Takertuminen parisuhteessa

Olen kauhukseni huomannut, että olen tehnyt paljon hallaa suhteellemme takertumalla mieheen liikaa alusta asti... En siis ole mikään hysteerinen roikkuja, mutta joka tapauksessa olen auhteen alussa heittäytynyt liiaksi aloitteen tekijän rooliin.

Suhteemme alkoi niin, että mies pyysi minua treffeille. Juttu jatkui niin, että hän pyysi minut myös toisille ja kolmansille treffeille. Siihen asti siis kaikki hyvin. Sitten minä jotenkin innostuin tästä uudesta suhteesta ja ehdotin seuravaa tapaamista. Ja sitä seuraavaa ja sitä seuraavaa jne... Miehelle ei enää jäänyt tilaa ehdottaa minulle tapaamisia, koska minä ennätin aina ensin. Eikä siinä tietenkään sinänsä mitään pahaa ole, kyllä nainenkin voi tehdä aloitteen ja aina hän kuitenkin tahtoi tavata minua. Mutta jotenkin tuntuu, että oma innokkuuteni on ehkä passivoinut miehen. Hän alkoi hyvin pian tottua siihen, ettei hänen tarvitse tehdä mitään suhteemme eteen, minä kyllä soittaisin ja tulisin ihan itse paikalle. Ja sitten kun mies ensimmäisen kerran muuataman viikon tapailun jälkeen sanoikin eräänä päivänä, kun ehdotin tapaamista, ettei hän tänään jaksa, koska on väsynyt ja haluaisi olla yhden illan yksin, minä hölmö menin ja loukkaannuin. Miksi, sitä en ymmärrä itsekään. Loukkaannuin ja jopa suutahdin hänelle siihen tyyliin, että jaahas, jos ei seura kelpaa, niin ole sitten yksin ja sitten mies joutui lepyttelemään minua... Todella typerää, mutta näin joka tapauksessa tuli käyttäydyttyä. Sen jälkeen ehdottelimme tapaamisia puolin ja toisin, mutta minä jäin kuitenkin siihen aktiivisemman ja innokkaamman osapuolen rooliin. Ja sen ensimmäisen loukkaantumiseni jälkeen joka kerta, kun mies halusi olla yksin, hän pelkäsi sanoa sitä minulle ja pyyteli kovasti anteeksi, jos ei jaksanut tavata; hän selvästi pelkäsi, että suuttusin taas. Mikä jälleen kerran on todella typerää, koska tottakai joskus saa olla yksinkin, eikä toisen pitäisi siitä loukkaantua, saatika sitten suuttua.

Lopulta opin suhtautumaan miehen yskinäisiin iltoihin ymmärryksellä. Aina jos hän tahtoi olla yksin, sanoin vain iloisesti, että hyvä on soitellaan huomenna ja hyvää yötä. Mutta jotenkin suhteen tasapaino oli jo vinksahtanut... Minä olin se aloitteentekijä, hän sitten vastasi joko myöntävästi tai kieltävästi. Yleensä aina myöntävästi, mutta se ikävä homma tässä on se, että minä järjestin tilanteen omaa hölmöyttäni niin, että hän tottui olemaan se, joka vastaa kutsuun ja minä olen se, joka kutsuu. Toki hänkin ehdotteli tapaamisia, mutta yleensä minä ehdin ensin. Ja aina kun hän ehdotti, minä olin aina valmiina, enkä koskaan kieltäytynyt hänen kutsustaan.

Olin siis jotenkin roikkuja tässä suhteessa. Myöhemmin olen oppinut antamaan hänelle enemmän tilaa ja nyt osaan ottaa jo aika iisisti ja annan hänen olla omissa oloissaan useita päiviäkin, mutta jotenkin pelkään, että olen tuolla alkuaikojen innokkudella jotenkin mokannut ja vinksauttanut tämän suhteen lopulliseen epätasapainoon. Nyt voin antaa tilaa, enkä enää käyttäydy niin innokkaasti, mutta mies ei enää ole osannut ottaa sitä aloitteen tekijän roolia, kun minä olen ollut aina "jaloissa pyörimässä", mikä ei varmaankaan ole lisännyt minun haluttavuuttani hänen silmissään, vaikka meillä yleensä yhdessä onkin todella hyvää aikaa.

Kysymykseni kuuluukin, että olenko lopullisesti menettänyt "uskottavuuteni" miehen silmissä ja voiko tämä suhde enää tämmäisen jälkeen löytää tasapainoa? Onko muilla kokemuksia siitä, että olisi itse ensin roikkunut toisessa tai toinen olisi roikkunut sinussa ja sen jälkeen suhde olisi kuitenkin löytänyt tasapainon, jos roikkuminen on loppunut?

 

Ei tuo minusta pahalta roikkumiselta kuulosta, vaan ihan normaalilta ihastuneen innostukselta. Sanoisin että älä huolehdi, anna asian mennä omalla painollaan.

 

Kiitos Vinnille rohkaisevasta vastauksesta! Oikeastaan en enää olekaan mikään roikkuja tai takertuja, mutta lähinnä ärsyttää se, kun aluksi lähdin sille linjalle, niin nyt tuntuu, että mies on jotenkin tottunut siihen, että minä teen aina aloitteen ja se harmittaa..

Onko muiden ihmissuhteet yleensä ottaen sellaisia, että tapaamisia ehdotellaan puolin ja toisin tasapuolisesti, vai onko se ihan tavallista, että suhteessa toinen ikään kuin ajautuu siihen aktiivisempaan rooliin? Tai kenties pidemmässä suhteessa roolit vaihtuvat aika ajoin...

 

Enpä usko, että tuossa mitään hätää on, jos suhde on kuitenkin vielä voimissaan. Tosin ehkä voisit yrittää hivuttaa tilannettaa toiseen suuntaan odottamalla välillä niin kauan, että miehen on tehtävä aloite. Eihän se välttämättä ole hyvä, että toinen aina tekee sen aloitteen, mutta kertomasi perusteella en usko, että suhteenne olisi lopullisesti pilattu. Jäitä hattuun! ;-)

 

Minä olen ollut samanlainen alkusi ihastuessani, tuntuu että koko maailma pyörisi vaan hänen ympärillään. Peli ei ole vielä menetetty, voit päästä vielä niskanpäälle. Voit alkaa ottamaan enemmän aikaa itsellesi ja ystävillesi ja harrastuksillesi. Yleensä nämä asiat luonnistuvat kuin itsekseen, ilman mitään kissa-hiiri-leikkejä. Jos mies tuosta ei halua enää seurustella niin anna mennä, etsit uuden ja paremman! Jos hän on sinulle sopiva niin ei tuo niin big deal voi olla...

 

Miksi kehittelet tästä asiasta niin suuren ongelman? Onko naisilla luontainen tarve tehdä ongelmia päänsä sisällä kaikista mahdollisista ja mahdottomista asioista suurella luovuudella?

Ainoa negatiivinen asia minkä olet tehnyt oli tuo epävarmuus, tai pikemminkin sen konkretisoituminen suuttumisena. Siinä omassa päässä kehitellyn ja täysin kuvitellun ongelman vuoksi aloit puukottamaan suhdettasi ihan konkreettisesti. Olet onneksi jo sitä asennetta korjannut paljon ja antanut miehen olla oma itsensä.

Epävarmuuden poistaminen onkin täysin sinun omalla vastuullasi, et voi odottaa toisen korjaavan sitä sinussa.