Tässä tarinani muistuksen sanaksi muille lapsettomuushoito pyörässä pyöriville.

Älkää unohtako sitä kaikkea muuta elämää alkääkä toisianne(eli että olette paljon muutakin kuin nainen ja mies jotka etenevät hoidosta toiseen) tämän rumban keskellä! Meille kävi niin ja EROAMME :'( Jos olisin tiennyt että tässä käy näin niin en olis lähtenyt koko touhuun. Mies koki tämän niin kovana nöyryytyksenä ettei kestänyt enää, eikä osannut puhua tuntemuksistaan. Hän ei nähnyt muuta vaihtoehtoa enää kuin ero ja minä onnellisen tietämättömänä kaikesta suunnittelin vain uutta hoitoa. Myös minä sulkeuduin asian tiimoilta ja etenin höyryveturin lailla laput silmillä, pitäen tätä yhtenä projektina muiden joukossa. Ainoa onni tässä on jo aikaiseksi saatu poika, mutta muuten en tiedä miten tästä noustaan ja miten uskaltaa enää luottaa yhtään mihinkään/kehenkään!
Lapsettomuus on niin kokonaisvaltainen ja vaikea asia yksin käsitellä että siihen pitäisi ehdottomasti saada apua myös henkisellä puolella! Vaatikaa sitä! Kunnallisella ei ainakaan koskaan kysytty tästä mitään, tehtiin vain toimenpide ja sillä selvä. Voimia teille kaikille!

 

Kiitos että tulit oikeesti näin vaikeesta aiheesta puhumaan.. :hug:
Me yritettiin mein ensimmäistä lasta 2 vuotta niin jossain määrin ymmärrän sun ja miehen tunteen.Kuinka surullista että teillä meni vallan poikki tuosta syystä.Muista kuitenkin nämä hirveät sanat:elämä jatkuu,myös sinun kohdallasi.Älä vaivu epätoivoon.Tietysti vielä pitkään masentaa mutta.. :ashamed:

 

:hug:
Täällä on tullu ero pariinkin kertaan näiden jatkuvien pettymysten varjostamien lähes 4 vuoden aikana, ilman tätä paskaa kaikki ois menny niin toisin.. Ollaan kuitenkin edelleen tekemisissä, jonkinlaisessa etäsuhteessa, ja toistaseks mies on suostunu hoitoihin "lahjottajana". Jos näistä vielä joskus tulee lapsi(a) niin katsotaan suhteen jatkookin sitten uudelta pohjalta. Muuten on edessä se lopullinen ero, en halua että mies (sillä ei oo lapsia) uhraisi koko isyyttään mun takia :'(

 

Erittäin hyvä aihe, ja pelkkäkriisiä :hug:
Itse kanssa koen että viimeiset vuodet oon niin elänyt vain hoidoille, kalenterilleni, kiertopäivilleni, lääkärikäynneille, lääkkeille, nettipalstoille ja myös miehelleni, mutta lähinnä itkenyt, kiukutellut, voivotellut ja valittanut. Mieheni on saanut kestää, oikeesti.
Yksipäivä mietin ja menin itseeni ja tajusin et helvetti ei tää voi mennä näin. Mulla ja meillä pitäisi olla muutakin elämää ja ajateltavaa ja juteltavaa. Mä oon jonkin verran erakoitunut, käyn enää harvakseltaan ystävien kanssa esim.viihteellä, koska jos on joku hoidon vaihe menossa, mietin et jos otan alkoholia meneekö hoitometsään. Entä jos tää onkin se kierto..jne. Muutama ystävä tietää hoidoista mutta usein selitän jotain muuta.
Miehelleni syksyllä purkauduin totaalisesti, mulla oli tosi pahamieli siitä että tiedän kuinka hän olisi halunnut ison perheen, useamman lapsen jne. Hän on vielä nuori ja voisi hyvin aloittaa elämän naisen kanssa joka voisi hänen haaveet toteuttaa. Mulla on välillä niin pahamieli, ja mietin että voinko/onko mulla oikeus pitää mieheni avioliitossa kanssani kaiken tämän keskellä. Katuuko hän joskus ettei lähtenyt, inhooko hän mua joskus tän kaiken takia. Onneksi olen pystynyt hyvin hänen kanssaan puhua, ja mulla on supermies. Mutta silti tää kaikki vaan välillä niin koettelee, kaikin tavoin.
Tärkeää on muistaa pitää huolta itsestään sekä puoliskoistaan :heart:

 

Todella hienoa, että muistutat meitä kaikkia tästä pelkkää kriisiä ja iso halaus sinulle. :hug:

Muistuttaisin kaikkia tosiaan käydä jossain juttelemassa näistä asioista psykologin tai vastaavan vastaanotolla. Meidät "passitettiin" heti psykologille kolmannen epäonnistuneen hoidon jälkeen, koska silloin lääkäri ei ollut nähnyt vastaavaa ja sanoi suoraan, että minä ja mieheni ei päästä tästä yli ihan noin vaan. Kävimme koko viime syksyn psykologilla (minä joka toinen kerta yksin) ja voi että kun se auttoi. Nyt tuntuu siltä, että me selviämme vaikka mistä! Psykologi myös totesi, että me ollaan niitä harvoja pareja jotka on tullut vaan läheisemmäksi toisiamme ja että useammat päättyvät siis eri teille. Meille nämä hoidot ovat siinä mielessä olleet "hyviä", sillä meidän suhteemme kukoistaa vaikka kaikki mennyt mönkään. Vaikka hoito on päällä niin olemme niin onnellisia ja näin ei ollut asiat alkusyksystä. Silloin keskityin vain näihin hoitoihin ja minulla ei ollut muuta elämää.
Eli rakkaat siskot, hakekaa heti apua jos huomaatte parisuhteenne olevan toisella sijalla!

