synnytysmasennuksesta

Mä en aiemmin ole edes ymmärtänyt tai ajatellut olevani masentunut, mutta kävin äsken Äimä RY:n sivuilla ja tunnistin sieltä oireeni. Osaan kyllä nauttia vauvasta, hän on mielestäni ihana eikä hoitaminenkaan ole erityisen rankkaa. Mies on isona apuna ja kantaa vastuuta, saan vapaa-iltoja harrastusteni parissa aina halutessani. Minkään ei siis pitäisi olla pielessä...

Silti mieliala on välillä TODELLA apea, tuntuu että kaikki asiat ovat huonosti. Olen myös äärettömän hermostunut koko ajan, nii hermostunut etten edes tunnista itseäni tälläisenä. Esikoista en jaksaisi yhtään. Ja huono omatunto siitä on hirvä, en saa öisin unta, syyllisyys painaa ja tunnen olevani maailman huonoin äti, huonoin ihminen.

En osaa tai uskalla ottaa yhteyttä sinne Äimään. Silti tunnen tavitsevani apua... Mitä oikein tehdä? Mistä saada apua ja miten? Ja miksi tunnen näin vaikka kaiken pitäisi olla hyvin?

 

Sinuna ottaisin yhteyttä neuvolaan... Siellä kyllä ymmärtävät ja osaavat auttaa... Itsellä myös välillä oli mieli tosi maassa vaikka vauva mitä ihanin...soitin neuvolaan ja kerroin tilanteen... lääkäri määräsi lääkkeet ja nyt alkaa pikkuhiljaa helpottaan =)

 

Tiedän että on helppo sanoa, mutta älä pode syyllisyyttä tai edes kuvittele olevasi huono äiti. Se mitä käyt läpi on yleisempää kuin arvataankaan juuri siitä syystä että äidit eivät halua kertoa/tunnustaa tuntemuksiaan. Aivan kuten sinäkin, he ovat sitä mieltä että heillä ei olisi lupaa tuntea masennusta, lohduttomuutta, ahdistusta, väsymystä jne. koska heidän pitäisi olla "onnensa kukkuloilla".
Itse kävin läpi aivan saman ja saatuani vihdoin suuni auki neuvolassa, sain lääkkeet ja ammattiapua. Nyt olen lopettamassa lääkkeitä ja olen siellä onneni kukkuloilla.
Älä jää odottamaan ettei tilanteesi pahene. Käy myös googlettamassa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta niin huomaat että et todellakaan ole yksin...

Voimia ja jaksamista sinulle ja hyvää kesän alkua!

 

Suosittelen hankkimaan lääkityksen. Se ihan oikeasti auttaa. Minulla tuli synnytysmasennus salakavalasti pikkuhiljaa synnytyksen jälkeen. Kolmen kuukauden kuluttua olin aivan tolkuttoman surullinen, alakuloinen ja pelkotilanteinen. Ruoka ei maistunut yhtään ja yöllä valvoskelin ja surin aina jotain.
Sitten sain lääkityksen ja pääsin parin viikon kuluttua suosta ylös. Elämä alkoi maistua ja pääsin toden teolla nauttimaan äitiydestä.

Masennus ei ole merkki epäonnistumisesta.
Masennus ei ole hävettävä asia.
Masennus on ihan normaali ja biologinen reaktio synnytyksen hormonimylläkkään.

 

Saanko kysyä teiltä, jotka saitte lääkkeet synnytysmasennukseen, että mitä lääkettä käytitte?

Kuuluiko teillä masennukseen väkivaltaisia ajatuksia ja pelkoa väkivallasta -sekä omasta että muiden?

Pelkäsittekö missään vaiheessa satuttavanne vauvaa?

:hug:

 

Minulle menee Sepram, ei ole ollut oikeastaan mitään sivuvaikutuksia mutta apua kovasti. Synnytyksen jälkeinen masennus on melko yleistä (muistaakseni 10%) äideistä. Hakekaa ihmeessä apua. Soittakaa joko mielenterveystoimistoon tai puhukaa neuvolassa.
Minä jouduin käymään päivystyksessäkin kun tuntu elämä niin kauhealta eikä apua meinannut saada millään. Unilääkkeitä vain määräsivät. Joskus kaikkien vaikeuksien keskellä joutuu olemaan vielä tiukka omista oikeuksistaan apuun mutta sitten mies ym kaveriksi. Meillä isäntä vaati apua minulle ja sekin auttoi.

Olen syönyt lääkettä nyt muutaman kuukauden. Oireet minulla pahenivat nopeasti, mutta sitten myös lääkkeiden ja keskustelujen sekä suvun hoitoavun myötä helpottivat aika nopeasti. Nopea reagoiminen ja avun hakeminen helpottaa toipumista, joten ottakaahan esille asia! Ei se ole hävettävää, voi tulla kelle vaan ja on siis aika yleistäkin. Tsemppiä!

"Pahaäiti" minulle ei tullut ajatuksia vauvani satuttamisesta. Välillä en itse uskaltanut auton rattiin koska oli ajatuksia metsään ajamisesta ja kaiken lopettamisesta koska tunsin itseni niin huonoksi ja epäonnistuneeksi.. erityisesti äitinä. Siis itsetuhoisia ajatuksia oli.

