I
insane
Vieras
Minulla on paha olla, koko elämä on ollut yhtä rämpimistä vaikeuksista vaikeuksiin. Mä en tiedä mistä oikein aloittaisin ja mihin lopettaisin. Tänään aivan pikku asia sai minut murtumaan, huomenna se voi olla vielä pienempi.
Minä olen oppinut odottamaan aina pahinta ja ne odotukset on kyllä palkittu aina sillä pahimmalla. Tässä ei ole enää mitään järkeä, yrittää toivoa päivästä toiseen että jotain hyvääkin tapahtuisi, että joskus olisi minunkin vuoroni kokea pieni pala onnea.
Minä en osaa enkä voi muuttaa elämääni, minä olen loukussa ja vaikka minä elän ja toimin normaalisti, olen sisältä kuollut, minä esitän hyvää vaimoa, hyvää äitiä, hyvää tytärtä, olen kiltti, ystävällinen ja otan tyynenä vastaan kaiken paskan mitä elämä minulle tarjoilee, se on kaikki vain teatteria.
Minä rakastan lapsiani, minä elän heitä varten, mutta siinä kaikki. Minä olen menettänyt itseni, kaikkien vastoinkäymisten myötä, minä olen hukannut itseni, minä olen pelkkä tyhjä kuori.
Joskus niin kuin tänään minä vihaan elämääni, minä suren sitä pientä toiveikasta tyttö lasta joka joskus olin, minä suren kaikkia niitä menetettyjä vuosia jotka olen valheessa elänyt, minä olen pettynyt itseen koska minua on kuka vain voinut kusettaa 6-0.
Koskaan en ole paljoa pyytänyt, oikeastaan vain sen että minua kohdeltaisiin kuin ihmistä ja tietysti olen toivonut että joskus joku rakastaisi minua. Minulla olisi ollut niin paljon sitä rakkautta annettavana, ehkä olisi vieläkin. Mutta ei se ole koskaan kelvannut kenellekkään. Minä olen näkymätön, minua ei kukaan huomaa, olen elänyt saman ihmisen kanssa kohta kymmenen vuotta eikä hän vieläkään tunne minua.
Yksi lapsistani on sairas, hänellä on psykiatrisia ja neurologisia ongelmia. Koko pojan elämän olen kuullut kuinka minä olen pojan pilannut. Miksei kukaan kerro miten minä sen tein, itse olen niin tyhmä etten tajua, kuitenkin yksi ihminen muistuttaa minua joka päivä siitä että pilasin poikani. Syyllisyyden taakka on hirveä, mitä jos minä en olekkaan osannut olla äiti, mitä jos minä olenkin aiheuttanut pienen poikani ongelmat?
Joskus tämä elämän taakka on raskas kantaa, vielä raskaampaa se on kantaa yksin, joten kun ei ole ketään kenelle kertoa tai kenen lähellä itkeä, niin kirjoitan tämän tänne.
Minä olen oppinut odottamaan aina pahinta ja ne odotukset on kyllä palkittu aina sillä pahimmalla. Tässä ei ole enää mitään järkeä, yrittää toivoa päivästä toiseen että jotain hyvääkin tapahtuisi, että joskus olisi minunkin vuoroni kokea pieni pala onnea.
Minä en osaa enkä voi muuttaa elämääni, minä olen loukussa ja vaikka minä elän ja toimin normaalisti, olen sisältä kuollut, minä esitän hyvää vaimoa, hyvää äitiä, hyvää tytärtä, olen kiltti, ystävällinen ja otan tyynenä vastaan kaiken paskan mitä elämä minulle tarjoilee, se on kaikki vain teatteria.
Minä rakastan lapsiani, minä elän heitä varten, mutta siinä kaikki. Minä olen menettänyt itseni, kaikkien vastoinkäymisten myötä, minä olen hukannut itseni, minä olen pelkkä tyhjä kuori.
Joskus niin kuin tänään minä vihaan elämääni, minä suren sitä pientä toiveikasta tyttö lasta joka joskus olin, minä suren kaikkia niitä menetettyjä vuosia jotka olen valheessa elänyt, minä olen pettynyt itseen koska minua on kuka vain voinut kusettaa 6-0.
Koskaan en ole paljoa pyytänyt, oikeastaan vain sen että minua kohdeltaisiin kuin ihmistä ja tietysti olen toivonut että joskus joku rakastaisi minua. Minulla olisi ollut niin paljon sitä rakkautta annettavana, ehkä olisi vieläkin. Mutta ei se ole koskaan kelvannut kenellekkään. Minä olen näkymätön, minua ei kukaan huomaa, olen elänyt saman ihmisen kanssa kohta kymmenen vuotta eikä hän vieläkään tunne minua.
Yksi lapsistani on sairas, hänellä on psykiatrisia ja neurologisia ongelmia. Koko pojan elämän olen kuullut kuinka minä olen pojan pilannut. Miksei kukaan kerro miten minä sen tein, itse olen niin tyhmä etten tajua, kuitenkin yksi ihminen muistuttaa minua joka päivä siitä että pilasin poikani. Syyllisyyden taakka on hirveä, mitä jos minä en olekkaan osannut olla äiti, mitä jos minä olenkin aiheuttanut pienen poikani ongelmat?
Joskus tämä elämän taakka on raskas kantaa, vielä raskaampaa se on kantaa yksin, joten kun ei ole ketään kenelle kertoa tai kenen lähellä itkeä, niin kirjoitan tämän tänne.