 

Meillä tilanne sellainen, että mieheni ei suostu edes tutkimuksiin. Joten joudun punnitsemaan, miten tärkeää lapsen saaminen on mulle. Ainakin toistaiseksi olen päättänyt, että parisuhde tulee ensin. Olen kyllä kaksi kertaa ollut raskaana ilman hoitoja, ja ne on mennyt kesken heti alussa. Joten voi olla, että raskaana en ollenkaan pysy, eikä siihen silloin edes miehen vaihto ja hoidot auta. Molemmat raskaudet eivät vain tulleet ihan helposti ja nopeasti, vaikka minut on tutkittu ja todettu, ettei raskaana tulemiselle pitäisi olla suuria vaikeuksia. Siksi haluaisin miehenikin tutkittavaksi...

Joskus vain tuntuu, että olen tosi loukkaantunut miehelleni, Hän ei tunnu ymmärtävän, miten kipeä asia on minulle. Käyn ulkopuolisella ammatti-ihmisellä purkamassa tätä yksin. Mieheni ei halua minnekään juttelemaan.

Eli: parisuhde on ainakin toistaiseksi saanut tulla ennen lapsen saamista/tutkimuksia/hoitoja. Mutta jos en pääse loukatuksi tulemisen tunteesta, mitä teen??? (oon puhunut miehelleni, hän ei ymmärrä, vaan kokee loukkaukseksi sen, että hän kokee minun painostavan; pattitilanne). Tietysti, jos tulen edelleen raskaaksi ja ne menee kesken, ei voi muuta syyttää kuin omaa kroppaani. Ja kokisin silloin, että riittävästi on yritetty. Kaikkea ei voi saada.

Mutta hitto, jos en tule raskaaksi lähiaikoina... Alkaa parisuhde todella olla koetuksella!!

Pelkkää Kriisiä: :hug:

 

Just just... Eilen piti olla seksiä. Mieheni ei jaksanutkaan. Tänään piti olla, ei jaksanut. Petyin. Nyt olisi ne päivät. Tuli hirvee riita. Mieheni lähti ulos. Hänen mukaansa koko lapsenteko onkin vain minun projekti.

Ja edellisessä kirjoituksessani on enemmän tietoa meidän tilanteesta.

En tiedä, voiko tämä liitto jatkua :'( :'( :'(

Ensimmäistä kertaa etsin netistä avioerohakemuskaavakkeen.

 

Itkua ja huutoa :hug: tuttua on.... meillä alkoi olla sitä ongelmaa jo puolen vuoden turhan jyystön jälkeen. Useimmiten yhdynnät jäi vaan yhteen ainoaan, ja sekin muutamia päiviä liian aikasin, en uskaltanu jättää sitäkin vähää liian lähelle ovulaatioo, jos sitten ei ois onnistunu kertaakaan eikä siis ois ollu minkäänlaista mahdollisuutta.

 

Yhdyn pelkkää kriisiä kirjoitukseen. Ensimmäinen avioliittoni kaatui aikoinaan lapsettomuuteen ja alussa oleviin hoitoihin. En saanut miestä avautumaan ja puhumaan tunteistaan, ja lopulta kommunikaatio katkesi ja oltiin katkeria yhdessä, mutta kuitenkin erillään. Ero tuli 2006. Puhukaa kumppanienne kanssa! Koittakaa saada miehenne avautumaan, se avaisi niin monta lukkoa.

 

Mies avautumaan... Hmmm helpommin sanottu kuin tehty. MITEN?

 

Mun suhde on myös kriisissä, olen koko ajan vihainen, en halua hellyyttä, enkä halua mieheni rakkautta. En tiedä miksi, ehkä tunnen että en ansaitse sitä enää.

Mieheni mielestä suhteemme ei ole kriisissä, mutta minun mielestäni on, jos mä en viihdy siinä enää. Mikään ei ole pielessä, rakkautta on, mutta tuntuu että nämä hoidot ja kaikki tämä suru ovat jättäneet jäljen muhun ja sitä kautta suhteeseen. Mies on ihana, mutta kaikki hänessä ärsyttää mua nykyään, koska joka kerta kun näen hänet, se muistuttaa mua siitä, mitä mä en millään onnistu saamaan.

Raivoan pikkuasioista enkä ymmärrä miksi hän haluaa olla edelleen tässä suhteessa. Pelkään myös että tunteeni häntä kohtaan ovat vähän kylmettyneet, koska emme saaneet vauvaa silloin kun halusimme.

Lopetin hoidot, koska olivat tuloksettomia yrityksia, syytä ei löytynyt. Tällä hetkellä tunnen toivottomuutta, tyhjyyttä ja surua. Pelkään että suhteeni ei kestä tätä.

En tiedä miten palauttaa rakkauden, sen viattomuuden ja romantiikan?