mamablues
:'( Tänään on taas tämmönen saamaton/väsynyt/masentunut/kiukkunen-päivä. Pitäis siivota ja mennä ulos lasten kanssa ym..., mutta mä vaan oon ja masennun lisää. Kyllä mä välillä huudan lapsille :'( , mutta muuten vaan oon. On vaan niin uskomattoman väsynyt olo. Ja kaikki ahdistaa ja #&%?$!*. Lapsetkin tuntuu tänään erikoisen vauhdikkailta. Kumpikin koko ajan juoksee ja möykkää ym... siis ihan normaaleja lapsia.
Mä en tiedä mitä tekisin. Ei siis vaan tänään vaan yleensäkin elämässä. Musta tuntuu että olen koko ajan vaan tehnyt virheitä virheiden perään ja sekottanut oman elämäni lisäksi lastenkin elämän. Ja nyt en tiedä miten saisin meidän elämän edes jonkinlaiseen järjestykseen. Jotain pitäisi tehdä. Me ollan vieraassa kaupungissa ja tuntuu, että ihan yksin. Poika on löytänyt yhden kaverin ja välillä tuntuu että ruvettaisiin jo pikkuhiljaan kotiutumaan tänne. Mutta sitten taas mietin että oliko kuitenkin virhe tulla tänne. Lapsikin on pyytänyt että muutettais takaisin Helsinkiin (mistä muutettiin pois kohta vuos sitten), sielä ois kuulemma parempi asua kun täällä. Ei me tunneta täältä oikeestaan ketään. Minullakaan ei ole täällä ystäviä ja päivät menee ihan oikeasti vain ja ainoastaan lapsia ja kotia hoitaessa. Täällä ei ole edes leikkipuistoja tai mitään missä tapaisi esim. muita äitejä ja lapsia. Helsingistä muutettiin pois, koska erosin miehestäni kohta 3v. sitten ja olo helsingissä tuntui käyvän ihan mahdottamaksi kun hän lakkasi tapaamasta lapsia. Minulla oli ihan hirveä olo (ei tietenkään mitään siihen verrattuna mitä poikamme tunsi, kun ikävöi isäänsä ja ihmetteli miksi hän ei tule käymään) ja minusta tuntui että on parasta muuttaa toiseen kaupunkiin. Niinpä me pakkasimme tavarat ja muutimme 400km päähän Helsingistä, pieneen kaupunkiin jossa emme tunne ketään eikä olla vieläkään kehenkään tutustuttu. Mä olen niin väsynyt ja masentunut ja yksinänen, eikä lapsillakaan ole hyvä olla. Poika leikkii sen ainoan kaverinsa kanssa aina välillä ja muuten me olemme keskenämme ja mietimme mitä me täällä tehdään. Olen yrittänyt ajatella, että kyllä me tänne kotiudutaan ja löydetään ystäviä ja rakennetaan uusi elämä täällä. Niin ei vain tunnu tapahtuvan. Ystävät (ja tuntuu että elämäkin) jäivät helsinkiin. Harmittaa todella pojan puolesta, kun hänellä oli hyviä ystäviä päiväkodissa (hän on 5v. ja ikävöi heitä vieläkin, myös opettajia. Oli samassa pk:ssa 3.vuotta) ja kivoja harrastuksia, eikä me olla täältä löydetty edes mitään harrastus toimintaan hänelle. Hän tuntuu välilllä niin onnettamalta (kuten äitinsäkin) ja nykyään tosissaan pyyteleekin että muutettais takas "kotiin". Nykyään sielä olis se isäkin, on taas pitänyt lapsiin yhteyttä. Nuorempi syntyi meidän eron jälkeen ja hän (kuulemma) masentui niin pahasti kun vauvakin tuli eikä saanut lasten kanssa elää ettei sitten pystynyt tulla edes käymään. Hän kyllä kävikin lääkärissä jo ennen "katoamistaan", aluksi pahan "stressi ihottuman" takia ja sitten hänellä todettin masennus. Tais saada jotain lääkettäkin siihen (siis masennukseen), joten kaipa se voi pitää paikkansakin (vaikka itse en ymmärä tuota "hylkäämis-reaktiota").
