V
"vieras"
Vieras
Huomenta ja paljon, paljon onnea! Aamuauringon säteet sattuvat kipeänkirkkaina silmiin, kun vedetään verhot pois ikkunan edestä. Tässä olisi vähän aamupalaa. Tuijotan tarjotinta, joka keikkuu nenäni alla. Haistan kahvin tuoksun ja vatsassani velloo. Tarjottimella on onnittelukortti 18-vuotiaalle ja kehäkukkia, omasta penkistä poimittuja. Kahvia, paahtoleipää ja mustikkakeittoa. Tarjotinta kannattelee poika-, tai oikeastaan siis miesystäväni ja vatsassani olevan lapsen isä. Vellova olo vatsassani yltyy ja ponkaisen pikavauhtia ylös sängystä töytäisten tietysti tarjotinta, jolloin mustikkakeittolasillinen kaatuu kumolleen sängylle. Purskahdan itkuun. Tämäkin vielä. Kahmin sänkyni vierellä olevia nenäliinoja käteeni ja jynssään peittoa. 18-vuotiaana ja raskaana tyttöjen tai naisten pitäisi olla kauneimmillaan, mutta miks mä sit oon vaan tälläinen turvonnut punasilmäinen särkikala?! Ja miks sä ylipäätään tuot tota hemmetin kahvia tuohon haisemaan, kun en mä voi sitä juoda! Etkö säkään ymmärrä mitään? Pidän jo alkuraskauden aikana perinteeksikin muodostuneen happaman aamumutinani ennenkuin olen ehtinyt edes kunnolla tajuta olevani hereillä.
Onneksi mieheni on jo tottunut tähän ja hän etsii jo touhukkaana kaapista puhdasta pussilakanaa tahriintuneen tilalle. Kuule kulta, tänään mä ajattelin sun synttäreiden kunniaksi tarjota sulle ihan mitä ruokaa sä vaan itse haluat. Mutta koska mä tiiän, että sä et suostu lähtemään ravintolaan ton pahoinvoinnin takia, niin mä kokkaan kotona. Sanot vaan, mitä laitetaan. Ja hei, jos sä luulet ettei mulla oo sulle lahjaa, niin onpas hyvinkin.
Tuijotan epäuskoisena miestä... Lahja? 18-vuotis synttärilahja? Ämpäri! Ta-daa... ole hyvä kulta, ihan oma... oksusanko! Purskahdan nauruun. Riivin taas nenäliinoja nyrkkeihini ja kuivaan tälläkertaa ilonkyyneleitä poskiltani.
Sankossa on rannekoru ja iso paketti nenäliinoja. Hän muisti sittenkin. Ja nuo nessut ovatkin tarpeen, sillä sen lisäksi, että mä voin jatkuvasti pahoin, elän myös jatkuvassa tunteiden vuoristoradassa ja itken sekä nauran vuoronperään lähestulkoon yhtäusein kun voin pahoin. Eli 24/7. Mutta tää raskaus on mun suurin unelmieni täyttymys tai meidän unelmien täyttymys. Toivottu lapsi, harkittu ja haluttu siitäkin huolimatta, että saavutan vasta täysi-ikäisyyden.
Muutama päivä syntymäpäivieni jälkeen saan suru-uutisen. Mummoni nukkui pois, ikiuneen. Voi miten minua harmittaa, etten ehtinyt kertoa mummolle raskaudestani. Toisaalta eipä se ois paljoa asiaa muuttanut, kun ei mummo olisi kuitenkaan ennättänyt nähdä tulokasta. Onneksi mummon ei tarvinut kärsiä kauaa. Muutama päivä vähän huonoa oloa ja sitten se olikin siinä. Ikävä oli kova ja elämään tuntui jäävän iso aukko. Niin iso, ettei jo pikkuisen pyöristynyt vatsani täyttänyt sitä alkuunkaan.
Surin mummoa, mutta en osannut puhua siitä kenenkään kanssa. En äitini, isästä puhumattakaan. Enkä veljeni enkä siskojeni. Pelkäsin kai, että minä vanhimpana perheeni lapsista jotenkin murtuisin ja olisin liian heikko. Joku voisi päästä sanomaan, että Mitäs minä sanoin, ei susta ole mihinkään! Ethän sä ole mitään! Juuri sitä, mitä olin aikanani kotoa paennut.
Jatkuvaa mollaamista ja alistamista. Minusta ei voi tulla mitään, en osaa mitään, en ole mitään! Mutta minä päätin silloin jo lähtiessäni olla vahva ja näyttää. Vahvat ei sure ääneen, vahvat suree omassa itsessään, omalla tavallaan. Sitä tapaa ei näytetä. Kipu on tehty kestettäväksi ja voitettavaksi. Minä olin päätäänyt olla vahva ja olinkin.
Syyskuun lopussa alkoi uusi elämänvaihe kun raskauspahoinvointi alkoi viimein helpottaa. Nautin aurngosta ja pyöristyvästä vatsakummusta enkä piitannut tuon taivaallista seläntakaa kuuluvista supatuksista teiniäidistä, lapsimorsiamesta ja kaikesta pahansuovasta höpinästä.