 

kokemuksesta voin sanoa, että lievää blueta on elämässä aina silloin tällöin, eikä kannata heti alkaa tekeen diagnoosia. on ihan normia, että joskus on down. synnytyksen jälkeen kilpirauhanen saattaa toimia epänormisti ja kannattaakin verikokeella tarkistuttaa arvot, tyroksiinia voi syödä vähän aikaa, jos arvot alhaalla. toinen juttu on se, että kannatta oikeasti antaa se vauva isän hoitoon pariksi yöksi ja nukkua. kummasti ne ajatukset kirkastuu. itse hoitelen oloani juuri nukkumisella ja liikunnalla. liikunta laittaa kropan hyrräämään niin, että mielikin piristyy. joten, kokeilkaa ensin näitä ennekuin alatte puhumaan muodikkaasti masennuksesta.

 

\

kokemuksesta voin sanoa, että lievää blueta on elämässä aina silloin tällöin, eikä kannata heti alkaa tekeen diagnoosia. on ihan normia, että joskus on down. synnytyksen jälkeen kilpirauhanen saattaa toimia epänormisti ja kannattaakin verikokeella tarkistuttaa arvot, tyroksiinia voi syödä vähän aikaa, jos arvot alhaalla. toinen juttu on se, että kannatta oikeasti antaa se vauva isän hoitoon pariksi yöksi ja nukkua. kummasti ne ajatukset kirkastuu. itse hoitelen oloani juuri nukkumisella ja liikunnalla. liikunta laittaa kropan hyrräämään niin, että mielikin piristyy. joten, kokeilkaa ensin näitä ennekuin alatte puhumaan muodikkaasti masennuksesta.

Tiedätkö, että aina ei nuo antamasi neuvot toimi? Olen siis ketjun aloittaja ja liikuntaa harrastan lähes päivittäin, lenkkeilen ulkona ja kaksi kertaa viikossa olen illan pois kotoa oman liikunnallisen harrastukseni vuoksi. Mies on siis tottunut laste hoitaja ja laittaakin lapsemme useimmiten nukkumaan. Mies haluaa kylvettää, syöttää ja tehdä iltatoimet, koska on päivisin töissä ja poissa lasten luota. Vauva ei valvota öitä, vaan on aina nukkunut hyvin, eli se, että antaisin miehelle pari yötä ja nukkuisin ei meidän tapauksessa auta tai muuta mitään, kun muutenkin nukun. Tai siis nukkuisin ellei ahdistuneisuus ja kamalat ajatukset, syyllisyys yms. valvottaisi. Vauva ei siis valvota. Mies myös herää viikonloppuisin lasten kanssa ja saan halutessani nukkua pidempään...

Ise en heti omaa oloani diagnosoinut masennukseksi, mutta aloin epäillä sitä koska todella muut pikku mielenpiristyskeinot (jotka sinäkin mainitsit) todellakin on jo kokeiltu. Lisäksi elämässäni on kaikki hyvin, juuri tuo miehen hoitovastuun jakaminen, parisuhde voi hyvin, taloudellisia ongelmia ei ole... Siksi ihmettelenkin, mikä oloni saa lähes h.elvetiksi...

 

siis meillä myös kaikki hyvin mutta silti tuntuu että kaikki itellä huonosti :ashamed: mulla todettiin raskausaikana lievä masennus..nyt synnytyksen jälkeen josta siis 2vk olen selvinnyt suht koht hyvin.pelottaa tuleva kun mies lähtee ensi viikolla töihin ja jään lasten kanssa kotiin.pelottaa siis sen takia että miten selviydyn kahden pienen kanssa :'( kait se tästä kuitenkin jotenkin lähtee etenemään..apua hain neuvolasta ja sain lähetteen mielenterveyspuolelle.olen käynyt pari kertaa siellä juttelemassa.

 

Mulla oli ekat kaks viikkoo mieli aivan maassa. En nukkunut öisin, ei ollu ruokahalua, olin hermostunu, ressasin vauvan hoidolla, luin oppaita miettien teenkö kaiken varmasti oikein. Sukulaisten kysellessä miltä tuntuu teki mieli sanoo et voisko ton käärön palauttaa. Ja vauva oli tosi helppo. Sitten kahden viikon kuluttua synnytyksestä alkoi pikkuhiljaa helpottaa kun sopeuduin uuteen tilanteeseen ja opin myös nauttimaan äitiydestä. Uus tilanne vaatii aina sopeutumista. Mulla helpotti kun sain juteltua asiasta miehelleni.

 

\

kokemuksesta voin sanoa, että lievää blueta on elämässä aina silloin tällöin, eikä kannata heti alkaa tekeen diagnoosia. on ihan normia, että joskus on down. synnytyksen jälkeen kilpirauhanen saattaa toimia epänormisti ja kannattaakin verikokeella tarkistuttaa arvot, tyroksiinia voi syödä vähän aikaa, jos arvot alhaalla. toinen juttu on se, että kannatta oikeasti antaa se vauva isän hoitoon pariksi yöksi ja nukkua. kummasti ne ajatukset kirkastuu. itse hoitelen oloani juuri nukkumisella ja liikunnalla. liikunta laittaa kropan hyrräämään niin, että mielikin piristyy. joten, kokeilkaa ensin näitä ennekuin alatte puhumaan muodikkaasti masennuksesta.

Olet oikeassa muuten, mutta jos itsellään on ihan pienikin epäilys siitä, että on masentunut niin kannattaa hakea apua. Siinä ei ole mitään pahaa, että ammattihenkilöä vaivataan tuollaisella, koska se on heidän työnsä, tunnistaa masennus. Yhteiskunnalle tulee paljon halvemmaksi hoitaa ja tunnistaa masennus ennen kuin se menee pahaksi. Puhumattakaan kaikesta inhimillisestä kärsimyksestä, jota pitkäaikainen masennut aiheuttaa koko perheelle.