synnytys mietityttää...

Mulla on laskettu aika kuukauden päästä ja synnytysasiat alkaa pyöriä päässä. Eniten minua pelottaa se ponnistusvaihe, en tiedä miksi mutta jotenkin se on koko ajan ollu se mikä jännittää.

Kertokaa nyt kokeneet, et onko se ponnistusvaihe se kamalin juttu synnytyksessä, miten olette kokeneet? Onko se kaikkein kivuliain vaihe vai pelkäänkö turhaan?

Ja jos saa epiduraalin niin auttaako se vielä ponnistusvaiheessa? Se tietysti otetaan pois ennen ponnistusta mut vieläkö se ehtii auttaa?

Kiitoksia etukäteen!

 

Mulla ekassa oli epiduraali ja kaippa se auttoi niin, ettei ponnistus sattunut kovin, mutta ponnistus oli sen takia myös vaikeaa, koska niin heikosti tunsin ponnistustarvetta ja kätilön mielestä en osannut ponnistaa oikein. Mieheni pelasti lopulta tilanteen ehdottamalla jakkaraa ja siinä vauva syntyi muutaman ponnistuksen jälkeen. Aika 1h22min eli pitkä ponnistusvaihe. Aluksi yritetiin sängyllä puoli-istuvassa asennossa ja se ei minulla toiminut. Jos siis sinulla ei epiduraali enää tunnu auttavan siinä vaiheessa, voit olla iloinen, kun tunnet ponnistussupistukset ja ehkä osaat sitten paremmin ponnistaa kuin minä. Vastaavassa tilanteessa ehdottaisin jakkaraa nopeammin. Toka lapsi tuli ponnistamatta, siis hän vain tuli ulos, ei minun tarvinnut tehdä mitään ja sängyllä. 1 min. ponnistusaika merkattiin, mutta oliko tuo edes sitä. Ei ollut kumpikaan kamala kokemus. Kummassakin olin niin helpottunut ja onnellinen, kun oli homma ohi. Ekalta olin ihan taivaissa, niin onnellinen vaikka kesti kauan, oli niin ihanaa kun se oli ohi.

 

Olen kaksi lasta synnyttänyt ja kivuliainta oli avautumisvaihe. Supistukset koski toisella kerrallla paljon kovemmin kuin ekalla kerralla. Onneksi on puudutukset. Ponnistusvaihe oli minusta kaikista helpoin. Ekalla kerralla kesti 15 minuuttia ja toisella 5 min. Puudutus auttoi vielä ponnistaessa. Minä yllätyin kovasti ensimmäisestä synnytyksestä että se olikin niin helppoa. Kaikillahan se ei mene samalla tavalla.
Ei varmaan auta yhtään jos sanon että 'älä jännitä'.
Itse ajattelin toisen synnytyksen jälkeen ettei enää ikinä, mutta kolmas on tulossa. =)

 

Minä pelkäsin koko synnytystä aivan hullun lailla etukäteen, mutta jotenkin se ei sitten kuitenkaan ollut niin kamalaa, vaikka ihan luomuna pukkasin.. Ponnistusvaihe ei ainakaan mulla ollu pahin, supistukset oli pahempia. Kyllähän siinä ponnistuksessa välillä tuntuu, että koko alapää halkee, mut ei se silti oo niin kauheeta kuin miltä kuulostaa. Sitä on oikeestaan etukäteen turha miettiä -tiedän kyllä hyvin, että helpommin sanottu kuin tehty. Onnea synnytykseen!

 

Mua jännitti ja hiukan pelottikin tuo synnytys. Ajattelin että en moisesta edes selviä... Sitten kun tuo synnytys alkoi, olin kuin toinen ihminen. Sitä kun oli jo niin pitkään miettinyt ja jännittänyt, oli tavallaan helpotus kun viimein pääsi asiaan...

Avautumisvaihe oli ehkä se kipein, mutta epiduraali auttoi hyvin. Ponnistusvaiheessa kipeintä teki se kun vauvan pää alkoi raivata tietään, mutta vain hetken...se menee nopsasti ohitse. Kätilö puudutti alakertaa ennen vauvan tuloa läpi ja leikkasi episotomian.

Lähde synnyttämään luottavaisin ja avoimin mielin. Synnärillä on kätilöt jotka kuuntelevat ja kertovat miten toimitaan. Itselläni oli jämäkkä, mutta osaava kätilö. Kiitos siitä hänelle.

