Sitä itse kipua ei pysty ilman kokemusta kuvittelemaan vaikka miten ihmiset sitä kuvailisivat, se on niin totaallisen intensiivistä ja se mihin voi vaikuttaa on, että miten rauhallisena itsensä pitää, kun ne kivut voimistuvat.
Esikoisen synnytyksessa ajattelin, että mielellään ei mitään, ellei ole pakko. No käynnistetty synnytys oli armoton, joten aika pian jo sainkin epiduraalin, mutten kadu sitä. Avautuminen oli niin nopeaa ja supistukset lääkkeiden vuoksi niin tiheitä ja heti niin voimakkaita (toisin kuin luonnollisesti käynnistyneessä ), että mielellä ja kropalla ei ollut mitään mahdollisuuksia sopeutua kipuun ja sen voimistumiseen.
Toisella kierroksella, kuopusta odottaessani siis, ajattelin jälleen, että JOS synnytys käynnistyy itsekseen, pyrin menemään mahdollisimman pitkään ilman lääkkeitä, mutta jos tuntuu pahalta, aloitan miedoimmasta. Ja JOS pitää taas käynnistää, en jossittele puudutteen kanssa.
Niin sitten kävi, että synnytys käynnistyi itsekseen vesienmenolla ja supistelut alkoi ensin harvoina, pieninä jomotuksina ja vatsankiristymisinä ja voimistuivat kerta kerran jälkeen vain jonkin verran. Minulla oli siis hienosti aikaa suhtautua siihen, että se on menoa taas ja ei tämä vielä pahalta tunnu.
Synnytys eteni yhtäkkiä todella nopeasti, kun vastaanotto salissa kätilö huomasi minun olevan auennut 3cm 8,5cm 30min aikana, tuli kiirus saliin ja kätilö kysyikin, että miksi et sanonut, että sattuu.
No mielestäni ei sattunut kovinkaan pahasti, siis kyllä oli tukalaa ja kiukutti kun supisti, mutta jotenkin mielikuva siitä, että no kohta tämä taas on ohi ja saan taas olla hetken rauhassa auttoi sietämään kivun.
Ja kas, kohta synnytys olikin ohi ja tajusin selvinneeni täysin luomuna, tämä oli asia, jota en ikinä olisi voinut uskoa itsestäni.
Eli vinkkinä minulta, että mitään ei kannata lyödä lukkoon ja lievityksille pitää antaa omassa päässään mahdollisuus, muuten, jos niitä oikeasti tarvitsee, tuntee varmasti epäonnistuneensa, vaikkei se sitä missään nimessä olekkaan.
Onnea tulevaan synnytykseen.