Että tämmöstä "kivaa" meillä (tulipa pitkä "tarina"). Kauheelta valitukselta kuulostaa, mutta pitää välillä vähän purkaa ulos ettei pää hajoa. Mul on niin ahistunut olo, ettei ole tottakaan ja pitäis ihan oikeesti tehä nyt jo jotain ratkaisuja. Hieman fiksumpia tällä kertaa.
Mä en tiedä mitä tekisin. Ei siis vaan tänään vaan yleensäkin elämässä. Musta tuntuu että olen koko ajan vaan tehnyt virheitä virheiden perään ja sekottanut oman elämäni lisäksi lastenkin elämän. Ja nyt en tiedä miten saisin meidän elämän edes jonkinlaiseen järjestykseen. Jotain pitäisi tehdä. Me ollan vieraassa kaupungissa ja tuntuu, että ihan yksin. Poika on löytänyt yhden kaverin ja välillä tuntuu että ruvettaisiin jo pikkuhiljaan kotiutumaan tänne. Mutta sitten taas mietin että oliko kuitenkin virhe tulla tänne. Lapsikin on pyytänyt että muutettais takaisin Helsinkiin (mistä muutettiin pois kohta vuos sitten), sielä ois kuulemma parempi asua kun täällä. Ei me tunneta täältä oikeestaan ketään. Minullakaan ei ole täällä ystäviä ja päivät menee ihan oikeasti vain ja ainoastaan lapsia ja kotia hoitaessa. Täällä ei ole edes leikkipuistoja tai mitään missä tapaisi esim. muita äitejä ja lapsia. Helsingistä muutettiin pois, koska erosin miehestäni kohta 3v. sitten ja olo helsingissä tuntui käyvän ihan mahdottamaksi kun hän lakkasi tapaamasta lapsia. Minulla oli ihan hirveä olo (ei tietenkään mitään siihen verrattuna mitä poikamme tunsi, kun ikävöi isäänsä ja ihmetteli miksi hän ei tule käymään) ja minusta tuntui että on parasta muuttaa toiseen kaupunkiin. Niinpä me pakkasimme tavarat ja muutimme 400km päähän Helsingistä, pieneen kaupunkiin jossa emme tunne ketään eikä olla vieläkään kehenkään tutustuttu. Mä olen niin väsynyt ja masentunut ja yksinänen, eikä lapsillakaan ole hyvä olla. Poika leikkii sen ainoan kaverinsa kanssa aina välillä ja muuten me olemme keskenämme ja mietimme mitä me täällä tehdään. Olen yrittänyt ajatella, että kyllä me tänne kotiudutaan ja löydetään ystäviä ja rakennetaan uusi elämä täällä. Niin ei vain tunnu tapahtuvan. Ystävät (ja tuntuu että elämäkin) jäivät helsinkiin. Harmittaa todella pojan puolesta, kun hänellä oli hyviä ystäviä päiväkodissa (hän on 5v. ja ikävöi heitä vieläkin, myös opettajia. Oli samassa pk:ssa 3.vuotta) ja kivoja harrastuksia, eikä me olla täältä löydetty edes mitään harrastus toimintaan hänelle. Hän tuntuu välilllä niin onnettamalta (kuten äitinsäkin) ja nykyään tosissaan pyyteleekin että muutettais takas "kotiin". Nykyään sielä olis se isäkin, on taas pitänyt lapsiin yhteyttä. Nuorempi syntyi meidän eron jälkeen ja hän (kuulemma) masentui niin pahasti kun vauvakin tuli eikä saanut lasten kanssa elää ettei sitten pystynyt tulla edes käymään. Hän kyllä kävikin lääkärissä jo ennen "katoamistaan", aluksi pahan "stressi ihottuman" takia ja sitten hänellä todettin masennus. Tais saada jotain lääkettäkin siihen (siis masennukseen), joten kaipa se voi pitää paikkansakin (vaikka itse en ymmärä tuota "hylkäämis-reaktiota").
Että tämmöstä "kivaa" meillä (tulipa pitkä "tarina"). Kauheelta valitukselta kuulostaa, mutta pitää välillä vähän purkaa ulos ettei pää hajoa. Mul on niin ahistunut olo, ettei ole tottakaan ja pitäis ihan oikeesti tehä nyt jo jotain ratkaisuja. Hieman fiksumpia tällä kertaa.