Nyt mietin toista raskautta ja usko tai älä...synnytys taas mietityttää. Mitään traumoja ei jäänyt, mutta on se niin mieletön juttu. Varsinkin se kun saa sitten sen pienen tuohon syliin ekaa kertaa.

 

minä pelkäsin synnytystä. Hirveitä kauhukuvia oli maalailtu ja sitten kas kummaa synnytin luomuna. Pahinta on ne supistukset, seon semmoista polttelevaa tunnetta alavatsassa ja jotkut tuntee sen kai selässä. Minulla oli koko vatsa ihan tulessa, ei se ponnistus ollut kauheeta, lähinnä helpotus. Muista ponnistaa sitten niin täysillä kuin pystyt !

 

älä pelkää! =)
pahinta on supistelut ja ponnistamisen tarve ennen kun saa ponnistaa. tätä tunnetta ei tule kaikille kuulemma.
mäkin pelkäsin etukäteen ponnistamista. mutta se ei oikeastaan satu, on vaan #&%?$!* raskasta..tai sattuu se, mutta ei se ole niin kaameeta...tai sitten aika kultaa muistot...? mutta ei se ole synnytyksessä pahinta, ei ollenkaan..osalle kuulemma jopa helpotus kun saa ponnistaa.
kyllä sä pärjää! niin on muutkin pärjännyt..noin mä ajattelin, että on ne muutkin pystynyt! =)

 

Totta kai mietityttää ja huolestuttaakin. Musta nykyään esim. netissä saa lukea jotenkin niin pelottavia juttuja synnytyksestä, että ihan itsekin olen alkanut pelätä tätä tulevaa 3. synnytystä, vaikka 2 ekaa meni ihan hyvin. Totta kai avautuminen sattuu, ja usein ponnistaminenkin, mutta ei se ole mitään sellaista, mitä ei kestäisi ja saahan sitä kivunlievitystä jos jonkinlaista. Ihmisestä itsestäänkin löytyy kuitenkin ihmeellistä voimaa ja kestävyyttä tuollaisessa tilanteessa. Kai se kuuluu tähän vaiheeseen odotusta jännätä tulevaa synnytystä!

 

Mä pidin kyllä supistuksia paljon kivuliaampana kuin ponnistusvaihetta.
Ja kyllä epiduraali auttoi ponnistusvaiheessa (supistuksiin vaan lähinnä), tunsin kun piti rueta ponnistamaan ekaa kertaa, mut sen jälkeen ei oikeestaan ollut ponnistamisen tarvetta (toisessa synnytyksessä).

 

Täällä oli vastikään ketju synnytyksen pahimmasta vaiheesta, ja kylläpä se taisi suurimmaksi osaksi olla ponnistusvaihe. Se nyt on täysin ymmärrettävääkin, kun silloinhan äidin elimistö joutuu kaikista lujimmalle kun vauva pitää puskea ulos, ja kudokset synnytyskanavassa ja lantionseudun sisäelimissä + välilihassa venyvät ja repeilevät. Ensisynnyttäjät repeävät lähes takuuvarmasti, kyse on lähinnä vain repeämisen asteesta. Kumma kun tätä asiaa pitää aina vaan sievistellä ja vähätellä, vaikka maalaisjärjellä ajateltunakin se on itsestäänselvää.

Hyvin pitkälle henkilökohtaisista ominaisuuksista riippuu, miten synnytys lopulta sujuu. Vaurioiden laadun äidille ja vauvalle näkee vasta synnytyksen jälkeen, välttämättä mitään suuria vaurioita ei kummallekaan tule. Kukaan ei kuitenkaan voi etukäteen sanoa, miten homma lopulta menee, ei kukaan synnyttänyt voi taata että synnytyksesi sujuu hyvin kuin ei voi sanoa että se menisi huonostikaan.

Uskon, että äidin oma asenne ja tuntemus omasta kehosta ovat ensiarvoisen tärkeitä koko hommassa. Jos epäilee omaa kehoa/sen ahtautta ja pelkää kovasti, se ei varmasti ainakaan helpota alatiesynnytystä. Toiset äidit taas ovat luontojaankin riittävän leveitä synnyttämään ilman suurempaa dramatiikkaa ja ovat myös erittäin motivoituneita puskemaan vauvan ulos.

 

"Ensisynnyttäjät repeävät lähes takuuvarmasti, kyse on lähinnä vain repeämisen asteesta. Kumma kun tätä asiaa pitää aina vaan sievistellä ja vähätellä, vaikka maalaisjärjellä ajateltunakin se on itsestäänselvää. "

...vai että semmosta....oikein maalaisjärjellä ja takuuvarmasti...

 

Ensisynnyttäjätkin voivat selvitä hienosti ponnistusvaieesta ilman naarmun naarmua ilman episiotomiaakin. Kyllä siihen repeämiseen vaikuttavat niin monet asiat...esim.lapsen tarjonta, ponnistusvaiheen nopeus, kudosten joustavuus. Ei kun avoimin mielin synnyttämään...emme voi näitä asioita etukäteen päättää =)

 

Sanokaas sitten viisaammat/viisastelijat, kuinka moni ensisynnyttäjä todella selviää ilman tikin tikkiä? Yleensä lähes kaikkia ensisynnyttäjiä joudutaan tikkaamaan enemmän tai vähemmän, ja silloin on siis kyseessä ollut elimistön repeäminen. Ai niin mutta, eihän näitä asioita saa sanoa ääneen!!

 

Minulla oli avautumisvaihe pahin molemmilla kerroilla, tosin itsepäisenä notkuin kummankin kanssa liki koko avautumisvaiheen kotona (kun kerran sanottiin, ettei kannata tulla ennen kuin lakkaa kotona pärjäämästä). Ekaa ponnistin reilun 1/2 h, toinen tuli yhellä ponnistuksella ja oli liki 4,3 kg. Mä pärjäsin ilokaasulla avautumisvaiheen, ekalla kerralla se otettiin ponnistusvaiheen alkaessa pois, tokalla ehdin yhet hatsit vetäistä (tulin sairaalaan, samantien synnäriin ja ponnistamaan), nekin ponnistusvaiheessa. Molemmilla kerroilla tuntui lähinnä siltä, että vihdoin loppusuora koittaa ja pääsee tekemään jotain asian eteen. Mulla tuntui ponnistaessa lähinnä venytyksen tunnetta alapäässä, kipu ei ollu mitenkään kova. Kummallakin kerralla tikattiin pinnallisia repeämiä. Mutta on se vauva sellainen kipulääke, että varsinkin tokan jälkeen oisin voinut heti harkita kolmattakin! Paras saamani ohje oli se, että harjoittele rentoutumista aivan älyttömästi, se nopeuttaa synnytystä parikin tuntia (tutkittu ihan Naikkarilla, jos joku haluaa alkaa kinastella). Jaksat synnytyksenkin paremmin, kun osaat huilia supistusten ja ponnistusten välin. Ja se maailman paras kipulääke tulee sitten vikan ponnistuksen jälkeen syliin =) Tsemppiä tulevaan, kyllä kätilöt susta huolen pitää!

 

\

Sanokaas sitten viisaammat/viisastelijat, kuinka moni ensisynnyttäjä todella selviää ilman tikin tikkiä? Yleensä lähes kaikkia ensisynnyttäjiä joudutaan tikkaamaan enemmän tai vähemmän, ja silloin on siis kyseessä ollut elimistön repeäminen. Ai niin mutta, eihän näitä asioita saa sanoa ääneen!!

Varmaan useimmille tulee niitä tikkejä jonkin verran, mutta jotenkin se vaan etukäteen ajatellen kuulostaa vielä dramaattisemmalta kuin mitä se tosi tilanteessa on. Minun mielestäni siis. Ei kai tässä asiassa mitään absoluuttisia totuuksia ole, vaan kokemukset vaihtelevat. Kai se on aika itsestään selvää, että on kipuja ja palautuminen kestää aikansa, kun ei sitä vauvaa sentään mistään lelukaupan hyllyltä haeta. Mutta kokemus voi olla kivuista ja repeilyistä huolimatta aivan positiivinen.

On myös negatiivisia kokemuksia ja saa niistäkin tietty puhua....

 

Itse olen ammatiltani kätilö ja olen nähnyt erittäin monta upeaa ensisynnytystä ilman tikin tikkiä. Peloista saa puhua, tietenkin, mutta usein huomaan palstalla provosointia kuten "jokainen ensisynnyttäjä repeää". Jokaisen kokemus on sen ihmisen oma kokemus. Jos toisesta ponnistusvaihe on kauheaa, voi taas toiselle juuri vastaava vaihe olla helpotus. Kipuun ja synnytyskokemukseen erityisesti vaikuttavat niin monet asiat. Paras lääke minkä voin antaa synnyttäjälle, on olla avoin ja ennakkoluuloton, LUOTA ITSEESI, ON KYSE JUURI SINUN SYNNYTYSKERTOMUKSESTASI eikä toisten! ONNEA MATKAAN!!!!