Mulle riitti se, että me oltiin yhdessä ja meille oli tulossa lapsi helmikuussa, ystävänpäivänä. Ylpeänä kuljin vatsani kanssa ostellen kirpputorilta vaatteita pienelle ja katselin kauppojen ilmoitustauluilta vaunuja. Ei mulle tullut mieleenkään ostaa uusia kulkupelejä mitä sitä suotta, jos käytetytkin löytyy. Ja löytyikin. Kivat vaaleat mintunvihertävät yhdistelmät. Voi miten mä olin ylpeä ja onnellinen, kun mä työnsin ne vaunut kotiin tyhjänä. Kohta mulla olis kaikki, mitä mä olin ikinä toivonut. Oma ihana perhe.
Onneksi mieheni on jo tottunut tähän ja hän etsii jo touhukkaana kaapista puhdasta pussilakanaa tahriintuneen tilalle. Kuule kulta, tänään mä ajattelin sun synttäreiden kunniaksi tarjota sulle ihan mitä ruokaa sä vaan itse haluat. Mutta koska mä tiiän, että sä et suostu lähtemään ravintolaan ton pahoinvoinnin takia, niin mä kokkaan kotona. Sanot vaan, mitä laitetaan. Ja hei, jos sä luulet ettei mulla oo sulle lahjaa, niin onpas hyvinkin.
Tuijotan epäuskoisena miestä... Lahja? 18-vuotis synttärilahja? Ämpäri! Ta-daa... ole hyvä kulta, ihan oma... oksusanko! Purskahdan nauruun. Riivin taas nenäliinoja nyrkkeihini ja kuivaan tälläkertaa ilonkyyneleitä poskiltani.
Sankossa on rannekoru ja iso paketti nenäliinoja. Hän muisti sittenkin. Ja nuo nessut ovatkin tarpeen, sillä sen lisäksi, että mä voin jatkuvasti pahoin, elän myös jatkuvassa tunteiden vuoristoradassa ja itken sekä nauran vuoronperään lähestulkoon yhtäusein kun voin pahoin. Eli 24/7. Mutta tää raskaus on mun suurin unelmieni täyttymys tai meidän unelmien täyttymys. Toivottu lapsi, harkittu ja haluttu siitäkin huolimatta, että saavutan vasta täysi-ikäisyyden.
Muutama päivä syntymäpäivieni jälkeen saan suru-uutisen. Mummoni nukkui pois, ikiuneen. Voi miten minua harmittaa, etten ehtinyt kertoa mummolle raskaudestani. Toisaalta eipä se ois paljoa asiaa muuttanut, kun ei mummo olisi kuitenkaan ennättänyt nähdä tulokasta. Onneksi mummon ei tarvinut kärsiä kauaa. Muutama päivä vähän huonoa oloa ja sitten se olikin siinä. Ikävä oli kova ja elämään tuntui jäävän iso aukko. Niin iso, ettei jo pikkuisen pyöristynyt vatsani täyttänyt sitä alkuunkaan.
Surin mummoa, mutta en osannut puhua siitä kenenkään kanssa. En äitini, isästä puhumattakaan. Enkä veljeni enkä siskojeni. Pelkäsin kai, että minä vanhimpana perheeni lapsista jotenkin murtuisin ja olisin liian heikko. Joku voisi päästä sanomaan, että Mitäs minä sanoin, ei susta ole mihinkään! Ethän sä ole mitään! Juuri sitä, mitä olin aikanani kotoa paennut.
Jatkuvaa mollaamista ja alistamista. Minusta ei voi tulla mitään, en osaa mitään, en ole mitään! Mutta minä päätin silloin jo lähtiessäni olla vahva ja näyttää. Vahvat ei sure ääneen, vahvat suree omassa itsessään, omalla tavallaan. Sitä tapaa ei näytetä. Kipu on tehty kestettäväksi ja voitettavaksi. Minä olin päätäänyt olla vahva ja olinkin.
Syyskuun lopussa alkoi uusi elämänvaihe kun raskauspahoinvointi alkoi viimein helpottaa. Nautin aurngosta ja pyöristyvästä vatsakummusta enkä piitannut tuon taivaallista seläntakaa kuuluvista supatuksista teiniäidistä, lapsimorsiamesta ja kaikesta pahansuovasta höpinästä.
Mulle riitti se, että me oltiin yhdessä ja meille oli tulossa lapsi helmikuussa, ystävänpäivänä. Ylpeänä kuljin vatsani kanssa ostellen kirpputorilta vaatteita pienelle ja katselin kauppojen ilmoitustauluilta vaunuja. Ei mulle tullut mieleenkään ostaa uusia kulkupelejä mitä sitä suotta, jos käytetytkin löytyy. Ja löytyikin. Kivat vaaleat mintunvihertävät yhdistelmät. Voi miten mä olin ylpeä ja onnellinen, kun mä työnsin ne vaunut kotiin tyhjänä. Kohta mulla olis kaikki, mitä mä olin ikinä toivonut. Oma ihana perhe.
