Meikä on taas yks piru ilmeisesti :kieh: :kieh:
Eilen tuli käymään ja kysyi mielipidettä siitä, jos hän hankkisi koiran. "Semmoisen pienen ja valkoisen". Sanoin, että koirahan tarvii liikuntaa. Se oli kuulemma hyvä asia, kun diabetes tarvitsee liikuntaa. (Mutta eihän se p*skan jalkansa ja ylipainonsa takia edes pysty juuri kävelemään).
Kysyin, että "millä maksat, jos koira sairastuu"? Eläinlääkäriin ja lääkkeisiin voi mennä satoja euroja. "Senhän voi sit viedä piikille".
Sanoin, että koirat ei ole mitään kertakäyttöesineitä, kyllä ne täytyy hoitaa jos semmoisen hankkii. "Onhan meillä ollut ennenkin koiria, eikä nekään ole sairastaneet". Onhan, niitä ei vaan hoidettu ellei ollut ihan pakko
(olin pieni lapsi silloin, joten mua älkää syyttäkö).
Sitten tuli tosi paha olo ja laskin pääni käsieni väliin pöydälle. Siitä äiti suuttui ja sanoi lähtevänsä. Sanoin, että "isä kuolee kuitenkin kohta, mun täytyy murehtia, mitä sen koiralle tehdään, ja sä hankkisit vielä toisen koiran jolle täytyy myös miettiä paikka kun joudut taas osastolle!!!" Sanoin myöskin, että olen eläinrakas ihminen, enkä halua kuljetta vittu koiraa koiran jälkeen piikitettäväksi. Ei ollut kuulemma tarkoitus, että mä veisin. No kuka muukaan?
Sitten tuli niitä tekstiviestejä, joissa ei ole mitään järkeä. Äiti ja isä on rääkänneet aikoinaan mut paskaviesteillään puolikuoliaaksi (vuoronperään, ensin isän ja sen entisen uuden emännän paripsykoosi ja sen jälkeen äidin psykoosi), että jo kahden viestin (jotka ei edes sisältäneet solvauksia) jälkeen istuin sohvannurkassa ja itkin ulvomalla. Onneksi oli yksin.
Illalla se vielä soitti ja huomasin, kuinka se ei enää ymmärtänyt mun puhetta ja kieltoja lähettää mulle tekstiviestejä. "kyllähän säkin niitä lähetät". En sille, koskaan!
Nyt suoraan sanottuna en voi hyvin. Mun ajatus kulkee suht normaalisti, mutta mun päässäni, tuossa otsaluun ja silmien takana on tunne, että siellä on jotain hidasliikkeistä soosia, kaulan kohdilla myös. Semmoinen tunne, kuin mikä on ennen pyörtymistä. On mulla ollut tätä jo pisemmän aikaa, mutta helpotti, kun sain projektini valmiiksi. Nyt tätä on ollut taas päivittäin.
En ole koskaan ollut lääkityksellä enkä halua.
Eilen tuli käymään ja kysyi mielipidettä siitä, jos hän hankkisi koiran. "Semmoisen pienen ja valkoisen". Sanoin, että koirahan tarvii liikuntaa. Se oli kuulemma hyvä asia, kun diabetes tarvitsee liikuntaa. (Mutta eihän se p*skan jalkansa ja ylipainonsa takia edes pysty juuri kävelemään).
Kysyin, että "millä maksat, jos koira sairastuu"? Eläinlääkäriin ja lääkkeisiin voi mennä satoja euroja. "Senhän voi sit viedä piikille".
Sanoin, että koirat ei ole mitään kertakäyttöesineitä, kyllä ne täytyy hoitaa jos semmoisen hankkii. "Onhan meillä ollut ennenkin koiria, eikä nekään ole sairastaneet". Onhan, niitä ei vaan hoidettu ellei ollut ihan pakko
(olin pieni lapsi silloin, joten mua älkää syyttäkö).Sitten tuli tosi paha olo ja laskin pääni käsieni väliin pöydälle. Siitä äiti suuttui ja sanoi lähtevänsä. Sanoin, että "isä kuolee kuitenkin kohta, mun täytyy murehtia, mitä sen koiralle tehdään, ja sä hankkisit vielä toisen koiran jolle täytyy myös miettiä paikka kun joudut taas osastolle!!!" Sanoin myöskin, että olen eläinrakas ihminen, enkä halua kuljetta vittu koiraa koiran jälkeen piikitettäväksi. Ei ollut kuulemma tarkoitus, että mä veisin. No kuka muukaan?
Sitten tuli niitä tekstiviestejä, joissa ei ole mitään järkeä. Äiti ja isä on rääkänneet aikoinaan mut paskaviesteillään puolikuoliaaksi (vuoronperään, ensin isän ja sen entisen uuden emännän paripsykoosi ja sen jälkeen äidin psykoosi), että jo kahden viestin (jotka ei edes sisältäneet solvauksia) jälkeen istuin sohvannurkassa ja itkin ulvomalla. Onneksi oli yksin.
Illalla se vielä soitti ja huomasin, kuinka se ei enää ymmärtänyt mun puhetta ja kieltoja lähettää mulle tekstiviestejä. "kyllähän säkin niitä lähetät". En sille, koskaan!
Nyt suoraan sanottuna en voi hyvin. Mun ajatus kulkee suht normaalisti, mutta mun päässäni, tuossa otsaluun ja silmien takana on tunne, että siellä on jotain hidasliikkeistä soosia, kaulan kohdilla myös. Semmoinen tunne, kuin mikä on ennen pyörtymistä. On mulla ollut tätä jo pisemmän aikaa, mutta helpotti, kun sain projektini valmiiksi. Nyt tätä on ollut taas päivittäin.
En ole koskaan ollut lääkityksellä enkä halua.
