan niin paljon työpaikka kiusaamisesta.Itse en ole moneen vuoteen ollut työelämässä, että senpuoleen en tiedä mitä on työpaikalla kiusaaminen.(kummalliselta vain on tuntunut miten aikuisten keskuudessa voi sellaista tapahtua.) :wave:

 

[minä myös]

Kommentoin tuohon työpaikalla kiusaamiseen.
Sen kyllä naiset osaa. Voisi ajatella, että hoitoalalla ei tämmöistä esiintyisi, mutta kaikkea muuta!
Opiskelin aikoinani terveydenhuoltoalan ammattiin ja kuvittelin, että muualta muuttaneena sain uudella opiskelupaikkakunnallani kavereita; opiskelemmehan kaikki hoitoalalle, olemmehan toistemme työkavereitakin!
En tiedä mikä minussa on vikana, mutta en kelvannut heidän joukkoonsa. Ryhmä- ja parityöt olivat ikäviä, minä jäin viimeiseksi ja joku onneton joutui olemaan parini.. näin oli ollut alaluokillakin peruskoulussa.
Olin ollut kovin hiljainen siihen asti. Päätin sitten, etten istu enää tuppisuuna tunnilla. Minulla olisi ajatuksia, mielipiteitä, halusin keskustelua. Hiljaisena minä en ollut "kelvannut" kellekään, joten en menetä mitään vaikka avaankin suuni ja sanon mielipiteeni.
Ja niin tein.
Ja mitä sitten tapahtui?
Minut lähestulkoot eristettiin joukosta.
Jos kahvitauolla ruokasalin ainoa vapaa paikka oli minun pöydässäni, se sai vapaaksi jäädäkin. Luokkakaverini ahtautuivat saman pöydän ääreen vaikka sylikkäin.
Ryhmätyöt tein lopulta yksin, kun en viitsinyt olla kolmantena pyöränä ja tuli tunne, että mukaan pyydettiin säälistä.
Paripulpettini oli ja pysyi tyhjänä. Ennemmin menivät kolmanneksi jonkun kivemman pulpettiryhmän nurkkaan, kuin tulivat minun viereeni istumaan.
Minun henkilökohtaista elämääni arvosteltiin, otettiin anonyymisti puheeksi jollain aiheeseen liittyvällä oppitunnilla. Onneksi opettajilta tuli ihan yllättäviä vastauksia, joilla selätettiin heidän asenteelliset käsityksensä.
Opettajatko? He kannustivat anomaan siirtoa toiseen kaupunkiin, vastaavaan opinahjoon. Anoin, en päässyt.
Mutta toisaalta. Oppitunnin jälkeen tultiin sanomaan: olipa hyvä että sanoit ääneen sen.. minä ajattelin ihan samaa.. Minä jo ajattelinkin, että sinä sanot siitä..

Sellaisia empaattiisia, toiset huomioon ottavia, erilaisuutta arvostavia ja sitä sietäviä lämminhenkisiä naisia (ja miehiä?) ovat terveydenhuolto-oppilaitoksesta työelämään astuneet hoiva-alan ammattilaiset.
Niinpä niin.

 

[yks monien joukost]

"Minä myös. Sanon, niinhän se on.Tosin itselläni ei ole kokemusta "työpaikkakiusaamisesta". Olen työskennellyt myös hoitoalalla aikoinani.Pidin työstäni ja työkaverit olivat mukavia.Varmaan olisin vieläkin samassa paikassa hommissa, jos en olisi avioitunut , saanut lapsia ja muuttanut muualle.Mutta näin on hyvä. Vaikka mielenkiintoista se olisi mennä "katsomaan"tuota työelämääkin.Sitä vain on ollut niin pitkään poissa tuosta työelämästä, että eipä sitä "meikäläisestä" enää ainakaan samaan hommaan ole menijäksi. Itse olen ollut huomaavinani, että tässä elämässä näyttävät pärjäävän ne jotka osaavat "aukoa suutansa" hyvin.(Muita taitoja ei niinkään noteerata)" Rannalle " jätetään ne jotka eivät niin "rääväsuisesti" osaa puhua.Kaipa ne ns. "suunsoittajat" kokee hiljaisemmat kanssasisarensa tai- veljensä ilonpilaajina ja jotenkin ahdistavina.Nykyään tuntuu yhä enemmän siltä kuin ihmiset eivät pystyisi olemaan hiljaa, hiljaisuudessa ollenkaan.Pitää olla kova jytä , television pauhu tai päästä "irrottelemaan" porukan kanssa.Joskus olen jopa ollut "kateellinen" kaikille "hölösuille", mutta enää en koe sellaista ollenkaan. Nautin hiljaisuudesta, niinä vähäisinä aikoina kuin niitä lapsiperheessä on. Sanoisin , että olisi jokaiselle ihmiselle terveellistä välillä hiljentyä.Että "toosat ja suut tukkoon."Miettikää missä mennään. Edelleen olen sitä mieltä on ihanaa tavata aitoja avoimia, rehellisiä ihmisiä puutteineen ja vikoineen kaikkineen näitä viimeksi mainittuja ominaisuuksia meillä kaikilla on olemmepa sitten "hölösuita tai tuppisuita. :attn: